Tilanneviesti

Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.

Kommentit (12)

Itsenäiset

Olisi todella ahdistavaa, jos joku perheeni ulkopuolelta, esim. äiti tai anoppi, julistaisi ikävää, jos ei näe meidän lapsiamme JOKA PÄIVÄ. Huh!!
Kuulostaa melko oudolta. Joillain on jäänyt napanuoria katkaisematta...
Onneksi meidän suvussa ei roikuta toisissamme. Ollaan osattu lähteä rakentamaan omaa elämää ja perhettä eri puolille Suomea.

Vierailija

Minunkin lapsen vauvalla on isoisoisoäiti. 

Kukaan meistä ei edes ole saanut lasta erityisen nuorena. 22-28 -vuotiaina.

Isoisoisoäiti on kuitenkin jo melko sekavana dementiakodissa 99-vuotiaana. 

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija

Itsenäiset kirjoitti:
Olisi todella ahdistavaa, jos joku perheeni ulkopuolelta, esim. äiti tai anoppi, julistaisi ikävää, jos ei näe meidän lapsiamme JOKA PÄIVÄ. Huh!!
Kuulostaa melko oudolta. Joillain on jäänyt napanuoria katkaisematta...
Onneksi meidän suvussa ei roikuta toisissamme. Ollaan osattu lähteä rakentamaan omaa elämää ja perhettä eri puolille Suomea.

Kuulostaa enemmänkin surulliselta.

Vierailija

Aina on hehkutuskirhoituksia hyvistä rakastavista suvuista. Ihanaa että sellasia on mutta ne jättävät huonon suvun onaaville pahan mielen. Mun kilteistä, hyvinkäyttäytyvistä lapsistani ei ole kiinnostunut oma äitini tippakaan ja yhtä vähän kiinnostaa anoppia. Molemmilla on huonot ja tylyt suvit jossa ei haluta pitää yhteyttä, ei osallistuta aikuisten lasten elämään mitenkään ja ei varsinkaan auteta missään.
Liikaa en ole koskaan kuormittanut avunpyynnöillä mutta sellnen 2-3 kertaa on ollut paha tilanne ja apua olisi tarvittu hetken verran. Oma äiti löi luurin korvaan ja sanoi että en auta periaatteestakaan, kun joutuu pian auttamaan toistekin. Anoppi sanoi että pojan lapset ei häntä kiinnosta ja ei siis poikaansa auta, vain tyttären lapset on oikeita lapsenlapsia.

Mulla ei ole suvun naisten ketjua, ei mitään apua tai tulea, ei rakkautta tai välittämistä suvusta tai lapsuudenkodista. Ja tiedättekö, en ole todellakaan ainoa.
Tätä on elämä nykyään kun isovanhemmat ei ole kiinnostuneita kuin itsestään, kun suvut hajautuu ympäri suomea, kun itsekkyys tekee tunnekylmäksi.

Tää varmaan kuulosti ruikuttamiselta mutta pointti oli se että olisi hyvä joskus tehdä artikkeli myös siitä että aina kaikilla ei olekaan ihanaa suvun naisten verkostoa. Moni äiti on täysin yksin ilman tukea. Mutta koska tämä on jotenkin tabu asia niin kukaan ei uskalla tästä kirjoittaa, eli jatkossakin kirjoitetaan vaan onnen hehkutusta rakstavista suvuista ja sukupolvien välisestä avusta ja tuesta.

Tämä on siksi väärin että tämän mukaan ihmisten käsitykset muovautuvat. Ne yksin olevat äidit jotka ovat sukunsa hylkäämät, tuntevat tämän takia vielä häpeää ja eristäytymistä kun eivät kehtaa kertoa tilanteestaan.

Ja huom tämä ei ollut arvostelua jutun ihmisiä kohtaan. Vaan yleisen tason pohdintaa.

