Vierailija

Olen jäänyt miettimään joitain kirjoituksiasi. Kysymys on irrallisista asioista, joten aloitan oman.

Olet joskus sanonut, että hauskuus alkaa, kun tajuaa koko maailman olevan illuusiota. Voisitko tarkentaa?

Oletko lukenut Neile Donald Walschia? Oletko samaa vai eri mieltä hänen kanssaan?

Olen viime aikoina pohtinut seuraavaa ristiriitaa: saat mitä pyydät + todellisuutta ei pidä vastustaa vaan hyväksyä. Logiikkani mukaan jos hyväksyn todellisuuden, niin en ole pyytämässä mitään... Jos pyydän, niin olen tyytymätön todellisuuteen... Miten tämä dilemma olisi ratkaistavissa!

Sivut

Kommentit (1880)

"Olet joskus sanonut, että hauskuus alkaa, kun tajuaa koko maailman olevan illuusiota. Voisitko tarkentaa?"

Tuon sanoin muistaakseni tilanteessa, jossa kirjoittaja oli kokenut sen mikä on buddhalaisuudessa yksi perusopetus: minän, ihmispersoonan (sen mitä jotkut sanovat egoksi) tyhjyyden ja harhanomaisuuden. Kokemus oli ollut ahdistava, kuten se aluksi useimmille on. Minä sanoin tuon lainatun siinä mielessä, että ahdistus tuosta on pientä verrattuna siihen verrattuna, mitä koet kun alat oivaltaa että kaikki mitä aistit näyttävät on illuusio. Ensioivallusta usein sävyttävät melkoiset sekoamisen pelon ja tyhjyysahdistuksen piirteet, varsinkin jos ei samalla vielä näe, että taustalla ON perimmäinen todellisuus (josta ihmisten näkemä maailma on vääristymä) vaan kokee että mitään ei ole olemassa.

Sitten kun on nähnyt ja hyväksynyt maailman illuusioluonteen, kyllä aukeaa monikin asia. Esimerkiksi monet Raamatun kohdat ymmärtää aivan toisin. Vaikka sen, kun Jeesus sanoo että "taivasten valtakunta on teidän keskellänne" - niinhän se on, jos näkee läpi siitä illuusiosta, joka sen yleensä ihmisillä peittää taakseen. Tai "minun valtakuntani ei ole tästä maailmasta" - ei ole, koska tämä maailma on illuusio, ja todellinen valtakunta on ikuinen, harmoninen taivasten valtakunta...

Oivalluksen myötä tulee myös niin kutsutun pahan illuusioluonteen ymmärrys, ja sitä kautta aivan uusi kunnioitus Jumalaa kohtaan: Jumala kirjaimellisesti on ainoa voima, jota vastaan ei oikeassa todellisuudessa taistele mitkään voimat. Jumala on kaikkialla läsnäoleva, eikä ole yhtään pistettä maailmankaikkeudessa jossa Jumala ei olisi (missään siis ei ole sijaa pahalle). Jos näin on, ja Jumala on rakkaus ja täydellisyys, niin mitä olisi muutettavaa missään? Ei ole, kaikki on jo  hyvin. Jos aistit näyttävät että kaikki ei ole hyvin, kuten ne voivat näyttää, koska niin on ihmisolento ehdollistunut luonnostaan, niin sitä tietää, että kyse on illuusiosta, ei Jumalan luomasta todellisuudesta. Tämä mahdollistaa erilaiset ihmeet, koska omaa illuusiotaan ihminen voi muokata ilman tarvetta yliluonnolliseen voimaan, mutta jos esim. sairaus olisi Jumalan luoma todellinen asia jolla on Jumalan määräämät lait, niin se olisi ikuinen kuten kaikki mikä on Jumalasta. Mutta se on ihmiskunnan illuusiota, ja sen läpi voi nähdä. 

Illuusioluonteen tajuamisen myötä ihmisen elämään tulee myös melkoinen keveys. Ei tuska, eikä nautinto, kumpikaan ei enää kosketa niin syvältä, koska näkee sen epätodellisuuden. Mitään ei tarvitse pelätä, mitään ei tarvitse haluta, koska näkee että se mitä aistit näkee, on kuitenkin vain harhaa, ja sen tavoittelu tai pelkääminen olisi tuulen tavoittelua tai pelkäämistä. Sitä näkee, että kaikki on jo hyvin, ja keskittyy vain itse elämään sisäisessä hiljaisuudessa ja hengellisessä näkemisessä, jossa näkee hengellisin aistein taivasten valtakunnan ihmisten harhan taustalla. Sitä lepää, vain on, kuten Jumalakin on, tietäen että ei ole aistien väitteistä huolimatta syntyväinen ja kuolevainen, alati vaarassa oleva olento, vaan ikuinen henkiolento, yhtä Jumalan kanssa - Jumalan individuaatio.

