Kun lapsi haluaa uskaltaa, onko vanhemman tehtävä rohkaista vai suojella?

Olenko vanhempi, joka on kaksi kertaa sysännyt lapsensa tilanteeseen, jossa hän kokee yksinäisyyttä ja ulkopuolisuutta? Kuva: Satu Kemppainen

Kuinka paljon lasta on hyvä kannustaa menemään kohti uutta ja erilaista? Ja tarvitseeko lapsen edes?Lue koko juttu

Kommentit (4)

Vierailija

Ehdottomasti pitää kannustaa. Se että lasta pelottaakin sitten kun uusi alkaa, ei tarkoita sitä että se olisi ollut huono vaihtoehto. Saa olla surullinen ja epävarma, mutta ei saa luovuttaa heti alkuunsa ja unohtaa miksi se muutos tehtiin. Vanhemman, siis kasvattajan, tehtävä ei ole mennä mukaan siihen lapsen tunteeseen ja kysyä lapselta mitä tehdään. Ei ole helppoa aina tasapainoilla hoivaajan ja kasvattajan roolin välillä. Hoivaajan silmin lapsi on aina pieni ja avuton suojeltava, mutta lasta ei voi suojella isoksi ja kykeneväksi. Vanhemman pitää kannustaa lasta edelleen, nähdä oman elämänkokemuksensa kautta alkuvaikeudet sellaisena kuin ne ovat, sopeutumisvaiheena, nähdä niiden yli parempaan tulevaisuuteen ja uskoa lapsen kykyihin selvittää vaikea tilanne. Nyt puhutaan ihan lapsen kykyjen puitteissa olevista asioista.

Vanhempi voisi ajatella, että siinä vaiheessa kun lapsi on keksinyt että voisi olla kiva mennä kohti uutta, ei ole enää paluuta siihen vanhaan. Jollekin lapselle on ihan selvää, ettei mikään muutos houkuta, ja heille entisessä jatkaminen "ihan kuin ennenkin" on mahdollista, mutta ei sellaiselle joka on jo halunnut muutosta. Ei ole enää sitä vaihtoehtoa, että jatketaan entisellä linjalla ihan kuin ennenkin eikä haikailla mitään muuta. Lapsi itse tietää, että mietti toista vaihtoehtoa ja näki jo itsensä siellä, eikä se vanha tunnu enää samalta. Jos hän jää, hän tyytyi tuttuun, pahimmillaan hän tietää ettei uskaltanut lähteä. Hän jo mielessään mietti toista paikkaa, mutta ei sitten uskaltanutkaan kun äitikin sanoi ettei kannata... Minkälainen elämänkokemus se on? Se yksikin kaveri lähti uuteen kouluun, mutta hän ei uskaltanut tai ei saanut lupaa, koska ei olisi kuitenkaan pärjännyt. Hän on erilainen ihminen kuin se kaveri joka uskalsi, hän on sellainen ihminen joka ei pärjää tuntemattoman kanssa. Mistä hän tietää pärjääkö sittenkään, kun on pakko vaihtaa koulua muutaman vuoden päästä? Tai aikuisena vaihtaa työpaikkaa.

Se on eri asia, jos vanhemmat käytännön syistä päättävät, että ei tehdä muutoksia, pysyt siinä vanhassa koulussasi (tai harrastusryhmässä, tai huoneessa, tai mitä vaan). Silloin lapsi joutuu hyväksymään vanhempien päätöksen, etsimään parhaat puolet siitä valitusta vaihtoehdosta, eikä kyse ole hänen omien kykyjensä puutteesta. Ja tietenkään ei tarvitse sokeasti tsempata, vanhempi voi olla taustalla ja totta kai myös puhua vähän siitä, että kaverit sitten jää ja lukuvuoden alussa on taas varmasti omat vaikeutensa, mutta ei se ole maailmanloppu, etenkään kun siitä jo kerran on selvitty.

Vierailija

Sekä että tietysti ja sopivassa suhteessa. 

Mikä sitten on sopiva suhde, on aina tapauskohtaista. Eihän vanhempikaan mikään meedio ole ja voi tietää kaikkea mitä tuleman pitää. 

Ääripäitä: 

Jos lapsi haluaa kokeilla osaako lentää ja heiluu tornitalon katolla, niin tehtäväni on ainoastaan suojella. 