Vierailija

Olipa ihana juttu, lisää tällaisia! Ja vaikka itsellä ei olisikaan noin kivaa sukua, niin ei siitä tarvitse mieltään pahoittaa. Pitää iloita ensinnäkin siitä mitä itsellä on ja sitten voi olla iloinen myös toisten puolesta. Ja voi myös päättää, että itse toimii toisin kuin omat sukulaiset. Eli on tukena omilla lapsillaan, kun nämä tukea tarvitsevat.

Meilläkin on monta sukupolvea, mutta harvan sukulaisen kanssa on mitenkään lämpimät välit ja suurimman osan kanssa ei pidetä mitään yhteyttä ja se on harmillista, mutta minkäs sille voi, jos sukulaisia ei yhteydenpito kiinnosta. Mutta oman perheen kanssa meillä on läheiset ja lämpimät välit, vaikka jokaisella on kyllä ihan oma elämänsä. En odota, että nuoremme koko ajan soittelevat ja että olisin heidän paras kaverinsa, mutta on ihanaa, että he haluavat kuitenkin usein käydä lapsuudenkodissaan ja voimme täysin luottaa toisiimme. On ihanaa viettää nytkin tuleva isänpäiväviikonloppu yhdessä perheenä. Muuten olen rakentanut läheisverkoston ystävistä. 

Vierailija

Itsenäiset kirjoitti:
Olisi todella ahdistavaa, jos joku perheeni ulkopuolelta, esim. äiti tai anoppi, julistaisi ikävää, jos ei näe meidän lapsiamme JOKA PÄIVÄ. Huh!!
Kuulostaa melko oudolta. Joillain on jäänyt napanuoria katkaisematta...
Onneksi meidän suvussa ei roikuta toisissamme. Ollaan osattu lähteä rakentamaan omaa elämää ja perhettä eri puolille Suomea.
Voi helvetti, ette ole päässeet suomea pidemmälle.

Kaksi pojistani asuu ja on opiskellut Lontoossa. Samoin muualla kaikki neljä sisarustani joista yksi Euroopassa 2 USAssa ja yksi Aasiassa.
Heidän lapsensa ovat elävät pitkin maailmaa.

Mikä näitä juntteja pidättelee elämälle soveltumattomilla alueilla?

N. 47
Singapore

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Olipa ihana juttu, lisää tällaisia! Ja vaikka itsellä ei olisikaan noin kivaa sukua, niin ei siitä tarvitse mieltään pahoittaa. Pitää iloita ensinnäkin siitä mitä itsellä on ja sitten voi olla iloinen myös toisten puolesta. Ja voi myös päättää, että itse toimii toisin kuin omat sukulaiset. Eli on tukena omilla lapsillaan, kun nämä tukea tarvitsevat.

Meilläkin on monta sukupolvea, mutta harvan sukulaisen kanssa on mitenkään lämpimät välit ja suurimman osan kanssa ei pidetä mitään yhteyttä ja se on harmillista, mutta minkäs sille voi, jos sukulaisia ei yhteydenpito kiinnosta. Mutta oman perheen kanssa meillä on läheiset ja lämpimät välit, vaikka jokaisella on kyllä ihan oma elämänsä. En odota, että nuoremme koko ajan soittelevat ja että olisin heidän paras kaverinsa, mutta on ihanaa, että he haluavat kuitenkin usein käydä lapsuudenkodissaan ja voimme täysin luottaa toisiimme. On ihanaa viettää nytkin tuleva isänpäiväviikonloppu yhdessä perheenä. Muuten olen rakentanut läheisverkoston ystävistä. 


Pointti taisi olla se että KAIKILLA ei ole perheidylliä mutta lehdet vaikenee tästä. Ja USKOTTELEE että ainoa oikea puhetapa ja diakurssi on se että jokaisella äidillä on monen sukupolven tuki ja rakkaus.
T. Alkkisten lapsenhakkaajien lapsi

Vierailija

Se, että itse on omille lapsilleen lämmin ja rakastava, ja auttaa ja tukee omia lapsiaan vaikkei itse saanut vanhemmiltaan rakkautta tai tukea, ei mitenkään poista sitä traumaa että itde jäi elämässään vaille vanhempien rakkautta. Tämä on ihmeellinen väärinkäsitys ja traumaattisen lapsuuden omaaville annetaan usein neuvo että”ole sinä sitten parempi äiti lapsillesi itse”. No tietenkin ollaan parempia äitejä itse mutta ei se poista eikä paranna sitä mitä itselle on käynyt. Vain naiivit pumpulissa lapsuuden eläneet voi antaa tollasia neuvoja. Joku tuossa ylempänä kerkesi just näin jo ”neuvomaan”.