Mitä huolia voisi olla sillä, joka näkee ettei mikään voi uhata häntä, ei hänen tosiolemustaan. Korkeintaan on mahdollista tuhota tilapäinen illuusio materialistisesta olemisesta, ja sekin vain, jos siihen "annetaan valta ylhäältä", ja tämä ylhäältä ei tarkoita jotain erillistä Jumalaa joka vastoin tahtoani voisi päättää että pistänpä tuon nyt kuolemaan vaikka syöpään vaikkei se vielä haluaisi lähteä, sillä "minä ja Isäni olemme yhtä". Siispä minä itse annan vallan jollekin "voimalle", jos katson että on aikani lähteä tästä illuusiosta, kuten Jeesus teki antaessaan Pilatekselle vallan tuomita hänet ristille, koska tiesi että hänen tehtävänsä on näyttää kuoleman epätodellisuus kuolemalla ja nousemalla ylös. Sitä tarkoittaa se, ettei Pilateksella olisi Jeesuksen sanojen mukaan häneen mitään valtaa, ellei sitä olisi annettu ylhäältä. Ylhäältä ei ole erillinen Jumala, koska mitään erillistä Jumalaa ei ole, vaan se henkilö itse, joka tietää olevansa yhtä Jumalan kanssa.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

"Oletko lukenut Neile Donald Walschia? Oletko samaa vai eri mieltä hänen kanssaan?"

En ole lukenut. En yleensä lue tuon tyyppistä kirjallisuutta, ainoa taitaa olla että Eckhart Tollen "Läsnäolon voiman" olen lukenut koska niin moni viittasi keskusteluissa siihen, että katsoin tarpeelliseksi tutustua siihen itse että voisin sanoa jotain siitä. 

Itse etsisin mieluummin vanhojen, vakiintuneiden uskontojen pyhistä kirjoituksista, jotka aika on koetellut, mutta se on toki makuasia. Se mitä joskus aikoinaan luin vähän noita new age -juttuja, niin tuntui että ne eivät oikein päässeet siihen olennaiseen, siihen mikä oikeasti aikaansaa muutoksen, silti vaikka niissä olikin myös niitä samoja hyviä totuuksia joita löytyy pyhistä kirjoituksistakin. Pahimmillaan niihin totuuksiin oli sekoitettuna paljon ylimääräistä sotkua, jonka kanssa pelaaminen korkeintaan antaa luonnolliselle mielelle älyllistä tyydytystä, mutta ei vie lähemmäs hengellistä heräämistä. Herääminen kun vaatii paljon enemmän hiljaisuutta, kuuntelemista ja vastaanottavaisuutta kuin tietoa ja teorioita ja niiden pohtimista.

Olen viime aikoina pohtinut seuraavaa ristiriitaa: saat mitä pyydät + todellisuutta ei pidä vastustaa vaan hyväksyä. Logiikkani mukaan jos hyväksyn todellisuuden, niin en ole pyytämässä mitään... Jos pyydän, niin olen tyytymätön todellisuuteen... Miten tämä dilemma olisi ratkaistavissa!

On eri tasoja, joilta ihminen voi toimia. Tavallisin on puhtaasti fyysinen, jossa uskotaan ehdottomasti materian lakeihin ja materialistisen tason syy-seuraussuhteisiin.

Toisaalta on psyykkinen taso, jolta esim. Vetovoiman laki / Salaisuus toimii, tai Jeesuksen opetus: "Jos anotte mitä tahansa uskoen jo saaneenne, se on teille tuleva", tai se että jos olisi uskoa sinapinsiemenenkin verran, niin voisi käskeä vuorta heittäytymään mereen ja se heittäytyisi. Tämä taso alkaa jo viitata materian tason illusorisuuteen, ja sanoo: se minkä näette fyysisenä todellisuutena on kuva sisäisestä tilastanne ja uskomuksistanne. Siksi on mahdollista muokata "ulkoista" kuvaa muokkaamalla omia uskomuksia. Tältä tasolta useimmat kuitenkin edelleen uskovat, että materian taso on ulkoinen ja todellinen, mutta että psyykkinen voima pystyy vaikuttamaan siihen.

Lopulta on spirituaalinen taso, jolla ymmärretään näkyvän harhanomaisuus täysin, eikä ole enää mitään halua tai tarvetta tavoitella sillä tasolla mitään. Miksi joku näkisi vaivaa tavoitellakseen unikuvia tai päästääkseen niistä eroon? Eikö parempi olisi herätä! Ihminen ymmärtää olevansa yhtä universumin luovan voiman kanssa, sen jonka nimi on "Minä olen". Minä - universumin ainoa voima jota vastaan ei ole muita voimia. Ihmisten illuusio, joka vielä psyykkisellä tasolla otettiin kovin vakavasti, on nyt kuin leikkiä, sen ainoa syvempi merkitys on osoittaa itselleen ja muille (varsinkin itselleen) että se todellakin on totta että taivas on tässä ja Minä olen se joka minä olen. Tämän ymmärtäminen tuottaa itsestään, ilman psyykkistä työtä minkään yksittäisten tavoitteiden eteen, miellyttäviä ja hyviä illuusioita ja unikuvia, siis runsaan ja hyvän ihmiselämän. Ihmismieli vain lepää ja tietää, että (mieltä syvempi) minä olen se voima joka on luonut ja ylläpitää universumin, ei ole siis mitään syytä hötkyillä mistään. "Etsikää ensin Jumalan valtakuntaa, niin kaikki tämä annetaan teille" - etsikää ensin spirituaalista tasoa, unesta heräämistä, niin huomaatte, että myös ihmiselämän unessanne kaikki on hyvin, ja se tuottaa hyvää hedelmää.

