Sivut

Kommentit (58)

Vierailija

On se kumma, että miehet ei pysty ottamaan vastuutaan perheessä.  

Ja turha tulla sanomaan, että nainen ei annamiehelle vastuuta. Kyllähän se aikuinen mies voi ottaa sen vastuun, jos vain haluaa. Ei naisellekaan kukaan ANNA sitä vastuuta.

Vanhemman, myös miehen kuuluu OTTAA vastuu.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija

Voi jee. Mulla on yks lapsi ja osallistuva mies ja silti olen aivan poikki. Lapsi 2 vee ei nuku eikä siis jää omaa aikaa ja olen töiden jälkeen muutenkin ihan poikki. Joo, kivittäkää vaan, mutta sanonpahan vaan, että äitiys itsessään on jo melkoinen homma kun pitää olla niin täydellistä eikä tukiverkkoa liiemmin ole. Hoida siinä kahdessa kolmessa tunnissa mitä töiden jälkeen jää ennenkuin pitää mennä yrittämään nukkumista ruuat, siivoukset, kuntoilut ja opiskelut, tai no tuosta viimeisestä olen jo luovuttanut. VMP

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Voi jee. Mulla on yks lapsi ja osallistuva mies ja silti olen aivan poikki. Lapsi 2 vee ei nuku eikä siis jää omaa aikaa ja olen töiden jälkeen muutenkin ihan poikki. Joo, kivittäkää vaan, mutta sanonpahan vaan, että äitiys itsessään on jo melkoinen homma kun pitää olla niin täydellistä eikä tukiverkkoa liiemmin ole. Hoida siinä kahdessa kolmessa tunnissa mitä töiden jälkeen jää ennenkuin pitää mennä yrittämään nukkumista ruuat, siivoukset, kuntoilut ja opiskelut, tai no tuosta viimeisestä olen jo luovuttanut. VMP

Täältä iso virtuaalinen tsemppihali. Lapsen unettomuus on kova paikka vanhemmille. Toivon parempia unia sinne!

Vierailija

Mulla myös 2v lapsi ja osallistuva mies. En ole töissä vaan kotihoidontuella. Olen aivan poikki pelkästään lapsen hoitamisesta ja arkiaskareista. En todellakaan jaksaisi käydä lisäksi vielä töissä. Monena aamuna en meinaa nousta ylös sängystä millään. Iso hatunnosto kaikille jotka ovat joutuneet laittamaan lapsen hoitoon ennen kolmatta ikävuotta ja jaksatte käydä töissä.

Vierailija

En osaa kyllä samaistua tuon äidin tuntemuksiin. Totta kai joskus väsyttää, mutta tällöin yleensä on syynä joku itse aiheutettu, kuten se, etten ole malttanut mennä nukkumaan ajallaan.

Eikä kyllä yhtään tunnu siltä, että meillä olisi liikaa lapsia.

Kiinnostaisi tietää, sanottaisiinko samalla tavalla, jos se 1-2 lapsen äiti olisi uupunut? (Varmaan tuossa perheessä on muitakin ongelmia.) Olisiko ok sanoa, että mitäs läksit, miksi 0-1 lasta ei riittänyt?

Oikeasti, kaikkea ei voi ennakoida. Tuskin tuo väsymys on lähtötilanne ollut. Toisaalta jännä, jos lapsia on hankittu matalastahan väsymyksen keskellä. Sitä en ymmärrä, olipa kyse minkä kokoisesta perheestä tahansa.

T. Viiden äiti

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Mulla myös 2v lapsi ja osallistuva mies. En ole töissä vaan kotihoidontuella. Olen aivan poikki pelkästään lapsen hoitamisesta ja arkiaskareista. En todellakaan jaksaisi käydä lisäksi vielä töissä. Monena aamuna en meinaa nousta ylös sängystä millään. Iso hatunnosto kaikille jotka ovat joutuneet laittamaan lapsen hoitoon ennen kolmatta ikävuotta ja jaksatte käydä töissä.

Anteeksi, mutta en osaa samaistua tähänkään. Tarkoitukseni ei ole vähätellä tai päteä, mutta kiinnostaa vilpittömästi kuulla, että minkä koet tuossa olevan raskainta tai mikä tekee arjesta raskasta? Kysyn tätä ymmärtääkseni. Sinun ei myöskään pidä tuntea syyllisyyttä, jos tuntui, että kaipasit kotiäitiyden jälkeen jo jotain muutakin. Minusta se on ihan tervettä. Ja toki osa on enempi sellaisia tyyppejä että viihtyvät pitkälti kotiympyröissä. (Itsekin viihdyn, mutta olen myös nauttinut töistä, opiskelusta ja nyt kotona ollessani tykkään tehdä muutakin kuin olla kotona.)

Itsestäni tuntuu, että arkeen mahtuu haastavia tilanteita ja väsyneitä hetkiä, mutta että ne ovat hyvin pieni osa elämäämme.

