Lapsettomuushoidot esikoisen jälkeen: ”Vaikeinta on hyväksyä se, että kaipaus jää”

Kuva: Jenni Väre

Tajusin pitkän yrittämisen jälkeen, ettei esikoiselle tule sisarusta. Matkan varrella ehdin miettiä, miksi edes haluan toisen lapsen.Lue koko juttu

Kommentit (15)

Vierailija

sattumalta vanha teksti osui silmiini ja kun luin tämän, mietin, että tämä olisi voinut olla minun kirjoittama tekstini, minun tarinani. mitähän kirjoittajalle kuuluu nyt? 

Iirs

<3

Kuin omasta kynästäni. Ensimmäinen tuli hoidoilla. Sen jälkeen muutama epäonnistunut hoito. Lopullinen päätös vielä edessä. Lääkärien mukaan yhden voi vielä koittaa. Kunpa olisivat sanoneet, että emme saa vauvaa, turha yrittää enää.

Vierailija

Sama juttu meillä, toinen ivf alkamassa lähiaikoina..miten tunteet meneekin kuin vuoristoradassa. Toivoo, että tämän sais nopeasti päätökseen kun vuosia on yritetty. Välillä olo on välinpitämätön ja tunne että ihan sama vaikkei sitä toista sitten tuliskaan ja sitten sitä tietää kuitenkin sisimmässään että se on vain puolustusmekanismi sille, kun niin kovin haluaisi raskauden onnistuvan. Toive ja epätoivo samassa paketissa..kyllä sitä on niin kiitollinen siitä yhdestäkin mutta ei se vaan auta täysin siihen tunteeseen, mikä sisällä myllää.

Vierailija

Oli pelottavaa aloittaa toisen lapsen yrittäminen, kun esikoista tehtiin lääkäreiden kanssa kolme vuotta. Hoitomuotona siis ICSI. Läpikäytynä tosin myös aluksi inseminaatiot ja hoitojen välissä muutama PAS.  Esikoinen ilmoitti tulostaan sen jälkeen kun lääkärit olivat sanoneet "kannattaa alkaa miettiä muita vaihtoehtoja". Sen jälkeen meni neljä vuotta esikoisen syntymästä, että uskalsimme tehdä päätöksen toisen lapsen haluamisesta. Sehän tarkoitti sitä, että altisti itsensä pettymyksille, surulle, pelolle. Olimme kuitenkin päättäneet, että toisen lapsen kohdalla emme hoitoihin enää lähde. Se tie oli kuljettu. Tietoisesta riskistä huolimatta kuopus ilmoittikin tulostaan 5 kuukauden jälkeen yrityksen aloittamisesta.

Tsemppiä kaikille, tämä tahaton lapsettomuus on sellainen tie, jota ei toivo kenellekään.

Vierailija

Törmäsin tähän kirjoitukseen ja voin allekirjoittaa kaiken ton. Meillä esikoinen 7v , toista yritettiin vuosia hedelmöityshoidoilla ja ilman. Rakastan lastani yli kaiken , mutta silti tuntui että toinen lapsi olisi täydentänyt onnen. Mulla on lapsettoman identiteetti vaikka lapsi meillä onkin, niin monta vuotta tää asia on pyörinyt mielessä. Miehelle riittää yksikin, vaikka tottakai toinen hänellekin tervetullut.

Vierailija

Vanha kirjoitus tuli Facebookissa esiin ja tuntui tutulta. Meillä kaksi lasta sai alkunsa luomusti varsin nopeasti, mutta kun haluttiin kolmas niin eipä onnistunutkaan. Sille ei edes ole sanaa; olisko joku tertiäärinen lapsettomuus. Syli tuntui taas tyhjältä. Oma ikä alkoi tulla vastaan niin hedelmöityshoitoihin lähdettiin, mikä tuntui tosi hullulta. Ja ei ne pistot ja hormonit mitään vaan se henkinen pettymys aina vuodon alkaessa on ehdottomasti pahinta. Lopulta toinen IVF+ICS auttoi. Päättelin, että munasolut oli kai jo vanhuuttaan niin sitkeitä 🤣 että siinä se neulalla hedelmöitys auttoi ja onneksi lähti alkio kasvamaan. Saatiin lopulta ihana terve poika.

