Epäreilut isovanhemmat - minun ratkaisuni
Tämä aihe taitaa olla tällä palstalla kuuma peruna. Olen lukenut epäreiluista isovanhemmista, yhden perheen lastenlasten suosimisesta ja hoitoavun antamisesta vain yhdelle lapsista tällä palstalla jo pitkään johtuen siitä, että olen miettinyt omaa tilannettani. Kohta voitte alkaa kivittää tuttuun tyyliin, "miksi teet lapsia jos et pysty itse hoitamaan", "kyllä isovanhempi saa suosia yhtä lasta jos itse niin haluaa", jne. Näinhän näissä keskusteluissa usein aloittajaa mollataan :)
Kerron kuitenkin lyhyesti oman tarinani ja ratkaisuni, jota olen kypsytellyt mielessäni pidämpään. Kyseessä on anoppini (nyt voitte kivittää myös minut huonona miniänä ja mainita, että pojan lapset eivät ikinä ole yhtä rakkaita kuin tyttären ;)), joka kohtelee meidän lapsiamme kuin ilmaa ja tyttärensä lapset ovat hänen elämänsä keskipisteitä. Miehen sisarella on kolme 4-9 -vuotiasta lasta, meillä taas on 4 ja 2-vuotiaat sekä vauva tulossa. Siskon perheen tehdään kaikki: ostetaan KAIKKI vaatteet, kengät, hoidetaan lapsia (anoppi asuu kauempana, mutta sisko meistä 6 km päässä, anoppi lentää viikoksi kodinhoitajaksi jotta sisko saa levätä), leivotaan synttärikakut ym., valmistellaan ristiäiset, viedään lapsia huvipuistoihin ja lähetellään/ annetaan lahjoja. Me emme ole saaneet MITÄÄN apua KOSKAAN. (joo, tiedän, tutulta kuulostaa tämäkin valitusvirsi). Miehen siskolla on suurena apuna MYÖS miehensä äiti, joka on aina valmiina hoitamaan lapsia ja tämän lisäksi sisko on kotiäiti :) Lapset alkavat olla jo aika isoja ja kaksi on koulussa, 4-vuotias on vielä äidin kanssa kotona päivät, mutta jatkuvasti apua tarvitaan - ja sitä tarvitaan MYÖS meiltä. Keskellä yötä pitää miehen käydä auttamassa (anoppi soittelee miehelle, mutta minä kielsin miestä menemästä, paha minä...), muuttoapua pitää antaa aina kun ko. perhe päättää muuttaa (noin kerran vuodessa); lääkkeitä viedään kun sairastavat, meille sisko tulee perheineen aina ilmoittamatta ja jossain vaiheessa lapset alkavat valittaa nälkää... He parkkeeraavat kesämökillemme viikoksi ilman tuliaisia tai ruokaa, he eivät koskaan ole hoitaneet lapsiamme (me olemme usein ottaneet lapsia hoitoon ja yökylään) ja siskolla on tuhat ja yksi ongelmaa, joita hän yrittää (turhaan) terapoida minun kanssani. Kotona ollessa taitavat ongelmat kasvaa aika isohin mittoihin.
Voisin jatkaa tätä loputtomiin, mutta antaa olla. Itselläni on ollut todella läheiset välit isovanhempiin, joten tällainen totaalinen epätasapuolisuus on surettanut minua tosi paljon. Näiden kahden lapsen kanssa olen askarrellut kortteja anopille ja apelle, olemme ostaneet serkuille kivoja ja hyödyllisiä lahjoja, olen lähettänyt kuvia ja kertonut lasten kuulumisia ja yrittänyt aina puhua kaikista isovanhemmista (myös omistani) tasapuolisesti hyvää lapsille. Olen hakannut päätä seinään siksi, että tosiaan itselläni oli niin ihana lapsuus kaikkien (keskenään hyvin erilaisten) isovanhempien ansiosta ja olen yli kaiken toivonut samaa kokemusta omille lapsilleni.