Vierailija

Olen itse kokenut egon illusiomaisen luonteen. Se ei kyllä minua pelästyttänyt. Enkä ole siinä niin "hyvä", eli joudun muistuttamaan itseäni tietyissä tilanteissa, että minä en ole egoni.

Toisaalta ymmärrän mitä kirjoitat, mutta noin pitkällä en todellakaan ole. Suurin ongelma on tunteet. Jos ei olisi pelkoa ja siitä johdannaisia tunteita, niin elämä olisi helppoa... Tiedän kyllä, että pelkoa ei rakkaudessa ole, mutta miksi sitten pelko onnistuu niin usein syrjäyttämään rakkauden? Mistä sen voima kumpuaa, jos se on vain illuusio? Ja tärkein kysymys: miten sen voiman saa katkaistua - lopullisesti siis?

Walchista kysyin, koska siinä on niin paljon samaa kuin sinussa. Ostin aikoja sitten suosittelemasi Goldsmithin kirjan, ja sekin on samaa. Ja viimeisin Hellstenkin on samaa. Vivahde-erot liittynevät kulttuuriin.

Ap

On kuitenkin huomattava, että tietysti ihmiselämän unen tasolla myös spirituaaliselta tasolta elävä käyttää kaikkia tasoja. Esim. jos hänen eteisessään on tiellä pahvilaatikko, niin ei hän ala siirtää sitä uskon voimalla tai odota maailmankaikkeuden ratkaisevan ongelmaa yliluonnollisesti. Hän vaan nostaa sen laatikon pois tieltä ja kulkee eteenpäin. 

Samoin on turha pilkata psyykkisen tason käyttöä, joka kuitenkin on tavallaan edistyneempi kuin puhtaasti fyysinen. Kaikkihan käytännössä hyväksyvät fyysisen tason käytön ihmiselämässä, mutta osa sanoo, että psyykkistä tasoa ei saisi käyttää, vaan pitäisi suoraan hypätä spirituaaliseen jossa hyväksytään vain Jumalan tahto ilman omaa tahtoa ja sen läpi ajamista. Miksei tätä sovelleta sitten johdonmukaisesti myös fyysisesti ratkaistaviin ongelmiin? Aika monelle psyykkisen tason opettelu on välttämätöntä, että pääsee spirituaaliseen. Ilman sitä on vaikea oikeasti alkaa uskoa ja nähdä sitä, että se mitä maailma pitää ehdottomasti totena, materian lakien ja maailman ehdoton todellisuus, ei ole totta. Ja jos ei pääse yli niistä maailman uskomuksista, jää sille tasolle jossa odotetaan ulkopuolisen Jumalan yliluonnollista supervoimaa ratkaisemaan käytännön ongelmia, eikä siltä tasolta homma toimi, koska ei ole mitään ulkopuolista Jumalaa eikä myöskään todellisuutta jota pitäisi muuttaa. Vain illuusioita, joita voi muuttaa ihan itse.

Lopulta jokaisen täytyy tehdä mitä sisäinen intuitio ja johdatus sanoo. Jos ne käskevät esim. tutkimaan mielellä aineeseen vaikuttamista, niin pitää tehdä niin. Jos taas sitä ei luonnostaan halua ja kaipaa, tai on kyllästynyt loppuun asti luomaan maailmansa jokaisen yksityiskohdan tietoisella työllä, niin sitten on varmasti valmis siihen, että etsii vain todellisuuden ja itsen perimmäistä olemusta, haluamatta mitään tästä maailmasta. Silloin on valmis luopumaan ihan kaikesta, että saisi sen mitä sielu janoaa: Jumalan ja todellisuuden konkreettisen tuntemisen. Hienoin ihme on, että kun sen löytää, psyykkisen tason uskomukset muuttuvat itsestään sellaisksi, jotka luovat kauniita ja harmonisia ulkoisen tason kuvia, miellyttävän materialistisen tason ympäristön jne.

Vierailija

Nyt ymmärrän... Kiitos.

Minun spirituaaliselle tasolle nousemista hankaloittaa lapsuuteni. Elin fundamentalistiuskovaisessa perheessä, jossa isä tiesi mm. mm. mm. absoluuttisen totuuden ja puhui aina Jumalan tahdon noudattamisesta.
Sitten kun kuuntelin tarinoita lähetyssaarnaajista, jotka matkustavat uskon voimalla ilman pennin hyrrää, tai tulevat vainotuiksi, tai jotain muuta vastenmielistä...niin ei kiitos... Jumalan tahto on todellakin kyseenalainen, eli jotkut piuhat pitää pitää itsellä...

Ap

Vierailija kirjoitti:
Olen itse kokenut egon illusiomaisen luonteen. Se ei kyllä minua pelästyttänyt. Enkä ole siinä niin "hyvä", eli joudun muistuttamaan itseäni tietyissä tilanteissa, että minä en ole egoni.

