Löytyykö onnellisessa tyttöperheessä kasvaneita/eläviä?

Ei tunnu paljon onnellisia ilmoittautuvan. Surullista.

Minä olen sekaperheestä ja minulla on sekaperhe, jos tällainen sana sallitaan.

Mutta tunnen aidosti onnellisia tyttöperheen naisia. Veljelläni on 4 tyttöä ja on onnellinen tyttöjen isä ja tytöt ovat tasapainoisia ja onnellisia.

Eiköhän se ole joku vanhanajan jäänne, että poikia piti olla. Toivottavasti saat lapsuutesi traumat käsiteltyä. 

Olen tyttöperheestä. Meitä on 4 sisarusta ja onnellisia ollaan:). Isä on varsinkin NIIN ylpeä tyttäristään. Meillä oli tasapainoinen, hyvä koti ja ihana lapsuus. 

[quote author="Vierailija" time="31.03.2013 klo 17:15"]

Olen tyttöperheestä. Meitä on 4 sisarusta ja onnellisia ollaan:). Isä on varsinkin NIIN ylpeä tyttäristään. Meillä oli tasapainoinen, hyvä koti ja ihana lapsuus. 

[/quote]

Näin myös meillä.

Lapsuudenkodissa meitä oli kaksi tyttöä. Isän puolelta ei ollut serkkuja, äidin puolelta oli 9, joista 1 poika. Itselläni on kolme tyttöä, siskollani on kaksi tyttöä.

Ei nyt mitään hirmuonnellisia olla oltu lapsuudenkodissa eikä nytkään, mutta se ei pojan puutteesta johdu. Mieheni on joskus sanonut, että olisihan se poikakin ollut kiva, mutta hyvä näinkin.

Meitä oli vain kaksi tyttöä mutta kaikki serkut olivat tyttöjä myös. Joten meitä oli parhaimmillaan 20 tyttöä kesäsin. Isäni oli oikeastaan aika onnellinen siitä että sai vain tyttöjä. Hän kasvatti meitä kuin olisimme "poikia" ja äiti kohteli meitä "tyttöinä" jos nyt vedetään tähän nämä kamalat sukupuolistereotypiat mukaan. Kasvatuksemme oli siis todella tasapuolista, voisi sanoa "sukupuolineutraalia" aikana jolloin sanaa ei edes ollut vielä keksitty.

Joudun nyt vanhempana myönttämään että päivääkään en vaihtaisi pois, en huonoja enkä hyviä.

Kyllä. Ja oma mieheni nimenomaan toivoi tyttölasta ja sopii upeasti tytön isäksi.

Voi olla, ettet saa paljon vastauksia siksi, että kysymyksesi on monien mielestä hiukan höpsö. Lasten sukupuoli ei määrää perheen onnellisuutta tai onnettomuutta. Jos isäsi oli onneton ja tyytymätön, se oli isäsi luonnevika, ei lasten sukupuolen.

Meillä on neljä tytärtä, ja ainoat asiasta onnettomat ovat anoppi ja  mieheni kummitäti.

Meillä oli kaksi tytärtä ja tosi hyvä, fiksu ja mukava isä. En ole koskaan hetkeäkään epäillyt, että sukupuolemme olusi harmittanut häntä. Ei ole tullut mieleenkään. Luota nyt mieheesi äläkä kaada asiaa tyttäriesi niskaan. He vaistoavat jos jokin painaa mieltäsi. Ehkä sinun pitäisi jotenkin käsitellä tuota isäsi aiheuttamaa traumaa. Hän on kohdellut teitä väärin.

Itse olen perheestä, jossa oli tyttö ja poika. Isä oli aina ankarampi (toisaalta hellempi mm. rahan suhteen) minulle, mutta hän näki, että olen kyvykkäämpi ja parempi kuin se poikalapsi.

No niinhän se meni, tyttö meni yliopistoon ja poika ammattikouluun. Ehkä se isä näkee tyttärenssään aina erinlaisena, parempana.

Itse kasvoin perheessä jossa meitä oli kolme siskosta. Hyvin oli onnellista enkä ikinä kokenut että isä tai äiti olisi poikaa kaivannut.

Serkkuni kasvoi neljän tytön perheessä, ja setäni toivoi jokaisesta aina poikaa, mutta ei se elämää mihinkään kaatanut että poikaa ei tullut, setä osti sitten mopot ja autot tytöille. Yksi tytöistä sai vain poikia, ja setä sai sitten isoisänä olla poikien kanssa jonkun aikaa. En usko että siitä on ollut serkun perheessäkään mitään traumaa että eivät saaneet tyttöä.

Luulenpa, että kyse on siitä ettet ole käsitellyt omaa lapsuuttasi ja sitä traumaa, että olet jotenkin vähempiarvoinen koska olet tyttö. Itse kasvoin "tyttöperheessä" uskonnollisessa ympäristössä, jossa vain pojat olivat jotain. Olen itse saanut kaksi tyttölasta ja omien lasten kautta saanut mahdollisuuden käsitellä omaa lapsuuttani osin samoin ajatuksin kuin sinä. Nykyisin olen tyttäristäni onnellinen ja kiitollinen juuri  siitä, että he ovat tyttöjä. Jos olisin saanut pojan, todennäköisesti olisin siirtänyt suvun aikansa eläneitä käsityksiä eteenpäin, nyt olen pakostakin joutunut kasvamaan tällä alueella.