Nyt kun kolmas vauva on syntymässä, olen todennut, että virvatulta on turha ajaa. Kun anoppia ei kiinnosta ja miehen sisar varastaa koko shown, emme saa apua eivätkä lapsemme ole anopille tärkeitä, niin annan olla. En jaksa enää. Asia on itkettänyt - ei siis se, että kukaan ei leivo meillä synttärikakkuja ;) vaan tosiaan tuo kaikkinainen epäreiluus, mutta minähän en sille mitään voi.
En ole lähtemässä kostoretkelle tyyliin "et auta minua - et saa nähdä lapsiamme", vaan päästän irti koko kuviosta: en tee enää mitään aktiivista edistääkseni lasten ja miehen puolen sukulaisten suhteita. Minusta on epätervettä paapoa suht isojen lasten äitiä niin, että hänen ei tarvitse kantaa mitään vastuuta elämässään - uskon, että siskon ongelmat johtuvat paljolti siitä, ettei hän kolmen lapsen äitinäkään osaa kantaa omia asioitaan ja vanhemmat sitten ruokkivat sitä ostamalla ja tekemällä kaiken. Minä ja mieheni olemme palkkatöissä ja olemme hankkineet hoitajan, samoin omat vanhempani auttavat meitä. En haluaisi suosia vanhempiani, mutta koska he osallistuvat ilomielin elämäämme, niin tottakai nyt alan suosia. En puhu lapsia toisia isovanhempia vastaan kuitenkaan - en vain puhu heistä enää. Emme piirrä enää synttärikortteja anopille, en lähettele kuvia, en hanki siskon lapsille lahjoja, en kysele kuulumisia, aion ystävällisesti pitää siskon perhettä loitolla enkä pidä yhteyttä miehen vanhempiin. Mies saa ihan itse sitten miettiä, haluaako ottaa asioita esille vielä vain antaako hän asioiden olla. Nyt joku kysyy, mikä tossu mies on. No, hän on liian kiltti ja auttaa aina, hän ajattelee että siskon auttaminen ei ole häneltä pois (ei olekaan, mutta toki yksi auttava käsipari olisi joskus mukava _lisä_) ja yrittää pitää hyviä suhteita sukuunsa. Siitä vaan.
Oma ajatukseni on siis vain yksinkertaisesti lopettaa kaikki yrittäminen ja keskittyä omaan perheeseeni. En tee mitään. Suremisen jälkeen olen huomannut, että ajattelen anoppia, siskoa ja miehen sukua ylipäätään paljon vähemmän. Olen helpottunut, hetkittäin on haikea olo mutta tuntuu myös kevyemmältä. Tuntuu, että selvimme kyllä, ilman kaikkea ylimääräistä mielistelyä, joka sitoi hirveästi energiaa aiemmmin. En usko katuvani tätä, anopista en tiedä. Nyt ainakin miehen suvulle jää "tilaa" kiinnostua meidtä ja kuulumisistamme, ehkä joku vielä joskus tarttuu toimeen ja kysyy ihan itse lasten kuulumisia tai onnittelee sitten, kun uusi vauva on syntynyt :)
Kommentit (100)
Tutulla perheellä on 4 lasta ja isovanhemmat kustantavat heillä oikeastaan kainen. Ostavat vaatteet, ruokaa, maksavat harrastukset ja vievät matkoille. Perheen äidillä on siskoja, joiden perheet eivät näin paljon apua saa. En kuitenkaan usko että he ovat kateellisia, sillä tämän kyseisen perheen äidillä on skitsofrenia ja perheen elämä oilisi ihan kammottavaa ilman isovanhempien apua. nytkin jo huostaanotto ollut lähellä.
Eli ap: harkitse vielä kannattaako välejä katkoa. Syynä yhden perheen lasten suosimiseen voi olla esim. juurikon vanhempien mielenterveysongelmat.
70 taalla viela pohdiskelee:
Syita miksi isovanhemmat suosivat toisia (lapsen)lapsiaan enemman on varmasti yhta monia kuin on isovanhempiakin.
Uskon etta tyttaren lapset muodostuvat tarkeiksi, koska heihin on helppo samaistua ja kaly on tavallaan "vieras" ihminen (niinkuin taalla joku huomioikin). Tyttarelle voi sanoa suorempaan ja valit tyttaren kanssa usein paranevat lastensaannin myota (saattaa auttaa tytarta ymmartamaan paremmin aitiaan). Tata suhdetta anoppi saattaa haluta vaalia eri tavoin kuin suhdetta kalyyn.