Vierailija

Tämä kirjoitus olisi voinut olla minun! Lapsen ikä ja kaikki täsmää. Ei tosin vielä olla oltu missään hoidoissa, niiden henkinen puoli pelottaa. Epäonnistumiset. Ehkä on vaan helpompi luovuttaa nyt heti. Olisi kiva kuulla näiltä "yrittämisen lopettaneilta" millaiseen ratkaisuun he ovat päätyneet, onko ehkäisy otettu käyttöön? Koska luulen, että jos jatkamme ilman ehkäisyä mutta kuitenkin "ilman yrittämistä", kuitenkin joku pieni toivonkipinä nostaa aina päätään loppukierrosta, ja menkat on ainainen pettymys. Osaako sitä elää tuollaista miettimättä? Pitäähän kuitenkin kiertoa seurata ja loppukierrosta huomioida alkoholin käyttö yms sen pienen mahdollisuuden varalta, että tulisikin raskaaksi, joten pääseekö siitä yrittämisestä sitten koskaan eroon? Toisaalta tuntuisi omituiselta ottaa ehkäisy käyttöön, kun kuitenkin voisi jättää mahdollisuuden auki raskaudelle, olisihan lapsi kuitenkin toivottu? Ja miksi kärsiä hormonien haitoista, kun raskaaksi tulo ei onnistu kuitenkaan?  Miten te muut olette tehneet?

Vierailija

Kyllä kuulostavat ajatukset tutuilta, pahinta on juuri se, että kukaan ei voi luvata, että jos yritätte X vuotta, saatte sen vauvan, tai ei myöskään sanota, että vauvaa ei tule, turha yrittää.

Meillä ensimmäinen tuli nopeasti ja raskaus oli erittäin helppo ja onnellinen, ei käynyt mielessäkään mikään ongelma. Toinen raskaus alkoi hyvin, mutta päättyi keskenmenoon, joka huomattiin rv12, kun kehitys oli päättynyt jo rv6. Senkin jälkeen oli vielä hyvä fiilis, tätä sattuu. Kolmannen raskauden päätyttyä heti alkuunsa keskenmenoon rv6, alkoi henkinen alamäki etenkin minulla. Tuttavat saivat lapsia juuri niihin aikoihin, kun omat kesken menneet olisivat syntyneet. Toivoin toisaalta, että keskenmenoja ei olisi ollut, niin ei olisi voinut verrata, että tuollainen meilläkin voisi olla nyt. Toisaalta lohdutti, että jotain tapahtui ja muilla ei onnistu niinkään pitkälle. Mutta ei se silti kovin lohduta, että melkein onnistui... Koitin ajatella myös, että meillä sentään on jo yksi ja joillain ei sitäkään, miksei yksi muka riitä. Miksi pitää olla kaksi? Siinä vaiheessa vaan ei enää oikein pystynyt pakittamaan aivoja siihen, että yksi on juuri meille se oikea määrä.

Luin kaiken netistä lapsettomuudesta, hoidoista ja todennäköisyyksistä, kaikki luomukeinot olivat käytössä, mitä netistä vaan joku suositti. Lopulta huomasin kiertoni lyhentyneen ja todettiin, että pakko on mennä tutkimuksiin. Miehessä ei ollut vikaa, mikä ei tehnyt omaa oloa yhtään paremmaksi. Parin lääkekerran jälkeen siirryttiin inseminaatioihin ja kerran kun ei viikonlopun vuoksi ehditty sinne, yllättäen tärppäsikin, vaikka olin ihan varma ettei taaskaan onnistu.

jatkuu...