Toisaalta ymmärrän mitä kirjoitat, mutta noin pitkällä en todellakaan ole. Suurin ongelma on tunteet. Jos ei olisi pelkoa ja siitä johdannaisia tunteita, niin elämä olisi helppoa... Tiedän kyllä, että pelkoa ei rakkaudessa ole, mutta miksi sitten pelko onnistuu niin usein syrjäyttämään rakkauden? Mistä sen voima kumpuaa, jos se on vain illuusio? Ja tärkein kysymys: miten sen voiman saa katkaistua - lopullisesti siis?

Walchista kysyin, koska siinä on niin paljon samaa kuin sinussa. Ostin aikoja sitten suosittelemasi Goldsmithin kirjan, ja sekin on samaa. Ja viimeisin Hellstenkin on samaa. Vivahde-erot liittynevät kulttuuriin.

Ap

Tunteet ei ole ongelma, vaan ne vielä jäljellä olevat perususkomukset, joista ne kumpuavat. Jotta voi pelätä, täytyy uskoa olevansa kuolevainen olento, joka on jollain tapaa vaarassa, joko fyysisesti tai psyykkisesti. Täytyy uskoa ajallisen ihmisminän todellisuuteen ja olennaisuuteen. Tällaiset uskomukset taas syntyvät siitä, ettei ole vielä nähnyt mikä on nimen ja muodon tuolla puolen. 

Noita uskomuksia ei voi muuttaa pelkästään aivopesemällä itseään, hokemalla että "minä olen iankaikkinen sielu" tms - ne on liian perustavanlaatuisia katoamalla niin, varsinkin kun aistimaailma (jota ihminen on opetettu pitämään todellisuutena) koko ajan näyttää vahvistavan että höpön höpön sinä mikään iankaikkinen sielu ole vaan hyvinkin haavoittuvainen ihmisolento. Homma kun menee niin päin, että sitten kun näkee,  niin uskomukset muuttuvat, ja sitten aisti - ja tunnemaailma muuttuu myös, koska ne heijastavat mieltä ja uskomuksia. 

Lopulliseen vapautumiseen pelosta -ja toivosta ja toivon tarpesta- siis vie vain sisäinen kokemus, hengellisten aistien avautuminen. Sitä kohti voi kulkea tiettyyn pisteeseen asti lukemalla kirjoja ja avartavia ajatuksia, jotka tuhoavat vanhoja uskomuksia, mutta jossain vaiheessa sellainen käy hyödyttömäksi. On vain oltava hiljaa, odotettava, kuunneltava ja katseltava ilman mitään sisäisiä arvostelmia. "Odotettava Jumalaa", kärsivällisesti, silti vaikkei aluksi tunnu muuta kuin luonnolliset aistimukset ja välillä tulevat ajatukset ja tunteet. Jonain päivänä kuitenkin tapahtuu sisäinen muutos, jonkinlainen kosketus tai näkeminen, ja sitä on sen sillan toisella puolen, jonka ylitys älyn ja lukemisen ja tutkimisen keinoin vaikutti täysin mahdottomalta. 

Ihmismielelle tämä on hyvin vaikea tie, koska ihminen on tottunut siihen että asioita ratkaistaan tekemällä tai ajattelemalla. Mutta ei ihmisruumiin voima eikä ihmismielen kyvyt pysty näkemään hengellistä todellisuutta, joten niiden täytyy väistyä taakse ja olla hiljaa, jotta näkeminen voisi syntyä. Mieli todennäköisesti valittaa julmetusti, että et tee mitään hyödyllistä, ja tuo ei johda mihinkään, mutta silti pitää vaan jaksaa - sitten  se ei ole edes kovin vaikeaa jos on, kuten itse aikoinani olin, jo kyllästynyt kaikkeen mitä "maailma" voi antaa. Silloin voi sanoa, että ok, ehkä en saavuta mitään koskaan, mutta mitä minä sitten saavuttaisin maailmassa touhuamisella? Rahaa, valtaa, ihmisten huomiota - en ole enää kiinnostunut siitä, se on roskan arvoista, joten minun on pakko etsiä jotain muuta.

Vierailija kirjoitti:
Nyt ymmärrän... Kiitos.

Minun spirituaaliselle tasolle nousemista hankaloittaa lapsuuteni. Elin fundamentalistiuskovaisessa perheessä, jossa isä tiesi mm. mm. mm. absoluuttisen totuuden ja puhui aina Jumalan tahdon noudattamisesta.
Sitten kun kuuntelin tarinoita lähetyssaarnaajista, jotka matkustavat uskon voimalla ilman pennin hyrrää, tai tulevat vainotuiksi, tai jotain muuta vastenmielistä...niin ei kiitos... Jumalan tahto on todellakin kyseenalainen, eli jotkut piuhat pitää pitää itsellä...