Toisaalta ns. hyvat menestyvat lapset jaavat helpommin pienemmalle huomiolle. Eiko se ole ihan luonnollista ja hyvaksyttavaa? Ihmiset kohtaavat vastoinkaymisia eri tavoin, toiset musertuvat, toisia ne "vahvistavat". Mielestani kannattaa olla ennemmin ylpea siita, etta sinulla menee hyvin vaikeuksista huolimatta, olet selviytyja ja perheesi parjaa ja voi hyvin kuin kateellinen siita, etta perhetta jolla menee huonommin suositaan (siella taustalla kun saattaa olla monia sellaisiakin syita, joita ei paallepain nae esim. mielenterveysongelmat).
Monet lapset myos hyvaksikayttavat isovanhempia ja ovat aina ruikuttamassa apua. Isovanhemmat saattavat kiltteyttaan/ syyllisyyden tunteista/ elaman sisaltoa saadakseen antaa heille apua enemman kuin sinulle. Apua pitaa pyytaa jos sita tarvitsee, mutta jatkuva anelu... ihmettelen eiko naita lapsia haveta roikkua napanuorassa ikuisesti?
Kai tassa se pointtini on, etta isovanhemmille voi olla monia syita "suosimiseen" - osa ovat ymmarrettavissa ja analysoitavissa, osa ei. Avoin keskustelu ja asian puheeksi ottaminen isovanhempien kanssa voisi auttaa saamaan vastauksia, vaikka se kipea ja vaikea keskustelu olisikin. Vaikean aiheen kasittely lienee parempi vaihtoehto kuin se, etta se jaa valeja tai itsea kaihertamaan ja energiaa viemaan.
Monia asioita ei elamassa voi valita, mutta reaktionsa voi. Tama voi tuntua itsestaan selvalta, mutta minulle se on oivallus joka on auttanut monessa tilanteessa. Jos isovanhemmat eivat suosi lapsiasi, on sinun valintasi kuinka asiaan reagoit: voit surkutella, mielistella, mita vain. Tai voit nostaa kissan poydalle ja ottaa asian puheeksi, kertoa milta sinusta tuntuu ja sitten jatkaa eteenpain hyvaksymalla tilanteen - loppujen lopuksi se on heidan menetyksensa ja sinun energiasi olisi hedelmallisempi investointi toisaalla. Omalla kohdallaan jokainen valitsee tilanteeseensa sopivimman ratkaisun.
Miksiköhän tässä keskustelussa jatkuvasti toistuu se, että ap on katkaisemassa välit isovanhempiin? Ymmärtääkseni kyse oli siitä, että hän haluaa rauhaa asialta ja elää omaa elämäänsä, isovanhemmat ovat kai tervetulleita jos joskus kiinnostaa. Lisäksi taisi olla näin, ettei siskolla ollut mt-ongelmia. Ylipäätään ihmettelen, miksi anopit eivät osaa tarjota apua, vaikka ihan vain sanoa miniälle, että voi auttaa jos avuntarvetta on. Miten tää voi olla joillekin niin hankalaa, omat vanhemmat ovat sanoneet kaikille lapsilleen, että aina saa pyytää apua ja että aina yritetään auttaa, jos pystytään. Aina eivät pysty, mutta sen ymmärtää. kaikki pyytävät tarpeen mukan, kukaan ei käytä hyväksi. Ja: eikö sisarusten välillä ole olemassa mitään solidaarisuutta? Jos mummo ei tajua suosivansa yhtä perhettä, niin voihan ko perhe ehdottaa, että auttaisi muitakin. Ihmettelen myös tällaista itsekkyyttä, että omitaan isovanhemmat ja kaikki apu. Ja sit ihmettelen vielä sitä, että jos yhden lapsen perheellä on ongelmia ja heitä autetaan niiden takia epäreilun paljon, niin miksi asiaa ei voi kertoa reilusti muille? Siis oikeasti, yksityiskohtia ei tarvitse kertoa, vaan todeta vaikka, että nyt tuossa perheessä tarvitaan enemmän apua, ja siksi on pakko auttaa. Mutta kun tilanne helpottaa, niin aletaan auttaa taas tasapuolisesti. Miksi hitossa pitää aikuiset eivät puhu?