Olen itse opiskellut useamman lapsen keskellä, enkä kokenut sitä erityisemmän raskaaksi. Töistä raskasta taas teki lähinnä yöt, kun en vain saanut nukuttua ennen enkä jälkeen niitä. Muuten kyllä tuntui, että töissä pääsin helpommalla kuin kotona ja että työn ja arjen yhdistäminen sujui helposti :D

Nyt kun meillä on vauva, omassa arjessa ei oikeastaan tunnu raskaalta muu kuin mahatauti kaikilla samaan aikaan tai muu sairastelukierre. Näitä on onneksi ollut melkoisen vähän.

T. Viiden äiti

Vierailija

Mä voin hakea teidän lapset pois. Jos olisin nainen, tekisin lapsen saman tien. Olette etuoikeutettuja tekemään valintoja, älkää valittako enää hyväosaisuuttanne. 

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla myös 2v lapsi ja osallistuva mies. En ole töissä vaan kotihoidontuella. Olen aivan poikki pelkästään lapsen hoitamisesta ja arkiaskareista. En todellakaan jaksaisi käydä lisäksi vielä töissä. Monena aamuna en meinaa nousta ylös sängystä millään. Iso hatunnosto kaikille jotka ovat joutuneet laittamaan lapsen hoitoon ennen kolmatta ikävuotta ja jaksatte käydä töissä.

Anteeksi, mutta en osaa samaistua tähänkään. Tarkoitukseni ei ole vähätellä tai päteä, mutta kiinnostaa vilpittömästi kuulla, että minkä koet tuossa olevan raskainta tai mikä tekee arjesta raskasta? Kysyn tätä ymmärtääkseni. Sinun ei myöskään pidä tuntea syyllisyyttä, jos tuntui, että kaipasit kotiäitiyden jälkeen jo jotain muutakin. Minusta se on ihan tervettä. Ja toki osa on enempi sellaisia tyyppejä että viihtyvät pitkälti kotiympyröissä. (Itsekin viihdyn, mutta olen myös nauttinut töistä, opiskelusta ja nyt kotona ollessani tykkään tehdä muutakin kuin olla kotona.)

Itsestäni tuntuu, että arkeen mahtuu haastavia tilanteita ja väsyneitä hetkiä, mutta että ne ovat hyvin pieni osa elämäämme.

Olen itse opiskellut useamman lapsen keskellä, enkä kokenut sitä erityisemmän raskaaksi. Töistä raskasta taas teki lähinnä yöt, kun en vain saanut nukuttua ennen enkä jälkeen niitä. Muuten kyllä tuntui, että töissä pääsin helpommalla kuin kotona ja että työn ja arjen yhdistäminen sujui helposti :D

Nyt kun meillä on vauva, omassa arjessa ei oikeastaan tunnu raskaalta muu kuin mahatauti kaikilla samaan aikaan tai muu sairastelukierre. Näitä on onneksi ollut melkoisen vähän.

T. Viiden äiti

Tilanteessa mulle on raskasta mm. käsittelemättömät traumat esim. lapsuudesta jotka nousivat äkkiarvaamatta lapsen saamisen yhteydessä pintaan. Luulin, että olin ollut jo vuosia niiden kanssa sujut, mutta viha omaa äitiä kohtaan ja suru omasta elämästä on tulleet esiin.

Lisäksi olen reagoinut hyvin voimakkaasti hormonivaihteluihin. Valvomiset lapsen kanssa, omat fyysiset sairaudet ja toisten fyysiset sairaudet ja riittämätön lepo niiden aikana ja niiden jälkeen ovat osaltaan edesauttaneet uupumisen kehkeytymistä. Tiedät varmaan tilanteen jossa äiti hoitaa lasta vaikka on itse kuumeessa?

Viime kesänä oli pitkä yli 60-päiväinen hellejakso jonka aikana emme voineet olla sisällä kotona liian kuumuuden takia. Ulkona oli myös epätoivoista etsiä varjopaikkoja. Itse olen herkkä kuumalle. En päässyt kertaakaan uimaan koska vahdin yksivuotiasta yksin päivät aika pitkälti.

Se, että olen 24/7 aistit valppaina lapsen takia, on verottanut yöuniani myös silloin kun lapsi ei ole herättänyt. En meinaa saada unta, narskutan hampaitani, näen stressaavia unia yms.

Mulle myös äidiksi tulemisen muutos on ollut henkisesti rankempaa mitä oletin. En tätä ennen tuntenut itseäni kunnolla ja näköjään ahdistun oman tilan ja oman ajan puutteesta.

Tässä pintaraapaisu. Enempää en halua avata täällä asioitani.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Pekele! Laitat sen sun äijäs ojennukseen.

Ruoskalla miestä perseelle. Nousee parisuhde kertalaakista ihan uusiin sfääreihin.

Vierailija

Lisään vielä niille jotka eivät ymmärrä miksi yhden lapsen kotona oleva äiti uupuu:

Ei ole yhtään mitään väliä sillä, että te ette ymmärrä. Mun uupumus on niin todellista, että vuosi sitten otin yhteyttä lastensuojeluun ja se oli mulle hyvin vaikeaa. Sain myös mielialalääkkeet ja kotiapua kunnalta.