Vierailija

Siitä alkoi sitten koko raskauden kestänyt stressi itsellä, pelkäsin keskenmenoa, kaikkia vammoja lapsella, että itselle sattuu onnettomuus ja lapselle käy jotain, kohtukuolemaa ja että synnytyksessä joku menee pieleen. Syömiset ja tekemiset tein ylivarovaisesti, en uskaltanut tehdä moniakaan juttuja varmuuden vuoksi.Kotona pari päivää vauvan synnyttyä yhtäkkiä viimein taisin uskaltaa tunnustaa, että oikeasti meillä on toinenkin elävä lapsi. Sitä ennen olin jotenkin blokannut asiaa, vaikka tarvikkeita ostinkin. Ajattelin, että EHKÄ meille nyt tulee lapsi... Aivan syntymään asti. Lapsen synnyttyä tuntui, että nyt joka hetki tästä eteenpäin pitää elää kuin hidastetussa elokuvassa, joka hetkestä nauttien, koska niitä ei enää saa takaisin ja kaikki on nyt hyvin. Toisaalta iski menetyksen pelko, mitä jos tämä vielä viedäänkin pois... Onneksi ehkä hormonien tasaantuessa sekin on helpottanut.

Koko toisen yrityksen aikana mietin, että miten kauan yritetään, milloin ja miten ihmeessä voin tai pystyn tekemään päätöksen lopettaa. Ja podin huonoa omaatuntoa siitä, että en joka hetkellä voinut täysillä nauttia esikoisesta, kun vähän väliä mielialan romahdutti pettymys siitä, ettei taaskaan tärpännyt. Onneksi ei tarvinnut mennä töihin, koska en olisi kestänyt, kun muut olisivat vielä seuranneet tilanteen edistymistä tai edistymättömyyttä. Olimme ehtineet kertoa toisen tulosta jo ensimmäisen keskenmenon yhteydessä, joten kaikki tiesivät, että toivoimme toista. Välillä osa kyseli, että jokos teille kohta puuhataan toista, kaikille "sensaatiohakuisille" en halunnut hoidoista puhua. En tiedä miten olisin saanut käsiteltyä sen, että meille ei olisikaan tullut toista lasta. Jos ei ensimmäistä jo olisi ollut, olisi jotain aika synkkääkin pyörinyt mielessä. Ensimmäinen lapsi kuitenkin pitää kiinni hyvissä hetkissä, joten jotenkin asian olisin varmaan saanut jollain aikavälillä pyöriteltyä taka-alalle. Ja olen itse ainoa lapsi (kovasti ja pitkään itsekin toivottu, sisaruksia ei saatu), enkä ole ainokaisuudestani mitenkään kärsinyt. Ehkä vielä enemmän saanut kaikkea hyvää joka mielessä.

Meille ei tule kolmatta lasta, en vain kestäisi sitä stressiä, pelkoa ja epävarmuutta. Vaikka välillä ajatus harhautuu ajattelemaan, että kolmaskin olisi kiva, en anna sille tilaa ja koitan muistutella millaista oli tämän toisen yrittämisen kanssa. En uskalla ottaa riskiä, että taas tulisi pettymyksiä ja haluan voida nauttia näistä kahdesta täysillä ilman varjoja.

Tuttavaperheellä on nyt 5-vuotias lapsi, joka ihmeen kautta syntyi hoidoilla, kun oli jo sanottu, ettei tule onnistumaan. Pitkä ja kivinen tie oli jo kuljettu siihen asti kun lapsi syntyi. Mutta jokin aika sitten kuulin, että ovat ryhtyneet pian tämän jälkeen yrittämään vielä toista. Toisaalta ymmärrän, että onnistuminen viimein kannustaa uuteen yritykseen. Mutta omalla kohdalla tuntuu pahalta heidän vuokseen, koska nytkään eivät ole esimerkiksi kyenneet meidän perhettämme tapaamaan siitä lähtien, kun itse aloin odottaa toista lastamme. Toivon kovasti, että pian onnistaisi heillä vielä uudelleen. 