Meillä myös anoppi TODELLA epäoikeuden mukainen. Kustantaa mieheni siskon elämää, ostelee kaikkea + tarjoaa hoitoapuaan. Meidän lapselle ei ole ostanut edes synttäri ja joululahjoja kun hei kuulemma keksi mitään ostettavaa. Miehen siskon perhe siis saa rahaa ja ulkomaanmatkoja lahjaksi. Mieheni vanhemmat ovat rikkaita ja varmasti rahaa olisi kustantaa molemmille. Tai voisi edes kysyä meiltä mitä lapsi tarvitsee lahjaksi, kyllä me osaamme kertoa. Ihan vaikka lapasia ja sukkahousuja oltaisiin toivottu. tai osallistumista lapsen harrastuksen kausimaksuun.
No kaikki tämä siskon lapsen huomio on johtanut siihen että minä tavallaan en tykkää tästä miehen siskon lapsesta. Siis en tunne häntä kohtaan empatiaa mikä on sinänsä kauheaa koska ei se ole lapsen vika.
Tämä viestiketju on mielenkiintoinen siksi, että oikeasti tosi moni näyttää kärsivän isovanhempien epätasa-arvoisesta käyttäytymisestä. Näitä kokemuksia ei tällä palstalla voi kauheasti rakentavassa hengessä jakaa, koska täällä aletaan yleensä heti haukkua miniöitä ja toki tässäkin ketjussa muutama taas kirjoittaa ihan omiaan ja syyttelee, mutta minusta näin monta kokemusta kertoo siitä, että tuollainen loukkaa ja että ilmiö on olemassa (eikä aloittajan omassa päässä. On kyllä ikävää huomata, että näin on. Vaikka täällä on miten yritetty ymmärtää syitä asiaan, niin eivät ne vie ongelmaa pois.
[quote author="Vierailija" time="04.03.2013 klo 15:51"]
Tämä viestiketju on mielenkiintoinen siksi, että oikeasti tosi moni näyttää kärsivän isovanhempien epätasa-arvoisesta käyttäytymisestä. Näitä kokemuksia ei tällä palstalla voi kauheasti rakentavassa hengessä jakaa, koska täällä aletaan yleensä heti haukkua miniöitä ja toki tässäkin ketjussa muutama taas kirjoittaa ihan omiaan ja syyttelee, mutta minusta näin monta kokemusta kertoo siitä, että tuollainen loukkaa ja että ilmiö on olemassa (eikä aloittajan omassa päässä. On kyllä ikävää huomata, että näin on. Vaikka täällä on miten yritetty ymmärtää syitä asiaan, niin eivät ne vie ongelmaa pois.
[/quote]
Ja useinhan tämän huomaa miniät. Minun äitini osaa kyllä omia lastenlapsia kohdella tasa-arvoisesti, varmasti voi veljeni tämän myös sanoa!
[quote author="Vierailija" time="04.03.2013 klo 16:07"]
[quote author="Vierailija" time="04.03.2013 klo 15:51"]
Tämä viestiketju on mielenkiintoinen siksi, että oikeasti tosi moni näyttää kärsivän isovanhempien epätasa-arvoisesta käyttäytymisestä. Näitä kokemuksia ei tällä palstalla voi kauheasti rakentavassa hengessä jakaa, koska täällä aletaan yleensä heti haukkua miniöitä ja toki tässäkin ketjussa muutama taas kirjoittaa ihan omiaan ja syyttelee, mutta minusta näin monta kokemusta kertoo siitä, että tuollainen loukkaa ja että ilmiö on olemassa (eikä aloittajan omassa päässä. On kyllä ikävää huomata, että näin on. Vaikka täällä on miten yritetty ymmärtää syitä asiaan, niin eivät ne vie ongelmaa pois.
[/quote]
Ja useinhan tämän huomaa miniät. Minun äitini osaa kyllä omia lastenlapsia kohdella tasa-arvoisesti, varmasti voi veljeni tämän myös sanoa!