Ei ole kyse mistään etuoikeutetun valituksesta tai turhan vinkumisesta vaan siitä, että mun voimat loppui tähän. Olen suorittanut elämää vaikeissa olosuhteissa jo ennen lasta ja tulkinnut oman suorittamiseni ja ahkeruuteni vahvuutena. Oikeasti se salilla käyminen, töissä ahkerointi sun muu olikin tiedostamattomien käsittelemättömien ongelmien pakenemista.

Kun jäin kotiin lapsen kanssa, ensimmäinen vuosi meni valvomisista huolimatta hyvin. Toisena vuonna alkoi mulla niin sanottu hiljaisuus tehota: Eli kun on aikaa ajatella etkä pääse itseäsi kuntosalille tai töihin pakoon, vanhat demonit hiipivät mielen syövereistä esiin ja ottivat minusta otteen.

Alkuun yritin vain pärjätä ja pärjätä. Pelkäsin että lapsi otetaan pois. Sitten en vain enää pärjännyt, alkoi muisti pätkiä, en jaksanut enää käydä suihkussa tai siivota kunnolla. En enää oikein syö.

Ei ole mitään rajaa, että pitää olla 1 tai 5 lasta että voi masentua. Kyllä niin voi käydä lapsettomallekin. Lapsi voi edesauttaa sairastumista siten, että kun minäkin jo ennen kuin jouduin lääkitykselle, sanoin läheisille että kohta en enää jaksa niin se oli voi voi ja joo me autetaan. Oikeasti raadoin senkin jälkeen.

Vierailija

Hei te kaikki superihmiset jotka ette uuvu omassa perhearjessanne: Alkakaa tukiperheiksi uupuneiden lapsille. Tukiperheistä on pulaa.

Sillä tavalla olette entistäkin parempia ihmisiä ja voitte todistaa, kuinka ette uuvu vaikka hoitaisitte vielä omien päälle toisten lapsia. Turha täällä on kauhistella, kun asialle voi tehdäkin jotain. Siinä se maailmankuvakin laajenee samalla.

https://www.familar.fi/tukiperheeksi

Narstistin kanssa elänyt

Suurperheen äitinä ymmärrän hyvin että oma hyvinvointi jää välillä... Onneks meillä mies ottaa vaatuuta ja saan hiukan myös omaa aikaa.... Exän kanssa ei todellakaan onnistunu ja olin aivan loppuunpalanu kun siivisin 4:n lapsen ja miehen sotkuja... Lisäksi yksi oli todella paha allergikkp yms ja sairaalajuoksut myös mun vastuul täysin... Tuohon vielä raskas työ

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla myös 2v lapsi ja osallistuva mies. En ole töissä vaan kotihoidontuella. Olen aivan poikki pelkästään lapsen hoitamisesta ja arkiaskareista. En todellakaan jaksaisi käydä lisäksi vielä töissä. Monena aamuna en meinaa nousta ylös sängystä millään. Iso hatunnosto kaikille jotka ovat joutuneet laittamaan lapsen hoitoon ennen kolmatta ikävuotta ja jaksatte käydä töissä.

Anteeksi, mutta en osaa samaistua tähänkään. Tarkoitukseni ei ole vähätellä tai päteä, mutta kiinnostaa vilpittömästi kuulla, että minkä koet tuossa olevan raskainta tai mikä tekee arjesta raskasta? Kysyn tätä ymmärtääkseni. Sinun ei myöskään pidä tuntea syyllisyyttä, jos tuntui, että kaipasit kotiäitiyden jälkeen jo jotain muutakin. Minusta se on ihan tervettä. Ja toki osa on enempi sellaisia tyyppejä että viihtyvät pitkälti kotiympyröissä. (Itsekin viihdyn, mutta olen myös nauttinut töistä, opiskelusta ja nyt kotona ollessani tykkään tehdä muutakin kuin olla kotona.)

Itsestäni tuntuu, että arkeen mahtuu haastavia tilanteita ja väsyneitä hetkiä, mutta että ne ovat hyvin pieni osa elämäämme.

Olen itse opiskellut useamman lapsen keskellä, enkä kokenut sitä erityisemmän raskaaksi. Töistä raskasta taas teki lähinnä yöt, kun en vain saanut nukuttua ennen enkä jälkeen niitä. Muuten kyllä tuntui, että töissä pääsin helpommalla kuin kotona ja että työn ja arjen yhdistäminen sujui helposti :D

Nyt kun meillä on vauva, omassa arjessa ei oikeastaan tunnu raskaalta muu kuin mahatauti kaikilla samaan aikaan tai muu sairastelukierre. Näitä on onneksi ollut melkoisen vähän.

T. Viiden äiti

Sun elämään ei taida muuta mahtua kuin lapset. Toiset meistä haluaa myös sen kuuluisan oman elämän.

Sivut

* Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
 

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat