Onko muita, joille lasten hoitoon vieminen on TODELLA VAIKEAA?
Meidän pikkuisemme aloittavat hoidon (perheen ulkopuolisella pph:lla) kesäkuun alusta, ja nyt jo olen aivan musertunut huolen ja surun alle =(. Pelottaa, että jokin menee pieleen, sattuu paha tapaturma tai lapsi muuten vain kärsii henkisesti ja kokee hylkäämistä.
Miten toiset voivatkin olla tämän asian suhteen niin huolettomia?
Kommentit (28)
Kun realiteetti täysillä työelämään palaamisesta lähestyy - ja hoitoon laittaminen on väistämätöntä. Tähän asti (nyt 3 kk) tyttöjä on hoitanut oma mummi aina, kun äiti (minä) on työskennellyt.
Sen tiedän, että ikävä tulee olemaan kova - ja huoli ei hellitä.
Onneksi työni mahdollistaa sen, että hoidan myös paljon lapsia itse viikolla.
Mutta miten ihmeessä tämän tunteen kanssa voi oppia elämään?
Olen tuhlannut lapseni lapsuuden
myynyt pois halpaan hintaan
pienen käden kosketuksen
herkän hymyn
antanut pois vaihtuville hoitajille
joille se ei mitään merkinnyt
Annoin pois
lasteni lapsuuden
oman äitiyteni
Ne ainoat
jotka olisivat jotain merkinneet
lapsilleni ja itselleni
yhdessä kasvamisen kipu ja riemu
Sillä urani unohtuu
mutta lapset kasvavat
siirtävät seuraavalle sukupolvelle
sen minkä jäivät saamatta.
- Anja Porio " Kuuntelen sydämeni ääntä, valitut runot 1979-1996"
En olisi koskaan päässyt yli, jos olisin hukannut lapseni ensimmäiset kolme vuotta olemalla töissä. Mikään raha tai työkokemus ei olisi korvannut sen ajan tärkeyttä lapselle ja äidille :-)
Kiitos 4:lle kirjoittamastasi runosta - se onnistui hyvin kuvailemaan tuntojani tällä hetkellä. Tismalleen samaa mieltä.
5:lle; en 3 kk ikäistä (sori, selitin sekavasti), tyttäret ovat 2½ v. ja 1v4kk ikäisiä.
Ap.
Itsellä ei kokemusta kun olen 7v ollut kotona.
Meillä ollaan lasten kanssa kaikki illat ja viikonloput. Hoidossa ovat 6-7 tuntia päivässä. Kertaakaan eivät ole olleet missään yökylässä, vaikka vanhin on jo viisi. Ilot ja surut on jaettu, eletty täyttä elämää lapsen ehdoilla. Hassuteltu, leikitty, tehty retkiä. Tarhassa lapsilla on leikkikavereita ja toimintaa ja tuo vain elämään lisää, mitään ei ota pois.
70-luvulla mammat olivat itsekkäitä ja painoivat uraa, eivät olleet pois edes lapsen sairauden vuoksi. Lapset olivat yksin kotona ja tulivat miten kuten toimeen. Jotkut jopa jättivät lapsensa heitteille, kun piti painaa uraa. Etenkin nämä " yhteiskunnallisesti tiedostavat" ja sen ajan feministit. Ihan oikein, että tuntevat syyllisyyttä, mutta ei pitäisi verrata tämän ajan vanhempiin. Nykyajan äidit tekevät nykyään kaikkensa lapsien eteen, minkä vain voivat ja jaksavat, toisin kuin 70-luvulla.
Miksi pitää syyllistää. Onko niin, että jos et ole lastesi kanssa 24 tuntia vuorokaudessa vaan vain 17 tuntia, niin sitten on kelvoton äiti, joka antaa pois lapsensa lapsuuden. Mistä teitä ehdottomia mammoja oikein sikiää? Ei ihme, että masennutte, ajaudutte avioeroon ja lapsenne kärsivät.
Tuntuu varmaan kauhealta pistää noin pieniä hoitoon...
Mutta toivottavasti pph on kiva :-).
Mun nuorin on 1 v 8 kk enkä pystyis antamaan hoitoon...
Lisäksi vanhemmille jää kotityöt tehtäväksi iltaisin, joten onnittelut, jos jollain jää päiväkoti-työ-kauppa-ruuanlaitto-kotityö-rumbassa paljonkin aikaa lapselle! Mulla ei olisi jäänyt, joten huomattavasti masentuneempi olisin, jos siinä oravanpyörässä olisin viettänyt lapseni tärkeimmät vuodet.