[/quote]
no sehän on onnellista teille, kaikilla ei sitten olekaan noin, kuten ehkä huomasit jos tätä ketjua yhtään luit.
Hieno päätös! Mä ymmärrän sua täysin. Meillä tilanne ei ole ihan noin räikeä, mutta samanlaisia piirteitä kyllä. Ja huomasin myös sen, että kun lakkasin ajattelemasta asiaa, niin olo keveni huomattavasti! Jos ei isovanhemmat tule meille KOSKAAN kylään, eikä juuri koskaan ole kiinnostunut meidän lapsista, niin olkoon. Saa tulla kylään, mutta minä en enää pyydä jne. Tuntuu heille riittävän ne toiset, selvästi tärkeämmät lapsenlapset...
Lämmin halaus sulle, ap. Tuo on ollut voimia vaativa päätös, mutta hyvä sellainen. Olen suruissani etenkin lastesi puolesta, mutta minkäs teet, jos isovanhemmat eivät tajua arvostaa jokaista lapsenlastaan erikseen.
Tsemppiä teidän perheelle ja onnea uuden vauvan johdosta!
Todella hyvä päätös. Meillä on samanlaista, paitsi että miehen siskon lapset on koiria. Ja näitähän paapotaan. Minäkin olen lopettanut yrittämisen. Jos on tärkeämpi mennä koiranäyttelyyn katsomaan miten koira pärjää, kuin meidän lapsen 4-vuotissynttärit, niin enhän mä sille asialleitään voi. Viimeksi soitettiin ja käytiin mummolassa jouluna, sen jälkeen ei ole kuulunut mitään. Meis on soittanut pari kertaa välissä ja kuuli vain koirakuulumiset.
ap täällä: kiitos, olin varautunut kivisateeseen, mutta tosi mukavia kirjoituksia täällä on. Halusin kirjoittaa päätöksen tänne osaksi itseäni varten, sanoakseni asian jossain ihan suoraan kuten se on. Toisaalta haluan kertoa, että tällaiset asiat syövät energiaa, jota puolestaan pienten lasten vanhemmat tarvitsevat paljon. Haluan käyttää tuon energian lapsiin. Lisäksi on mahdollista, että oma (liiallinen?) yritteliäisyyteni anopin ja miehen siskon suuntaan on vienyt heiltä tilan kaivata lapsiamme ja tehdä aloite, esim. anoppi on tasan kaksi kertaa käynyt meillä koko sinä aikana, kun meillä on ollut lapsia. tiedän, että päätös on oikea, koska olo on helpottunut ja vapaa. Lapset kyllä selviävät ja joskus jos mummo olen, niin aion olla tasavertainen.
Vaikutat aika hankalalta ihmiseltä. Ehkäpä on ihan hyväkin antaa anopille ja muille tilaa. Kaikkien kanssa nyt ei vain tarvitse olla tekemisissä jos ei siltä tunnu.
Ap: joo, on ihan totta, että heillekin voi olla helpotus päästä minusta :) lapseni ovat kuitenkin ihania ja pienistä vauvoista tykkää moni. Ja ovat nuo lapset miehenikin.
Tähän voisin kertoa oman tarinani lyhyesti. Ja kerron sen "huonomman" lapsenlapsen näkökulmasta. Mummullani oli 5 lastenlasta, minä ja veljeni ja 3 serkkuamme, tätini lapsia. Mummu ei ollut ilkeä minua veljeäni kohtaan toki ikinä. Mutta kyllä se tuntui lapsesta pahalta, että serkut sai aina kaikkea, minä ja veljeni ei koskaan. Mummulassa oli aina varattuna serkkujen lempiherkkuja ja ei mennyt kauaa, kun en enää viitsinyt edes kysyä saako niitä ottaa, kun eihän ne minulle tietenkään ollut vaan serkuille. Serkut sai viedä leluja mummulasta kotiinsa, me emme. Hyvä, kun millään tohti edes leikkiä, kun tuli mainintaa, että se on jonkun serkun. Vanhempani eivät saaneet juurikaan lastenhoitoapuakaan mummulasta, mutta serkkuja kyllä hoitivat mm. pph:n lomien ajan. Isompana sitten serkut sai vähän isompia leluja mummulasta, kuten mopo tai auto. Kouluikäisinä me kuitenkin saimme olla mummulassa aina, kun halusimme ja, koska serkkujen kanssa oli kivaa, olimme siellä paljon, yhtä paljon kuin serkut. Samalla paikkakunnalla asuimme kaikki.
