Mä en jaksa tuota äijää enää yhtään...
Jaksaa taas ärsyttää. Töistä kun tullaan, niin mies painelee sohvalle lepäämään, minä (rv 16 ja veristä vuotoa, kaikkea rasittavaa pitäisi välttää) alan laittaa ruokaa meille ja esikoiselle 2,5v. Vahdin samalla lasta, joka painelee takapihalle leikkimään. Ruoka valmis, huudan syömään, pesen esikoisen kädet, palon ruoan, katson syömisen perään. Mies tulee, syö, kiittää ja menee takaisin sohvalle. Jos on hyvä päivä niin laittaa maidon pöydältä jääkaappiin (kesken mun ja lapsen syönnin, niin että joudun sen hakemaan takaisin...). Astiat ei löydä koneeseen.
Lapsi takaisin ulos, siivoan keittiön ja vahdin samalla häntä. Sitten pitääkin laittaa pyykit kuivumaan ja kääriä kuivia kaappiin, taas välillä juoksen lapsen perässä pihalle ja taas takaisin sisälle. Lapsen huone pitää siivota, vien matot ulos ja järjestän lelut ja muut tavarat. Imuroin, menen ulos tamppaamaan matot, tuon ne sisään. Mies makaa edelleen sohvalla, nuokkuu ja surffailee kanavilla.
Koko alakerta pitää imuroida (hiekkaa kulkeutuu nyt niin paljon sisään) ja tavaroita laittaa paikoilleen, kuljen ees taas, yläkertaan, alakertaan, ulos huutamaan esikoista ja taas sisätöihin. Mies makaa edelleen sohvalla. Suutun jo ja totean, että ei nyt rasittaisi itseään liikaa! Mies ei sano mitään, lähtee eteiseen, ottaa avaimet ja kukkaron ja häipyy. Tulee 1,5 tunnin päästä takaisin. Sillä aikaa olemme askarrelleet äitienpäiväkortit mummoille, syöneet iltapalan, olen suihkuttanut lapsen ja pukenut pyjaman.
Lapsi kuulee miehen tulon ja huutaa " isi missä olit, ethän enää lähde pois koton?" , mies ei vastaa mitään. Lapsi kysyy " mikset isi välitä musta?" , mies ei vastaa mitään. Vien lapsen nukkumaan, laulan iltalaulut ja kerron, kuinka rakastan.
Mies makaa sohvalla, yritän virittää keskustelua, kysyä, miksi lähti, miksei voida jutella. Ei vastaa mitään, ei mitään. Vuodatan, itken. Ei mitään reaktiota.
Jos en olisi sanonut alttarilla " Tahdon" , olisin jo jossain lapsen kanssa. Mutta mä en voi vihkivalaa unohtaa. Vituttaa olla tässä loukussa. Toivon, että mies pettäisi ja jättäisi. Sillä vaikka tämä riita joskus (kun minä pyydän anteeksi...) selviää, niin seuraavalla kerralla sama juttu. Ei se arvosta mua edes sen vertaa, että PUHUISI mulle. Ottaisi mut tosissaan. Olen sille itsestäänselvyys, työkonen, ruoka-automaatti ja vieläpä seksiorja (tai olisin, jos siihen suostuisin, mutta rajat ne on mullakin). Niin ja loppuhuipentuma: minä olen seksikiellossa vuodon takia ja mies VONKAA?!? Juu että tapetaan vaan se vauva, kunhan hän saa pillua.
Kommentit (23)
Tilanne on ikävä, mutta ei vaan mene ymmärrykseen. Ongelmat eivät varmaankaan ole uusia ja halusit toisen lapsen? Onnen avaimet ovat omissa käsissä. Jos vihkivala painaa enemmä kuin oma ja ilmeisesti myös lastesi onni niin sitten ei auta kuin jatkaa entiseen malliin.
Arvostakaa naiset itseänne, ei teitä kukaan muukaan muuten tule arvostamaan.
onko se halunnut oikeesti lapsia?
sinä ansaitset kyllä parempaa. pakkohan se äijä on saada puhumaan!
Annat ymmärtää, ettei ole vaihtoehtoja. Aina on vaihtoehtoja.