Jos lapsi haluaa oppia soittamaan kitaraa, niin tehtäväni on ainoastaan kannustaa. 

Kärjistetyt esimerkit ja näiden väliin jää paljon muuta. Mutta eihän tuohon kysymykseen voi vastata yksiselitteisesti kuten ykkönen teki. 

Vierailija

Riippuu asiasta. Ennen kaikkea vanhemman tehtävä on elämänkokemuksensa ja aikuisuutensa pohjalta arvioida onko kyseinen asia oikeasti lapselle turvallista ja ikätasoista toteuttaa/ harjoitella ja sen mukaan joko rohkaista tai rajoittaa.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Sekä että tietysti ja sopivassa suhteessa. 

Mikä sitten on sopiva suhde, on aina tapauskohtaista. Eihän vanhempikaan mikään meedio ole ja voi tietää kaikkea mitä tuleman pitää. 

Ääripäitä: 

Jos lapsi haluaa kokeilla osaako lentää ja heiluu tornitalon katolla, niin tehtäväni on ainoastaan suojella. 

Jos lapsi haluaa oppia soittamaan kitaraa, niin tehtäväni on ainoastaan kannustaa. 

Kärjistetyt esimerkit ja näiden väliin jää paljon muuta. Mutta eihän tuohon kysymykseen voi vastata yksiselitteisesti kuten ykkönen teki. 

Tässä taisi kuitenkin olla kyse ihan normaaliin elämänpiiriin kuuluvista turvallisista asioista. Ainoa negatiivinen seuraus olisi että "lapsi ei ehkä viihdykään", tai että sopeutumisvaihe on henkisesti raskas. Artikkelissä äiti pohtii, onko sellainen seuraus sitä että hän äitinä on epäonnistunut lapsen suojelemistehtävässä ja "sysännyt lapsen tilanteeseen jossa hän kokee ulkopuolisuutta ja yksinäisyyttä".

Se ei missään tapauksessa ole epäonnistuminen suojelemistehtävässä, että lapsi on turvallisessa mutta vieraassa ympäristössä omasta halustaan, ja kokee siellä ulkopuolisuutta ja yksinäisyyttä. Sitä ei voi mitenkään verrata rakennuksen katolta maahan paiskautumiseen, vaikka ne skenaarioina kuinka äidille aiheuttaisi yhtä voimakkaita tunnereaktioita ja suojelunhalua. Yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden tunne on ihan normaalia, se kuuluu elämään. Lapsen täytyy joutua tällaisiin tilanteisiin, ja normaalisti he altistuukin, ihan alusta, asti pieninä eroina tutusta hoivaajasta ja kohdatessaan uusia, tuntemattomia asioita, paikkoja ja ihmisiä. Luokan vaihtaminen omasta halusta on vain jatkumoa sille itsenäistymiskehitykselle. Vanhempien pitää tietää että se hankala välivaihe ei jää ikuiseksi ja kannustaa lasta, jos hän ei itse sitä näe. Vanhempien pitää uskoa että lapsi pystyy sen ulkopuolisuuden ja yksinäisyyden tunteen kestämään ja sopeutumaan tilanteeseen niin että kohta ei enää ole ulkopuolinen ja yksinäinen, vaan kasvanut olemaan kotonaan tässä uudessa ympäristössä. Seuraavalla kerralla hän on taas vahvempi kohtaamaan samat haasteet toisessa tilanteessa, ja hänen kykynsä toimia ulkomaailmassa vain laajenee.

Ennen muutosta lapsen kannustaminen on vähän eri asia. Ei lasta välttämättä tarvitse usuttaa tekemään sitä ja tätä erikoista, eikä vanhemman tarvitse olla tsemppaamassa joka päätöstä, paitsi ehkä jos lapsi on erityisen vetäytyvä ja passiivinen. Jos asia on sellainen että lapsi sen voi itse päättää, niin päättäköön, ja sen päätöksen jälkeen vanhemmat tukee taustalla. Tarvittaessa sitten auttavat, jos tulee ylitsepääsemättömiä vaikeuksia tai päätös on osoittautunut todella virheeksi, mutta kannustamista, lapseen uskomista ja prosessissa tukemista on se, että ei ole auttamassa liian herkästi eikä anna lapsen luovuttaa heti.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Uusimmat

Suosituimmat