Kyllä tuo epäoikeudenmukainen isovanhempien suhtautuminen vain jättää jälkensä. Vaikka ikinä en ollut kateellinen mistään muusta kuin isovanhempien rakkaudesta serkuilleni! Vanhemmiltani sain kaiken mitä serkut mummulasta. Kuukausi sitten mummuni kuoli, oli pitkään sairaalassa. En käynyt siellä katsomassa. En ole itkenyt kuoleman vuoksi kyyneltäkään. Näin ajattelee nyt nelikymppinen lapsenlapsi.
Minä ihan vilpittömästi ihmettelen sitä, miksi EI saa kokea epäreiluna sitä, että isovanhemmat suosivat todella paljon (taloudellisesti, emotionaalisesti, hoidollisesti jne) toisia lapsenlapsia ja toiset jättävät sitten tyystin ilman mitään isovanhemmuuden läsnäoloa, huolenpitoa ym. Minusta yksinkertaisesti on vain väärin, että esim toisille lapsenlapsille annetaan kaikki, ja toisille ei yhtään mitään. Mutta tätä mieltähän EI saa olla täälä AV:lla! Vikapää on aina asiasta valittanut, ja asian epäreiluna kohteluna kokenut. Isovanhemmilla on täysi oikeus hylätä toiset lapsenlapsensa ja keskittyä vain niihin toisiin lapsenlapsiin. Miksi kaikki hyökkäävät aina huonosti kohdeltua kohtaan täälä AV:lla?? Ovatko ihmiset tosiaan niin huonoja näkemään, mikä on oikein ja mikä väärin? Onko reiluus, tasapuolinen lasten ja lastenlasten kohtelu menneitä arvoja? Tuntuu välillä vain ylipäätään vastausten perusteella, että normaalit käytöstavat ja esim toisten ihmisten huomioiminen (vaunuissa nukkuvan vauvan viereen ei mennä HUUTAMAAN) ei enää kuulu normaaliin kansalaisvelvollisuuteen. Ihmiset eivät huomioi toisiaan, töykeä käytös on hyväksyttävää ja kiltteys, huomaavaisuus ja reiluus on heikkoutta ja tyhmyyttä.
Jatkaisin vielä, että kukaan ei välitä myöskään siitä, miltä lapsenlapsesta itsestään tuntuu, kun huomaa esim. kyläillessä, että isovanhempi ei millääntavalla huomioi/välitä ym tästä lapsenlapsesta vaan kaikki huomio ja rakkaus ja hellyys menee toisille lapsenlapsille. Kaikillahan EI ole niitä toisia isovanhempia, esim. kuolleet tai vanhustenkodissa/sairaalassa tai ulkomailla jne. Ja sitten ne ainoat isovanhemmat eivät välitä, vaan suuntaavat kaiken rakkautensa toisiin lapsenlapsiin. Surullista ja väärin (tätä mieltä ei saa olla).
Amen, nro 10! Ihan tuota samaa jaksan taivastella. Luultavasti tämä palsta on kaatopaikka kaikille huonostivoiville ja avohoidossa oleville mielenterveysongelmaisille. Aina joskus kuitenkin sattuu syntymään ihan normaaliakin keskustelua, onneksi!
Mukavaa sunnuntain jatkoa kaikille meille täyspäisille ;)
Niin, moni tällä palstalla ei tajua, että vaikka mitä mieltä olisi miniästä tai poikansa lapsista, niin sellaiseen peruskohteliaisuuteen pystyy kuka vaan. Esim.
