Miksen siedä omia vanhempiani?

Unohda psykoterapia. Mene psykologille vaikkapa seurakunnan, juttelemaan. Itse kävin kunnan psykologilla, oli ilmainen ei mikään kelan tukema.

Pohdin siellä omaa lapsuuttani mutta sen pohdinta piti alkaa siitä, miksi vanhempani ovat mitä ovat - millainen oli heidän lapsuutensa, miksi he menivät naimisiin jne.

Minä koin lapsena, etten kuulu omaan perheeseeni. Toivoin olevani vaihdokas. Toivoin että oikeat vanhemmat hakisi minut pois. Että pääsisin johonkin sellaiseen perheeseen, missä minua rakastettaisi. Koin, että olen valkoinen lammas mustien joukossa. Kaikki minun kiinnostuksen kohteet, ajattelutapani jne olivat erilaisia kuin muulla perheellä, olin erilainen. Ja sillehän oli hyvä sitten nauraa ja pilkata. Sisko.

Kaksi palapelin palasta kloksahti. Olin jo aikuinen, kun isä sanoi, että hän oli sitä mieltä, etten ole hänelle; että äiti on pettänyt, käynyt vieraissa - miten se käytännössä olisi ollut mahdollista, en tiedä, kun kaksi vanhempaa lasta olivat aivan pieniä, toinen vielä vauva ja toinen pari-kolme vuotias. Olisi siis nämä vaippaikäiset kainalossa, autoton ihminen, mennyt jonnekin muhinoimaan... isä olisi kuulemma ollut kertausharjoituksissa sinä aikana, kun minut on alkuunpantu. Hohhoijaa.

Isä on itsepäinen ja pitkävihainen, mustasukkainen, järkähtämätön ihminen. Tilanne on varmasti ollut äidille ahdistava. En tiedä montako vuotta isällä on mennyt ennenkuin hän on tajunnut, että olen just hänen lapsensa - olen isäni näköinen aika vahvasti ja meillä sisaruksilla on ns. sisarusnäkö, meidät tunnisti jo lapsena sisaruksiksi.

Luulen, että tämä asetelma on saanut aikaan sen, että olen kokenut etten ole rakastettu, en toivottu,en kuulu perheeseen.

Toinen oivallus oli viime kesänä. Olen miettinyt "koko ikäni" minun ja siskoni suhdetta. Olemme aina, AINA, riidelleet; sisko on kiusannut, mitätöinyt,  vähätellyt, haukkunut, en muista sellaista aikaa, että olisi ollut toisin. Olen aina vältellyt siskoa, olemme aina olleet sotajalalla siten, että minä olen altavastaajana ja puolstuskannalla ja joudun puolustamaan itseäni.

Viime kesänä tajusin, että sen on täytynyt lähteä liikkeelle jo silloin kun olin vauva. Saatoin kuvitella, miten hän on mustasukkaisena alle 2.-vuotiaana käynyt kiusaamassa vauvaa, uutta tulokasta joka uhkaisi viedä hänen paikkaansa. On töninyt, vienyt lelut, kiusannut, itkettänyt. Eikä äiti ole puuttunut siihen tai ei ole nähnyt niitä asioita.

Mikään ei ole muuttanut tätä asetelmaa ja siskon suhtautumista minuun. Mielenkiintoista on, ettei hän näe minussa mitään hyvää ja hän näkee minut riidan haastajana, aggressiivisena, ilkeänä. En ole koskaan ollut sellainen suhteessa häneen tai suhteessa kehenkään toiseen, hän itse on tuollainen. Silti hän nivoaa minun päälleni nuo ominaisuudet ja on saanut sukulaisetkin ajattelemaan minusta noin.

Olen laittanut häneen välit poikki, samoin muihinkin sukulaisiin. Kun sanoin siskoni käytöksestä minua kohtaan eräälle sukulaiselle, hänen kommentti oli; semmonenhan se on aina ollut (riitelijä) , sillä tavallahan se on sinua aina kohdellut. (huonosti, kiusannut) .

Mutta minä vaan en enää jaksa olla hänen sylkykuppinsa ja vähättelynsä kohde. Kun ei näe minussa mitään hyvää, ei minun tarvitse olla sellaisen ihmisen kanssa, sukulaisuudella tässä ei ole mitään tekemistä.

[quote author="Vierailija" time="22.03.2013 klo 23:53"]

Unohda psykoterapia. Mene psykologille vaikkapa seurakunnan, juttelemaan. Itse kävin kunnan psykologilla, oli ilmainen ei mikään kelan tukema.

Pohdin siellä omaa lapsuuttani mutta sen pohdinta piti alkaa siitä, miksi vanhempani ovat mitä ovat - millainen oli heidän lapsuutensa, miksi he menivät naimisiin jne.

Minä koin lapsena, etten kuulu omaan perheeseeni. Toivoin olevani vaihdokas. Toivoin että oikeat vanhemmat hakisi minut pois. Että pääsisin johonkin sellaiseen perheeseen, missä minua rakastettaisi. Koin, että olen valkoinen lammas mustien joukossa. Kaikki minun kiinnostuksen kohteet, ajattelutapani jne olivat erilaisia kuin muulla perheellä, olin erilainen. Ja sillehän oli hyvä sitten nauraa ja pilkata. Sisko.