Ap

Ongelma fundamentalisteilla on usein se, että he uskovat että Jumala on ihmiselle ulkoinen, joku ulkopuolelta määräilevä tahto, silti vaikka itse Raamatusta lukevat että "Minä ja Isäni olemme yhtä" tai "nyt en elä enää minä, vaan Kristus elää minussa". Silti he käsittävät, ja syöttävät muillekin käsityksenä, että tuolla jossain on vaativainen olento, joka saattaa pakottaa vaikka lähetystyöhön ja kidutuksia kestämään, vaikka ihmistä pelottaa ja hän ei halua. Sama arvaamaton tyyppi näyttää arpovan rukousvastauksia, ja valitettavan usein jättävän ihmisen pulaan, ilman oikeutta selityksiin. Ihmisen osa on alistua, ja silti kiittää, koska niin kuuluu tehdä. Aivopestä itseään "Jumala on rakkaus, Jumala on hyvä", vaikka se Jumala jonka tuntee vaikuttaisi olevan, jos sen uskaltaisi edes itselle myöntää, kaikkea muuta. Ei sitä tosin helposti uskalla myöntää, koska helvettituomio uhkaa vääristä uskomuksista.

Kaikkein vapauttavin oivallus ihmiselle on ymmärtää konkreettisesti, että minä ja Jumalaksi kutsuttu on yhtä. Jumalan nimi on "Minä olen", ja jokainen meistä tietää olensa "minä". Me viittaamme itseemme sillä sanalla, mutta useimmat eivät ymmärrä kuinka perustavanlaatuinen on yhteys Jumalan nimen ja minän välillä. Näin siksi, että ihmiset on ehdollistettu uskomaan olevansa ajallinen ruumis ja mieli, ja kaikki tietävät ettei katoavainen ruumis ja mieli voi olla Jumala. Egon tyhjyyden oivalluksesta syntyy oivallus, että minä en olekaan ruumis ja mieli, vaan tietoisuus jolla on ruumis ja mieli. Tietoisuus, joka luo ja ylläpitää muotoa. Ja se, että on vain yksi tällainen Tietoisuus, minun "Minä" ja sinun "Minä" on ihan samat...

Minun on joskus itseni vaikea muistaa että ihmiset eivät tiedä tätä. Joskus olen sanonut rukousta pyytänellle, että ole rauhassa, minä olen heti sinun kanssasi. Koska henkilö oli fyysisesti kaukana, hän oli ajatellut että minulla on joku erityiskyky, että voin jotenkin astraaliruumiina tulla leijumaan sinne ja rukoilla siten hänen puolestaan. Mutta en minä sitä tarkoittanut ollenkaan! Minä tarkoitin että MINÄ on siellä. "Hänen oma" minänsä. Kaikkien yhteinen minä. Ei ihmismuoto vaan Oleminen, Tietoisuus, Kristus jonka ruumiin osia kaikki muodot ovat. Ei kukaan tarvitse minun tai kenenkään muun ihmismuotoa luokseen rukoilemaan, kun hänen oma Minänsä on koko ajan itse Jumala! Se täytyy vain huomata, eikä samaistua ajalliseen muotoon pelkästään ja luulla, että Jumala on jokin erillinen olento jossain kaukana, tai syvällä (osahan sanoo että Jumala on syvällä sisimmässä, ja syvälle voi olla yhtä vaikea ulottua kuin kauas). Jos ihminen voi sanoa ilman ajatuksia kehosta ja mielestä "Minä olen", tiedostaa olemisensa, niin siinä on Jumala läsnä.

Vierailija

Juu, tunteiden takana on uskomukset, ja mikään ei ole niin vaikeaa muuttaa. Mutta en silti tunnista itsessäni kuolevaisuuden pelkoa, vaan tuskan pelkoa. En halua joutua kärsimään (en kotona, en töissä, en sairauden muodossa), vaan haluan, että olen onnellinen. No, kirjoitathan, että pelko lähtee kun ei ole tarpeita

Kuulostaa utopialta, ettei meillä olisi tarpeita. Ja surulliselta... Juuri tarpeet luovat haluja, ja entavat elämään draivia... Vanha sanontakin kuuluu, että jos ihmisellä ei ole toivoa, ei hänellä ole mitään...98Taidan siis olla siellä psyykkisellä tasolla tiukasti kiinni.

Tietoisuuden hahmotan omakohtaisena kokemuksena, Mutta tuo on minulle todella vaikeaa käsittää, että kaikki olisivat yhtä - vaikka kaikki kirjat näin sanovat, mutta se kokemus minusta vielä puuttuu.

Ap

Myös kärsimyksen pelko liittyy siihen, että kokee olevansa perimmäiseltä olemukseltaan fyysis-psyykkinen kokonaisuus, samoin kuin kuolemankin pelko. Itse en koe niin - koen olevani ikuinen henkiolento, ikuinen Jumalan yksilöllinen ilmentymä. Sillä, mitä ihmis-illuusiolle tapahtuu, ei ole minulle niin väliä. Ei kuolemalla, ei kärsimyksellä, ei menetyksillä. Ne ovat kaikki yhtä lailla illuusiota, jolla ei ole merkitystä, jos tuntee sen tyynen ja autuaallisen syvyyden, joka on pohjimmiltaan. Paradoksaalista on, että sitten kun ei enää juurikaan välitä illuusion tasosta, kun olisi ihan valmis siihen että se rampautuu tai sairastuu tai kuolee pois ilmenemästä, niin saakin myös sillä illuusion tasolla kaiken mitä tarvitsee, ilman murehtimista ja vaivannäköä. Perimmäisen todellisuuden ja minän syvimmän olemuksen ikuisen rauhan ja turvallisuuden näkeminen kun tuo myös psyyken tasolle rauhan, ja se taas heijastuu siihen mitä sanotaan ulkoisiksi olosuhteiksi ja elämäksi. Kaikesta luopunut saa kaiken.