Se hyvä puoli asiassa on, että nyt osaan todellakin arvostaa lapsiani ja myös miestäni sekä muita ystäviäni, sukulaisiani ja tukiverkkojani. Tiedän, että voin luottaa mieheeni ja suhteemme on vakaalla pohjalla, sen verran kaikkea tässä on kestetty. Moni murhe muutenkin tuntuu pienemmältä mm. lasten kasvatuksen ja kehittymisen suhteen. Puhun myös ystäväpiirissä avoimesti meidän tapahtumistamme ja olen huomannut kuinka monia ystäväpiirissäkin lapsettomuusongelmat koskettavat. Niistä vain usein vaietaan, toisaalta hyvin ymmärrettävästikin, mutta toisaalta vertaistuki on ollut itselle erittäin hyvää terapiaa.

Vierailija

Samoin, tuohon lapsettomuushoitoihin saakka kaikki kuulostaa tutulta. Yritettiin ensimmäistä lasta 3-4 vuotta ja nyt laskettiin ettei ehkäisyä ole käytetty 8 vuoteen ja yksi kaksivuotias on tuloksena, ei kovin suurta todennäköisyyttä siis toiselle kun ikää on jo lähemmäs 40. Mutta hermoja raastavaa touhua lapsen toivominen on varsinkin naiselle.

Vierailija

Ihminen ei koskaan ole tyytyväinen. On liikaa tai liian vähän. Pitäisi lähteä ajatuksesta, että olen onnellinen koska minulla on lapsi, vaikka yksikin. On niin monia, joilla on syystä tai toisesta tyhjä syli.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Meille ei tullut yhtäkään elävää lasta. Vain kaksi ennenaikaisesti menehtynyttä. Yksikin lapsi on lahja ja siunaus.

Pahoitteluni sinulle. Muistathan silti, että toisen lapsen toivominen ei tarkoita sitä, ettei olisi ( tarpeeksi) kiitollinen ensimmäisestä.

Vierailija

Nämä on niin suhteellisia juttuja; joillekin se yksikin lapsi riittää oikein hyvin. Joillekin riittäisi - kun kovasti toivoisi edes sitä ensimmäistä.

Itselläni on kaksi lasta. Esikoinen ekalla ja hänellä paljon myös kavereita, jotka ovat ainoita lapsia (tai niin, että isommat sisarukset ovat jo aivan aikuisia - iltatähtiä siis). Isolla osalla sisaruksia 1-3, joillain enemmänkin.

Minulla on nämä kaksi. Ne halusin, ne sain. Nyt hyvä. Mitään vastoinkäymisiä tai suuria tunteita suuntaan tai toiseen ei ehtinyt kehittyä, kun molemmat lapset niin helposti tulivat. Tämä on minulle lottovoitto. Kaksi tervettä lasta.

Kahden jälkeen sai kuulla, että vielä tulee olo, että josko se kolmaskin? Ja varmaan sen jälkeen olisi tullut, että samalla vaikka neljäs, kun teitä on jo niin monta. Sellainen sanontakin on, että joka äidiltä puuttuu yksi lapsi. Liekö siinä perää vai ei.

Se on jännä juttu, miten tällaiset olettamukset tosiaan jotenkin vain tulevat ympäriltä.

Minä tiesin jo toisen jälkeen, että en halua kolmatta. En silloin kun olivat pieniä, enkä nyt kun ovat isompia. Kahden kanssa elämä on mahtavaa. Aikaa ja energiaa riittää edelleen. Lapsista on riitapukarien lisäksi muutakin seuraa toisistaan jne. Mutta aina se tuntuu ällistyttävän leppoisalta, kun on vain toinen lapsi kotona ja toinen jossain omissa menoissaan. Nuorempi kun on siinä iässä, että isomman ärsyttäminen on lähes elämäntehtävä.

Silti nukkumaan mennessä toivottavat toisilleen "Hyvää yötä sinä rakkain.....pikku paskiainen". Ja tämä täydestä sydämestä.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Uusimmat

Suosituimmat