- voi soittaa pojalleen ja kysellä kuulumisia
- voi soittaa jo aika pienellekin lapselle ja onnitella
- voi lähettää lapsille synttärikortteja
- voi osallistua lapsen synttäreille, ehkä jopa tuoda lahjan
- voi isommalle lapselle soittaa ja kysellä kuulumisia
- voi sukujuhlissa jutella
- voi kutsua kylään/käydä kylässä
- voi vaatimiseen sijaan kysellä ja pyytää
Tässä listassa ei ollut ainuttakaan hoitoavun antamista tai rahan lahjoittamista miniälle. Uskoisin, että itsekäskin isovanhempi voisi suoriutua näistä.
Meillä on hyvät mummot ja papat, mutta miehen vanhemmat tosiaan suosivat miehen siskon lapsia. Ei kovin räikeästi mutta esim. lapselleni (poika) on todettu, että kun nuo tytöt (miehen siskon lapset) ovat niin paljon ihanampia. Onneksi lapsi oli tuolloin niin pieni ja onneksi isovanhempi sai jostain järkeä päähänsä asian suhteen. Voipi olla, että miehen sisko jopa ehkä sanoi jotain. Lapsi ei siis ollut tehnyt mitään pahaa vaan kyse oli isovanhemman puolelta siitä, että tytöt ovat ihanampia, koska heille voi ostaa kivoja vaatteita ja koruja.
Tämä kokemus (puheessa siis jatkuvasti näitä juttuja) on saanut minutkin lupaamaan, että olen tasapuolinen isovanhempi. Pidän huolen, että jaan lahjoja tasapuolisesti ja annan aikaani niin tasapuolisesti kuin on mahdollista ottaen huomioon välimatkat, perheen avuntarpeen ja vanhempien toivomukset. Jos näissä on haasteita, soitan ja lähetän kortteja/paketteja, pyydän kylään ja tarjoudun hoitoavuksi, vaikka tätä ei otettaisi vastaankaan. En puhu siis sen puolesta, että jokaiselle lapsenlapselle pitää tarjota täsmälleen samaa vaan että jokainen huomioidaan ja jokaisesta välitetään.
Olen iloinen siitä, että lapsellani on kuitenkin välittävät isovanhemmat. Epätasapuolisuus on helpompi sietää, kun isovanhemmalla on kuitenkin halua olla lapselapsen elämässä. Tsemppiä, ap. Teet juuri oikean ratkaisun.
Raskausaikana oli mahtavaa ajatella että syntyy serkukset ihan lähekkäin.. Raskausajan jaksoi anoppi olla innoissaan myös poikansa tulevasta esikoisesta. Mieheni sisko sai 3 viikkoa ennen meitä lapsen ja siitä alkoi tämän täydellinen paapominen. Meidän lapsi ei ole saanut isovanhemmiltaan mitään ei koskaan. Serkku sai syntymä ahjaksi 15000 euroa (viisitoistatuhatta)!!! meidän lapsen ristiäisjuhlien järjestämisessä ei edes autettu, saati nyt mitään lahjaa anettu. Ja kyllä tietenkin isovanhemmat saavat päättää ketä auttaa jne. mutta ihan oikeasti, on todella epäreilua antaa vain toiselle (varsinkin tuollaisia summia). En ole koskaan ennen ollut kateellinen ihminen, minulla on itsellä sisaruksia enkä ikinä kiinnitä huomiota kuka saa ja mitä, mutta tästä asiasta minulle tuli hirveän paha olo lapseni takia! Eikä kysymys ole vain materian antamiseta vaan myös, se mikä on vielä pahempi, huomion antamisesta. Tämän lapsenikin jo tajuaa että mummin huomio on koko ajan serkussa. Jos me joskus pyydämme mummia meille hoitamaan, soittaa miehen sisko heti ja tarvitsevansa pikaisesti mummin apua. KYSYMYS LÄHINNÄ KUULUUKIN MIKSI TYTTÄREN LAPSET OVAT TÄRKEÄMPIÄ JOILLEKKIN ISOVANHEMMILLE? Eikä se todellakaan voi olla siksi että olisi jotain epäselvyyttä isyydestä tms. Ennen lasten syntymää meillä oli todellä läheiset välit anopin kanssa, nyt välit ovat viilentyneet lähinnä samasta syystä kuin ap:llä, eli en vaan jaksa olla häneen yhteydessä, annan mieheni hoitaa synttäri asiat yms.