Tuosta haluttomuudesta ja tarpeettomuudesta - luulen että hyvin harva ymmärtää, mitä se on käytännössä, koska on niin mahdotonta käsittää millaista on ohjautuminen muulta tasolta. Moni luulee, että se tarkoittaisi että ei tee mitään, olla möllöttää vaan. Mutta ei se tarkoita sitä ollenkaan. Se tarkoittaa elämää, jossa sisäisestä intuitiosta, syvemmästä Minästä, nousee intuitioita, joita ihminen seuraa siinä hetkessä. Ei tarvitse toivoa mitään, haluta mitään, sillä ihminen tietää että hän on yhtä Jumalan kanssa ja kaikki järjestyy juuri niin kuin pitää. Ihminen saa vain levätä ja katsella, ihailla sitä miten hienosti menee elämä, jonka johdossa on muu taso kuin pikkuruinen ihmismieli haluineen ja pelkoineen. Se on rauhan ja levon ja harmonian elämää, ja samalla ulkoisella tasolla voi olla hyvinkin aktiivista. 

Muutenkaan koko psyykkisen maailman viisaudet eivät päde ollenkaan niihin, jotka ovat oivaltaneet hengellisesti. Esim. psyykkisellä puolella ihmisille rummutetaan kuinka tarpeellista on rakkaus tai ihmissuhteet tai mielekäs työ tai milloin mikäkin. Oivaltanut hymyilee, koska tietää, että minä olen kaikki, olen rakkaus ja kaikki ilmenevä, mitä minä voisin tarvita? "Minulla on leipää, josta te ette tiedä", kuten Jeesus sanoo - tiedän olevani yhtä sen kanssa joka on kaikki, yhtä kaiken perusolemuksen kanssa, eikä minulta siksi puutu mitään. Sillä, jos on joskus hetki jolloin illuusioiden maailmassa näyttää että jotain puuttuu, ei ole niin väliä, se on enemmänkin kuin katsoisit omenapuuta tammikuussa: paljas ja ilman hedelmää, mutta kaikki ymmärtävät että siinä jo vaikuttaa voima joka keväällä tuottaa lehdet ja kesällä omenat, eikä ole mitään tarvetta stressata siitä että siinä ei nyt ole omenia, ja yrittää saada niitä tulemaan. Antaa vaan luonnon voiman hoitaa hommansa, luottaen siihen. Niin voi ykseytensä oivaltanutkin luottaa Tietoisuuteen, myös sillä hetkellä jolloin illuusion maailmassa näyttää olevan puute jostain, ja odottaa rauhassa, luottaen, että jos mitään muuta keinoa ei ole, niin Tietoisuus pystyy järjestämään vaikka vettä kalliosta tai halkaisemaan Niilin vedet läpi kuljettavaksi - ei ole mitään, mitä se ei voisi tehdä. Vaikka useimmiten se kyllä toimii luonnollisempien "sattumien" ja tapahtumien kautta ;)

Tietoisuuden perusolemus on jotain mikä on hyvin olennaista hengellisessä oivaltamisessa. Useimmat samaistavat tietoisuuden tietoisuuden kohteisiin, eivätkä näe itse tietoisuutta "minään". He kyllä kuulevat ääniä, näkevät asioita, huomaavat ajattelevansa, ja sanovat että olen tietoinen äänistä, näköaistimuksista ja ajatuksista, mutta eivät tiedosta mikä on Tietoisuus, joka tiedostaa. 

Jo se on edistystä, jos kokee niin, että tietoisuus on tila, jossa aistimukset ja ajatukset ja tunteet ovat, josta ne virtaavat läpi, jossa ne tulevat aistituiksi. Tämä tila voi tuntua alkuun elottomalta ja tyhjältä, vähän kuin avaruus näyttää ei miltään, jos kiinnittää huomionsa tähtiin. Eikä ihmismieli pystykään koskaan ymmärtämään älyllisesti, mikä on sen tietoisuuden olemus, koska se on Ilmentymätön, ja mieli käsittelee luonnostaan ilmeneviä asioita.