Vierailija

Minuakin ahdistaisi jos pitäisi joka päivä olla yhteydessä johonkin oman ydinperheen, työn, tarhan, naapureiden yms lisäksi. Jos aamuherätys on klo 6, kotona ollaan noin 17.30, sitten kotihommat jne niin haluan että jää aikaa myös ihan vaan olla, ilman seurustelua. Ei siksi, etteivätkö oma lapsuudenperhe tai miehen olisi läheisiä (olen mm käynyt anopin kanssa tyttöjen reissussa Tukholmassa ja hän on minusta ihana), vaan siksi että koen jatkuvan kanssakäymisen kuluttavana. Rauhallisemmassa tahdissa ihanaa, voimia antavaa ja ehdottoman tarpeellista, päivittäisenä ei. Onneksi kummankin suvussa ollaan samoilla linjoilla, joten kaikki ovat tyytyväisiä vaikkei ollakaan tekemisissä koko ajan. Kaikilla on kuitenkin muutakin, ystäviä, harrastuksia jne joille myös haluaa aikaansa jakaa.
Ei siis mitään pahaa jos haluaa enemmän, mutta ihmiset ovat erilaisia. Jos tarpeet ovat erilaisia, pitää löytää kompromissi.

Sukupolvein ketjut ...

Luettuani vaikutti melko uskomattomalta suorastaan....

Tuo peräti  noin pitkä sukupolvien ketju siis

(joka varmasti sijoittuisi, arvatenkin  ainakin hyvin  lähelle Suomen ennätystä jos siis noiden  ketjujen pituudesta olisi kilpailu) 

Kun ovat tilanteestaan vielä itsekin  ylpeitä ja iloisia , niin eihän siitä  voi kuin onnitella heitä kaikkia ja toivottaa heille pitkää ikää !

Ihmisten osa maan päällä vain on niin kovin erilainen .

Oman, 68-vuotiaksi eläneen  äidinäitini, eli  mummoni kuoleman ,( silloin kun olin 4-vuotias) muistan todella hyvin , sillä olin ainoana ihmisenä läsnä monta tuntia tuossa samassa huoneessa silloin. 

Se tapahtui siis ollessani hänen luonaan kahden ,hänen päivähoidossaan .

Hän oli ainoa isovanhempieni sukupolveen kuulunut kuulunut vanhempi ,joka minun aikanani oli vielä hengissä. 

Rakastin mummoani, tietty, mutta en kohtalo ei siis antanut minun pitää hänen rakkaudentäyteistä huomaansa kovin pitkään elämässäni.

Vanhaa valokuvaa albumissa jossa olin hänen sylissään äitini ,tätini ja kahden, silloin teni-ikäisen, naispuolisen serkkuni keskellä ja ympäröimänä sukutalomme puutarhassa vanhan suuren  omenapuun alla (...se on siellä vieläkin) pidän silti siellä suurena kuvallisena aarteenani ja sen katsominen tuo minulle aina kun sitä vain katsahdankin, lämpimän tunteen mummon muiston ja hyvän mielen. 

Vierailija

Mulla oli myös 😍 olin viisi, kun isän isän äidin äitini kuoli. Ja ihan järjissään ja terveenä kuolemaansa asti. Nyt olen 30v ja kaikki isovanhempani porskuttavat edelleen, kaksi tekee vielä eläkeiässä töitäkin. Omalla lapsellani on siis mummut ja isomummut kaikki tallella. Viittä sukupolvea ei kyllä varmasti enää ehdi, ellei isovanhempani elä reilusti yli satavuotiaiksi.

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Uusimmat

Suosituimmat