Vaikutat fiksulta naisihmiseltä, joka on sinut hoitoonviemisratkaisunsa kanssa - kerro minulle mistä sinä saat aamulla voimaa viedä lapset hoitopaikkaan ja uskallusta (sekä luottamusta!) jättää heidät sinne? Eikö sinua yhtään hirvitä?
Kerro minulle - minä haluan vilpittömästi tietää, kun en itse ole vielä onnistunut löytämään " sitä jotakin" tästä asiasta joka toisi minulle mielen rauhaa. Ja todella haluan myöskin palata nyt työelämään, nautin työstäni ja koen, että nyt on se aika milloin minun täytyy panostaa myöskin uraani.
Ehkä olen toivoton tapaus - äidin vaistoni (tms.?) on vain liian voimakas, eikä sille voi mitään. Onneksi avioliittomme ei kuitenkaan kärsi tästä.
Ap.
Mika ihme siina on kun tama aihe saa ihmiset niin susiksi toisilleen. Koti-aidit syyllistavat ja muut syyllistyvat. Jokainen perhe tekee kuten parhaaksi nakee. Jos aiti ei halua laittaa lapsiaan hoitoon niin hoitakoon kotona. Mina voin sanoa etta minun psyyke ei olisi kestanyt kotona olemista vaikka lapsi elaman suurin rakkaus onkin. Ollaan kaikki onnellisia eika ole mitaan syyllisyydentunteita.
Sitapaitsi tuollainen musta-valkoinen ajattelutapa on todella vanhanaikaista. Nykyaan voi itselleen junailla joustavan tyo-ajan jolloin tyon ja perheen yhteensovittaminen sujuu ihan hyvin. Itsekin teen normaalimittaista tyopaivaa 9-17 neljana paivana viikossa ja olen menestyva uranainen mutta myos tunnontuskista vapaa aiti.
Ainoa josta joudun luopumaan on omista harrastuksista. Kotiaidit voi iltaisin kayda jumpissa ja muualla, mutta mina vietan sen ajan lapsen kanssa.
Siis että viitsitkin kirjoittaa tänne tuollaista PASKAA!!
En pystyis. Leikkipuistoon muutamaksi tunniksi tietenkin sitten kun itse pyytää eli varmaan noin 3 vuotiaan tai hieman allekin.... mutta että koko päiväksi johonkin...... ei tulis mitään en pystyis.
Nyt jos päättäisin, veisin 3 v perhepäivähoitajalle ja sekin osa-aikaisesti. Se olisi ihannetilanne.
Miksi te hyvat naiset automaattisesti suostutte tekemaan samoin kuin muutkin. kehitelkaa omia persoonallisia ratkaisuja niin voitte saada kaiken minka haluatte eika tarvitse tuntea syyllisyytta.
Eli omalla kohdallani en koe, että kyse on syyllistymisestä - kyse on enemmänkin jonkinlaisesta pelosta. Ihan oikeasti PELKÄÄN antaa pikkuisiani hoitoon vieraalle (vaikka hän oikein mukava, ja varmastikin pätevä, ihminen onkin), eikä tämänkaltainen pelko / pelkääminen ole todellakaan minulle luontaista. En ole mikään huolehtijaluonne.
Realiteetti kun kuitenkin on se, että lapsillani on vain yksi äiti, joka tuntee äidillistä rakkautta ja huolen pitoa juuri näitä lapsia kohtaan. Hoitotäti ei pysty korvaamaan äidin hoitoa, eikä se tunneside ole samanlainen.
Lapsi oli kotihoidossa niin pitkään kuin se oli mahdollista. Nyt on pph:lla kodinomaisessa ympäristössä, jossa viihtyy todella hyvin. Meillä onneksi hoitopäivät ovat lyhyitä ja lapsi viettää suuren osan hereilläoloajasta vanhempien kanssa.
Olen itse yksityinen pph enkä tee tätä työtä rahasta. Hoitolapsista tulee kuin omia lapsia ja työtä teen täydestä sydämestäni.
Mietin esim. mitä hoitaja tekee, jos puistossa joku lapsista lähtee juoksemaan karkuun. Jättääkö muut lapset odottamaan itsekseen puistoon vai antaako karkurin juosta. Hoidon alettua huomasin, että pelot olivat aiheettomia ja lapsen hoitoon vieminen ei tuntunut enää yhtään pahalta. Asiaan vaikutti tietysti, että hoitotäti oli tosi mukava. Mulla oli ekat viikot töissä ikävä lasta, mutta sitten alkoi henkinen napanuora helpottaa...
Mukava kuitenkin, että lapsesi saa pysyvän hoitajan kun menee pph:lle ja kodinomaista hoitoa.