Tässäkin taas tarvitaan uusien hengellisten aistien heräämistä. Vain niillä pystyy aistimaan, että se mikä näyttäytyi tyhjänä taustana aistimuksille, onkin kaiken alkulähde, että se on Minä, se on Jumala. Se on Minän ilmentymätön muoto, josta kehon ilmennyt muoto syntyy (luonnollinen ihminenhän ajattelee toisin päin: niin että keho on todellinen minä, ja sen toiminnan seurauksena syntyy tietoisuus), ja se on Jumalan ilmentymätön muoto, josta syntyy kaikki ilmennyt, koko universumi. Juuri tämä Minä, ilmentymätön minä, on se joka on kaikille yhteinen. Ajatteleva mieli tai keho tai aistimukset eivät ole se, ne kuuluvat ilmentyneen alueelle, ja individuaatiot ovat yksityisiä. Ilmentymätön on viinipuu, ja ilmentymät ovat oksat. 

Joka haluaa konkreettisesti kokea tuon, eikä vain älyllään miettiä onkohan noin vai eikö ole, joutuu yleensä aika kauan "tuijottamaan tyhjyyttä", katsomaan sitä mikä ei näytä miltään. Meditoimaan tai rukoilemaan ilman sanoja. Itse ajattelenkin niin, että erilaisissa hengellisissä tai henkisissä teoksissa tärkeintä eivät olekaan niiden väitteet Jumalan tai maailman olemuksesta, vaan niissä esitetyt käytännön ohjeet miten ihminen voi hiljentyä, meditoida, keskittyä hetkeen jne. Useimmat vaan eivät viitsi niitä kovin paljoa noudattaa, ja kun pelkkä lukeminen ei "auttanut", etsitään seuraava kirja, jonka lukemisen toivotaan tuovan apu siihen ettei vieläkään koe mitään. Mutta mielen tasolta ei voi löytää hengellistä.

Vierailija

Itse koen tietoisuuden olevan se " minä", joka todellakin tuntuu elottomalta. Myöhemmin se on laajentunut sellaiseksi lämmöksi ja kiitollisuudeksi.

Minä tykkään kirjoista ja näistä sanoistasi, vaikka tiedänkin prosessin tarvitsevan ja nousevan hiljaisuudesta. Saan teksteistä uusia näkökantoja ja eteneminen on nopeampaa kuin itse yritän kuunnella sisintäni. Kaikki lähti 6 vuotta sitten Tollesta, eli niin kauan olen hiljaisuutta kuunnellut. Ja lukenut monta muuta opusta.

Hiljaisuuden lisäksi Aktiivisesti ja tietoisesti myös yritän lopettaa kaikki arvioinnit ja tuomitsemiset, sekä huomioida että käsitellä nousevat pelot. Ja kuunnella vain ja ainoastaan intuitiota. Kaikessa mitä teen. Kirjoja kun valitsen, niin silloin kuuntelen tavallista tarkemmin. Niin, ja Eikä enää ole olemassa pakkoa.

Näihin olen keskittynyt siksi, että nämä ovat universaaleja opetuksia ja siksi, että ne makes sense. Mutta yhteistä minää en ole onnistunut tavoittamaan. Vinkkejä?

Muuten, on hassua, kuinka olen oppinut ymmärtämään Raamattua kaiken näiden lukemieni kirjojen jälkeen. Ennen se oli sanahelinää, mutta nyt kaikkien new age ja buddhalaisen ja hindulaisen kirjallisuuden jälkeen tajuan Jeesuksen opetukset. Kuten kerroit syvästä rauhasta, niin nyt ymmärrän sananlaskun " rauhan minä annan teille...ei niin kuin maailma antaa...".

Ap

Vierailija

Käyttäjä102 kirjoitti:
Paradoksaalista on, että sitten kun ei enää juurikaan välitä illuusion tasosta, kun olisi ihan valmis siihen että se rampautuu tai sairastuu tai kuolee pois ilmenemästä, niin saakin myös sillä illuusion tasolla kaiken mitä tarvitsee, ilman murehtimista ja vaivannäköä. Perimmäisen todellisuuden ja minän syvimmän olemuksen ikuisen rauhan ja turvallisuuden näkeminen kun tuo myös psyyken tasolle rauhan, ja se taas heijastuu siihen mitä sanotaan ulkoisiksi olosuhteiksi ja elämäksi. Kaikesta luopunut saa kaiken.

Tuosta haluttomuudesta ja tarpeettomuudesta - luulen että hyvin harva ymmärtää, mitä se on käytännössä, koska on niin mahdotonta käsittää millaista on ohjautuminen muulta tasolta. Moni luulee, että se tarkoittaisi että ei tee mitään, olla möllöttää vaan. Mutta ei se tarkoita sitä ollenkaan. Se tarkoittaa elämää, jossa sisäisestä intuitiosta, syvemmästä Minästä, nousee intuitioita, joita ihminen seuraa siinä hetkessä. Ei tarvitse toivoa mitään, haluta mitään, sillä ihminen tietää että hän on yhtä Jumalan kanssa ja kaikki järjestyy juuri niin kuin pitää. Ihminen saa vain levätä ja katsella, ihailla sitä miten hienosti menee elämä, jonka johdossa on muu taso kuin pikkuruinen ihmismieli haluineen ja pelkoineen. Se on rauhan ja levon ja harmonian elämää, ja samalla ulkoisella tasolla voi olla hyvinkin aktiivista.


