Huomenna tulee kuluneeksi 4 vuotta siitä, kun mieheni kuoli aivokasvaimeen :(
Mies kärsi pitkään pahoista pääkivuista ja lääkärissä sanottiin aina vaan, että hänellä on paha migreeni. Ja kun kasvain viimein todettiin, se oli liian myöhäistä. Mieheni nukkui rauhallisesti pois 7 päivää tuon diagnoosin jälkeen.
Isommat lapset muistavat isänsä ja vilkuttavat joka ilta taivaalle, kerroin lapsille, että mieheni tuikkii tähtenä iltataivaalla. Kuopus ei muista isäänsä, koska oli tuolloin vasta 7 kuukauden ikäinen.
Kommentit (10)
Voimia ja kestämistä sinulle, sydämestä.
Vierailija:
Miten olet jaksanut?
Ensimmäisen vuoden elin sumussa ja ainoastaan lapset pitivät mut hengissä. Heidän takiaan piti joka ikinen aamu nousta ylös ja yrittää tehdä heidän päivästään suht normaalin. Keskimmäinen kyseli ekat kaksi vuotta melkein joka ilta, että koska isi tulee kotiin ja isi on vaan töissä. Hän oli tuolloin 3v. Esikoinen oli 5 vuotta ja hänen suurin pelkonsa oli, että minäkin häviän hänen elämästään. Pari ensimmäistä kuukautta hän seurasi minua kaikkialle; vessaan ym.
Haudalla käydään useasti ja olen selittänyt lapsille, että heidän isänsä elää heissä itsessään ja vaikkei häntä pysty enää näkemään, niin hän on kuitenkin läsnä meidän elämässä koko ajan. Lapset kantavat häntä koko elämänsä sydämessään.
Katsellaan useasti kuvia ja videoita ja isommat lapset kertovat kuopukselle millainen isi oli.
Sanonta Aika parantaa haavat pitää paikkansa, suru on alkanut hellittää ja elämä voittaa, tilalla on enää haikeus.
Mieheni oli sielunkumppanini. Meillä oli samanlainen lapsuus, vanhempien ainainen riitely, koulukiusaushelvetti jne. ap
Hienoa, että olet jaksanut ja ollut lapsille rehellinen ja käytte haudalla jne. Voimia vaan voin toivotella tippa linssissä täältä.
Vaikea kuvitella, että tuollaisesta selviää ja voi jatkaa elämää eteenpäin, mutta pakkohan se on lasten vuoksi.
Ihanaa, että jaksat pitää miehesi muistoa yllä ja kertoa lapsillesi heidän isästään. Se on varmasti tärkeää lapsillekin.
saanut pitää oman miehensä. Ja vielä kunnioitus asiallista ja rohkeaa elämänasennettasi kohtaan. Että olet surusi ja henkilökohtaisen kriisisi keskellä (tai pitäisikö sanoa sen yli) ollut ennen kaikkea äiti ja tehnyt kaikkesi lapsiesi puolesta, jotta he ovat mahdollisuuksien mukaan sopeutuneet uuteen elämään ilman isää. Hatunnosto sinulle sekä iso myötätuntoinen halaus!
Herää myös kysymyksiä: Kuinka miehesi kasvainta ei havaittu aiemmin? Oliko kyse ns. aggresiivisesta kasvaimesta, joka eteni nopeasti vai oliko kyse suoranaisesta virheestä lääkäreiden puolelta (että pääkipu kuitattiin kerta toisensa jälkeen migreeniksi)...Miten voi olla mahdollista, että elämää on jäljellä vain 7 päivää diagnoosin jälkeen? Maatiaisjärjellä ajateltuna tuolloin olisi jo todella, todella huonossa kunnossa...
Jos saan vielä udella, kauanko olitte miehenne kanssa olleet yksissä? Lähinnä kiinostaa, onko sinulla ollut muitakin pitkiä suhteita, vai olitteko ehkä sellainen " ikuinen pari" , jotka ovat seurustelleet/olleet yksissä lukioajoista jatkumona perheen perustamiseen. Lähinnä kai mietin sitä, miten näet tulevaisuuden...Oliko miehesi sinulle se ainoa ihminen ja tapa olla parisuhteessa, vai uskotko/toivotko vielä joskus tapaavasi uuden ihmisen? Voiko miehensä menettämisestä sairaudelle selvitä niin, että voisi aloittaa uudestaan jonkun toisen kanssa? Pelkäisitkö silloin tämänkin ihmisen menettämistä? Entä lapset; miten he tänä päivänä voivat?