Osaa tuo mies olla mukava, jos sille päälle sattuu. Me vain kierretään tätä samaa kehää aina, lopulta tilanne on siis aina se mikä tänään. Hyviä päiviä (kun ei ole mitään kotitöitä tms. rästissä, joita mun pitäisi tehdä) meillä voi olla ihan hauskaa perheen kesken. Mutta riitoja ei ikinä selvitetä, ne jää kalvamaan ja kaivamaan. Ja mies on tuollainen märännyt suurimman osan aikaa.
Minä sitä olen potkinut koko yhdessäolon ajan eteenpäin, ensin hakemaan kouluun, opiskelemaan, hankkimaan päättötyöpaikan, työpaikan... Muuten varmaan makaisi kaiket päivät siinä sohvalla. Olin tyhmä, että ajattelin miehen joskus muuttuvan, kun tulee perhettä, vastuuta. Mutta ei sitä kiinnosta kuin oma napa, ei minulla ole väliä, lapsesta " tykkää" silloin kun se on kiltti ja istuu hiljaa. Perään ei jaksa katsoa eikä kiukuttelua siedä yhtään.
Pakko vaan saada purkaa jonnekin!!!
t. ap
Ja koska miestä en saa muutettua, niin tässä samassa paskassa ollaan ja pysytään.
t. ap
Vierailija:
Annat ymmärtää, ettei ole vaihtoehtoja. Aina on vaihtoehtoja.
Omalla onnellasi ei ole väliä? Miksei? Millä sitten ylipäänsä on?
Miten vielä aloit tuollaisen kanssa lasta tekemään??
Ja mun onni... Se on niin kaukainen asia, että turhaan sitä edes mietin. En sitä tässä liitossa ikinä saa, pakko se vain on hyväksyä. Virheen tein ja siitä maksan.
t. ap
Vierailija:
Omalla onnellasi ei ole väliä? Miksei? Millä sitten ylipäänsä on?
t. ap
Vierailija:
Miten vielä aloit tuollaisen kanssa lasta tekemään??
10v. sitten, 10v. nuorempana asiat näytti vähän erilaisilta. Syötävän komea nuorimies, huumorintajuinen, vähän vaikeasti tavoiteltava. Silloin en tajunnut, että se " vaikeasti tavoiteltavuus" olikin välinpitämättömyyttä ja itserakkautta... Eli periaatteessa rakastuin siihen, mitä nyt vihaan.
t. ap
Tällaisissa liitoissa valitettavan usein nainen kokee herätyksen 40-50-vuotiaana ja tajuaa elämän valuneen hukkaan. Se on surullista. Paljon surullisempaa kuin eroaminen siinä vaiheessa kun näkee, ettei suhteesta tule mitään eikä isä ole hyvä lapsilleen tai oikeasti läsnä.
Jokainen valitsee itse tiensä.
Mutta yritän kaikessa muussa sitten pinnistää: mulla on ihana työ, jossa tulen pääsemään vielä pitkälle. Ja tämä lapsi ja tuleva toinen lapsi! Ystäviä. Ja jopa yksi harrastus.
Rakkautta ja kumppanuutta, sitä ei ole. Shit happens.
t. ap
Kiitos kaikille, ketkä luitte. Oli ihan pakko saada näitä höyryjä ulos ennen nukkumaan menoa. Olette ihania ihmisiä!
t. ap
kaikki kotityö minulla myös pihatyöt ja vielä räksyttävä koira, mutta siinä vähä eri ku se mies ei makaa tuossa sohvalla vaan kruisailee ystäviensä kans millon missäkin pikku remontti hommissa, aamulla lähtee ja illalla tai yöllä vasta tulee takasin. Ei kyllä tosiaan kivaa ymmärrän sinua tai ainakin yritän. Ruuat sille paskalle teen eikä ees käy syömässä!!
Otan osaa!
Itselläni oli samanlainen isä. Kylmä ihminen, makasi sohvalla illat pitkät, lapsista tykkäsi kun käyttäytyivät hyvin. Lapsuudestani ja isästäni johtuvat traumat aiheuttivat huonon itsetunnon ja itsemurha-ajatuksia teini-iässä. Olen katkera äidilleni, ettei hän jättänyt isää, vaikka tiesi mikä hän oli miehiään. Itse olen tietoisesti vältellyt isäni kaltaisia miehiä ja nyt minulla onkin maailman ihanin, kannustavin, rakastavin ja auttavaisin mies.
tehän syötte toisenne sisältä ennekuin lapset ehtii edes kouluun!