Kaksi palapelin palasta kloksahti. Olin jo aikuinen, kun isä sanoi, että hän oli sitä mieltä, etten ole hänelle; että äiti on pettänyt, käynyt vieraissa - miten se käytännössä olisi ollut mahdollista, en tiedä, kun kaksi vanhempaa lasta olivat aivan pieniä, toinen vielä vauva ja toinen pari-kolme vuotias. Olisi siis nämä vaippaikäiset kainalossa, autoton ihminen, mennyt jonnekin muhinoimaan... isä olisi kuulemma ollut kertausharjoituksissa sinä aikana, kun minut on alkuunpantu. Hohhoijaa.

Isä on itsepäinen ja pitkävihainen, mustasukkainen, järkähtämätön ihminen. Tilanne on varmasti ollut äidille ahdistava. En tiedä montako vuotta isällä on mennyt ennenkuin hän on tajunnut, että olen just hänen lapsensa - olen isäni näköinen aika vahvasti ja meillä sisaruksilla on ns. sisarusnäkö, meidät tunnisti jo lapsena sisaruksiksi.

Luulen, että tämä asetelma on saanut aikaan sen, että olen kokenut etten ole rakastettu, en toivottu,en kuulu perheeseen.

Toinen oivallus oli viime kesänä. Olen miettinyt "koko ikäni" minun ja siskoni suhdetta. Olemme aina, AINA, riidelleet; sisko on kiusannut, mitätöinyt,  vähätellyt, haukkunut, en muista sellaista aikaa, että olisi ollut toisin. Olen aina vältellyt siskoa, olemme aina olleet sotajalalla siten, että minä olen altavastaajana ja puolstuskannalla ja joudun puolustamaan itseäni.

Viime kesänä tajusin, että sen on täytynyt lähteä liikkeelle jo silloin kun olin vauva. Saatoin kuvitella, miten hän on mustasukkaisena alle 2.-vuotiaana käynyt kiusaamassa vauvaa, uutta tulokasta joka uhkaisi viedä hänen paikkaansa. On töninyt, vienyt lelut, kiusannut, itkettänyt. Eikä äiti ole puuttunut siihen tai ei ole nähnyt niitä asioita.

Mikään ei ole muuttanut tätä asetelmaa ja siskon suhtautumista minuun. Mielenkiintoista on, ettei hän näe minussa mitään hyvää ja hän näkee minut riidan haastajana, aggressiivisena, ilkeänä. En ole koskaan ollut sellainen suhteessa häneen tai suhteessa kehenkään toiseen, hän itse on tuollainen. Silti hän nivoaa minun päälleni nuo ominaisuudet ja on saanut sukulaisetkin ajattelemaan minusta noin.

Olen laittanut häneen välit poikki, samoin muihinkin sukulaisiin. Kun sanoin siskoni käytöksestä minua kohtaan eräälle sukulaiselle, hänen kommentti oli; semmonenhan se on aina ollut (riitelijä) , sillä tavallahan se on sinua aina kohdellut. (huonosti, kiusannut) .

Mutta minä vaan en enää jaksa olla hänen sylkykuppinsa ja vähättelynsä kohde. Kun ei näe minussa mitään hyvää, ei minun tarvitse olla sellaisen ihmisen kanssa, sukulaisuudella tässä ei ole mitään tekemistä.

[/quote]

Kiitos, kirjoituksesi oli tosi silmiäavaava, vaikka olen ainoa lapsi. Sukulaiset näkee vähän etäänpää, mutta kuitenkin läheltä. Tuli tosi ahdistava olo kirjoituksestasi. Ikävää, että olet kokenut tuollaista. Jotenkin tunnen olevani melkein oman äitini kiusaama. Miksi hän ei ole koskaan kohdannut minua yksilönä, tutustunut minuun, ollut kiinnostunut minusta? En jotenkin osaa käsittää sitä. Isä oli vielä etäisempi, mutta vaatii nykyään enemmän läheisyyttä kuin äiti ja siihen en pysty.

Mutta edelleen se fyysinen, ihan mieletön vastenmielisyyden tunne vaivaa ihan hirveästi. Muistan monta tilannetta, eri ikäisenä, kun olen väistellyt heidän läheisyyttään, vaikkei sitä nyt juuri ole "tarjolla" ollutkaan. Minua yökötti olla heidän lähellään. Mietin oikeasti vuosia, onko minua hyväksikäytetty, mutta en muista mitään siihen viittaavaa.

Terapiassa tuli esiin vain omia ongelmiani. Juuret on syvemmällä, mutta vaikka miten yritin, en saanut niitä juuria kaivetuksi esiin. En ymmärrä itseäni, en menneisyyttäni. Jotenkin olen ihan täysin ulalla ja se on hirveän ahdistavaa, kun ystävilläni on auttavat, osallistuvat, rakastavat vanhemmat. Onko syy minussa? Mikä vika minussa on??

ap