Olen pahoillani :(
Voin kuvitella olosi. On takuulla hirveän iso järkytys menettää sielunkumppaninsa ja jaksaa vielä lasten vuoksi mennä eteenpäin. Vaikeaa, kun lapset olivat noin pieniä. Se tuska täytyy äidin rinnassa olla hirveä, kun lapsi kysyy toistamiseen " missä isi on?, Milloin isi tulee kotiin?" ja itselläkin on hirveä ikävä.
Toivon kaikkea hyvää elämäänne. Lapsilla on tukea toisistaankin, vaikka pieniä ovatkin(ainoalla lapsella voisi olla vielä vaikeampi tilanne). Onneksi on kuvat ja videot! Jaksamisia sinulle. *tsemppihalaus*
Kaikkea hyvää elämäsi tielle! Ja voimia huomiseen!!
Vierailija:
Herää myös kysymyksiä: Kuinka miehesi kasvainta ei havaittu aiemmin? Oliko kyse ns. aggresiivisesta kasvaimesta, joka eteni nopeasti vai oliko kyse suoranaisesta virheestä lääkäreiden puolelta (että pääkipu kuitattiin kerta toisensa jälkeen migreeniksi)...Miten voi olla mahdollista, että elämää on jäljellä vain 7 päivää diagnoosin jälkeen? Maatiaisjärjellä ajateltuna tuolloin olisi jo todella, todella huonossa kunnossa...Jos saan vielä udella, kauanko olitte miehenne kanssa olleet yksissä? Lähinnä kiinostaa, onko sinulla ollut muitakin pitkiä suhteita, vai olitteko ehkä sellainen " ikuinen pari" , jotka ovat seurustelleet/olleet yksissä lukioajoista jatkumona perheen perustamiseen. Lähinnä kai mietin sitä, miten näet tulevaisuuden...Oliko miehesi sinulle se ainoa ihminen ja tapa olla parisuhteessa, vai uskotko/toivotko vielä joskus tapaavasi uuden ihmisen? Voiko miehensä menettämisestä sairaudelle selvitä niin, että voisi aloittaa uudestaan jonkun toisen kanssa? Pelkäisitkö silloin tämänkin ihmisen menettämistä? Entä lapset; miten he tänä päivänä voivat?
Mies kärsi pahoista pääkivuista n. kaksi kuukautta (vähän päälle) ja kun nuo kohtaukset menivät niin pahaksi, että hän näki melkein tähtiä, hän meni päivystykseen ja aina diagnoosi oli paha migreenikohtaus. Mene kotiin lepäämään ja he antoivat hänelle lääkettä. Tuo kasvain todettiin niin, että mies tuupertui kesken sähly pelin (meni tajuttomaksi) ja hänet vietiin ambulanssilla sairaalaan. Ja silloin todettiin tuo kasvain. Se oli hitaasti ja salakavalasti kasvanut ja lähettänyt etäpesäkkeitä. Jos se olisi aikaisessa vaiheessa todettu, niin se olisi ehkä voitu leikata, mutta tämä on pelkkää jossittelua. Mieheni kyllä valitti väsymystä ja oksenteli noiden kohtausten aikana, mutta kukaan ei osannut yhdistää niitä tuohon kasvaimeen.
Tapasin mieheni, kun olin 18-vuotias ja seurustelimme 5 vuotta ennen kuin mentiin naimisiin. Hän oli ensirakkauteni. Hän hyväksyi minut sellaisena kuin olen, omana itsenäni. Pystyin luottamaan häneen ja näyttämään hänelle tunteeni. Ehdimme olla naimisissa 3 vuotta ennen kuin esikoinen syntyi.
Nyt just tällä hetkellä en pysty kuvittelemaan uutta miestä elämääni, ehkä myöhemmin tulevaisuudessa, mutta en just nyt lähitulevaisuudessa. Mutta eipä siitä voi olla niin varma.
Lapset voivat hyvin ja ovat selvinneet surusta nopeammin kuin minä. Heillä on muistot, joita kukaan ei voi ottaa pois. Kuopus kyllä välillä kyselee, että miksei hänellä ole isiä niin kuin kavereilla on. ap
Mutta, minä elämän kolhima (myöskin) jaksan sillä voimalla, että yritän hakea kaikesta edes sitä pienen pientä murusta hyvää ja siten sätkiä aina vähän eteenpäin elään kivkoissa.
Jos jotakin, hikkipikkistäkään hyvää voi surullisesta kohtalostasi löytää, on se, että sinulla on ollut onni kohdata sielunkumppanisi ja kokea aitoa rakkautta. Moni ei kohtaa sellaista koko elämänsä varrella. On julmaa, että tällainen rakkaus ei saanut kukoistaa sen ansaitsemalla tavalla, vuosikymmeniä.
t.9
Miten olet jaksanut?