Kirjoita miehellesi kirje, jossa kerrot syyllistämättä tunteesi, jaksamisesi ja toiveesi.
Meillä jo on kaksi lasta... ja minä olen se joka tekee kaiken, jolle voidaan purkaa huono päivä söittä kiukuttelemalla ja mököttämällä... Mies mököttää eikä puhu eikä pukahda ja kun kysyy että mikäs nyt on niin vastaus on tietenkin ei mikään... ja vaikka kysyy miljoona kertaa niin ei se siitä miksikään muutu, suuttuu vaan enemmän kun kyselen...
Puhuminen ei onnistu, joten olen raapustanut kirjeitä. Niitä ei vissiin oteta tosissaan, kun ei niistä mitään ajatuksia taida edes pään sisässä olla. Miehen mielestä meillä vissiin on asiat niin hemmetin hyvin, eikä ollenkaan ymmärrä miksi minä valitan.
ja kun edes kerran kuukaudessa saisi olla yhden tunnin ilman lapsia, mutta ei se ole mahdollista. Enhän minä voi jättää lapsia isälle, joka ei tee mitään heidän kanssaan. komentaa ja ärhentelee vain, ei kestä mitään pientäkään kiukkua. Ja jos jotakin kiukkuilua ym. tulee niin mies vaipuu lapsen tasoiseksi kiukuttelijaksi, ja tämähän asiaan auttaa.
Vaipan vaihtokin on niin ylitsepääsemätön juttu, ei sitä voi tehdä. Eikä potalla olevan lapsen peppua pyyhkiä, ei missään nimessä. saatika että minä saisin edes syödä rauhassa, ei tule kuuloonkaan. minä teen ruoan ja syön lopulta oman ruoan kylmänä vähän kuin lennossa ja viimeiset palaset heitän suuhun samalla kun jo laitan astioita koneeseen. Ulos pukemisessakaan ei apua heru, ei ollenkaan. Onneksi pukemiset on toistaiseksi ohitse, tai ainakin kauhea vaatteiden kerrospukeutuminen. Kyllähän sitä kauppaan yhdessä lähdetään. minä jään pukemaan ja laittamaan kenkiä kun ukko menee samalla tupakalle ja istuu jo tuskaisen autossa ja naureskelee " aina naisia saa odottaa" .
Olen sinun kanssasi myös ihan samalla kannalla, että niin hemmetin väärän miehen olen valinnut, mutta kait se on pakko vaan kestää. jotenkin se ero kyllä on mielessä koko ajan, mutta en taida sitä saada ikinä aikaiseksi... En tiedä miksi olen sen asian suhteen saamaton...
ja olen jo päättänyt erota... itkut olen sen takia itsekseni itkenyt ja valtavan suuria pettymyksen tunteita kokenut. Päätös on kuitenkin päätös. Nyt vaan suunnitelen milloin ja miten asiasta ilmoitan, että siitä koituu mahdollisimman vähän harmia lapsille. Kukaan ei ansaitse tollasta elämää.
Monesti ero käy mielessä. Miksi,oi miksi,se mies oli silloin aikoinaan niin ihana ja saavuttamaton? Just,niin on nytkin,vaikeasti saavutettavissa,kun ei ole koskaan kotona ja jos on,niin makaa ja katsoo elokuvia. Tikkua ei pane ristiin. Töiden tekemätttä jättäminen ei miestä herätä. Kun en tiskannut,ei syönyt kotona. Kun en pessyt pyykkejä,osti uusia kalsareita jne. jne. Lasten kitinää ei kestä. Ennen lapsia puhui aina,kuinka jos hänellä olisi lapsia,kuinka hän tekisi niin ja näin lasten kanssa jne. Taisi olla päiväunia miehellä ne. Tai kuinka rakastaisi vaimoaan ja pitäisi huolen. Höh. Miehen haaveisiin ihastuin. Nykyään siitä ei saa sanaakaan irti. Suuttuu vaan,jos jotain puhun ja kyselen. Ero ei käy eli pakko sitten kärsiä ja kestää. Onneksi tänne saa purkaa välillä..