Ei-ap tässä.
Olen leikitellyt paljon tietoisella luomisella, ja tullut siihen pisteeseen, jossa visualisointi toimii hienosti ja nopeasti fyysisen elämän muuttamisessa.
Outoa kuitenkin on, että samalla olen hylännyt "tavoitelistani" ja alkanut kokea koko tietoisen luomisen turhaksi. Polkuni alussa isoina pitämäni haaveet ovat lakanneet merkitsemästä mitään. Tavallaan tuntuu siltä, että en halua/jaksa manifestoida mitään, mutta tavallaan myös siltä, että elämä kuljettaa ja kaikki järjestyy parhain päin. Ulkoiset tekijät ovat alkaneet menettää merkitystään.

Nyt alan ymmärtää, mistä voisi olla kyse.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Käyttäjä102 kirjoitti:
Paradoksaalista on, että sitten kun ei enää juurikaan välitä illuusion tasosta, kun olisi ihan valmis siihen että se rampautuu tai sairastuu tai kuolee pois ilmenemästä, niin saakin myös sillä illuusion tasolla kaiken mitä tarvitsee, ilman murehtimista ja vaivannäköä. Perimmäisen todellisuuden ja minän syvimmän olemuksen ikuisen rauhan ja turvallisuuden näkeminen kun tuo myös psyyken tasolle rauhan, ja se taas heijastuu siihen mitä sanotaan ulkoisiksi olosuhteiksi ja elämäksi. Kaikesta luopunut saa kaiken.

Tuosta haluttomuudesta ja tarpeettomuudesta - luulen että hyvin harva ymmärtää, mitä se on käytännössä, koska on niin mahdotonta käsittää millaista on ohjautuminen muulta tasolta. Moni luulee, että se tarkoittaisi että ei tee mitään, olla möllöttää vaan. Mutta ei se tarkoita sitä ollenkaan. Se tarkoittaa elämää, jossa sisäisestä intuitiosta, syvemmästä Minästä, nousee intuitioita, joita ihminen seuraa siinä hetkessä. Ei tarvitse toivoa mitään, haluta mitään, sillä ihminen tietää että hän on yhtä Jumalan kanssa ja kaikki järjestyy juuri niin kuin pitää. Ihminen saa vain levätä ja katsella, ihailla sitä miten hienosti menee elämä, jonka johdossa on muu taso kuin pikkuruinen ihmismieli haluineen ja pelkoineen. Se on rauhan ja levon ja harmonian elämää, ja samalla ulkoisella tasolla voi olla hyvinkin aktiivista.


Ei-ap tässä.
Olen leikitellyt paljon tietoisella luomisella, ja tullut siihen pisteeseen, jossa visualisointi toimii hienosti ja nopeasti fyysisen elämän muuttamisessa.
Outoa kuitenkin on, että samalla olen hylännyt "tavoitelistani" ja alkanut kokea koko tietoisen luomisen turhaksi. Polkuni alussa isoina pitämäni haaveet ovat lakanneet merkitsemästä mitään. Tavallaan tuntuu siltä, että en halua/jaksa manifestoida mitään, mutta tavallaan myös siltä, että elämä kuljettaa ja kaikki järjestyy parhain päin. Ulkoiset tekijät ovat alkaneet menettää merkitystään.

Nyt alan ymmärtää, mistä voisi olla kyse.

Minulla on vähän sama juttu. Tiedän, että lopulta saan mitä haluan, ja kaikki kääntyy parhain päin, mutta en vain jaksaisi odottaa... Siksi en jaksa manifestoidakaan tietoisesti.

Ap

Kaaosmaagi

Lienemme melko lailla samoilla linjoilla. Varoisin kuitenkin käsitettä illuusio ellei illuusiota määritellä tarkasti.

Ei "ego" ole illuusiota sen enempää tai vähempää kuin sormesi on illuusio. "Ego" ei myöskään ole Sinä sen enempää tai vähempää kuin sormesi on Sinä. Egon pitäminen koko minuutena/tietoisuutena sen sijaan on illuusio.

Se mitä yleisesti pidämme Minuutena (ego) on aistimuksia ja puhetta, mutta se ei ole Minä tai edes tietoisuus. On erittäin helppoa todistaa käytännössä kenelle tahansa, että näin on.

Todellisuuden pitämiseen illuusiona vaadin mielipiteen esittäjältä syventämistä ]:/

Kaaosmaagi

Tunteista vielä. Ilman tunteita ei ole toimintaa. "Vapautuminen" tunteista johtaa toiminnan loppumiseen. Täysin kaikista tunteista vapautunut ihminen paneutuu maahan makaamaan ja makaa siinä kunnes nääntyy nälkään ja janoon. Vapautuminen eläimellisten tunteiden tyranniasta on eri asia.

Vierailija kirjoitti:
Itse koen tietoisuuden olevan se " minä", joka todellakin tuntuu elottomalta. Myöhemmin se on laajentunut sellaiseksi lämmöksi ja kiitollisuudeksi.

Minä tykkään kirjoista ja näistä sanoistasi, vaikka tiedänkin prosessin tarvitsevan ja nousevan hiljaisuudesta. Saan teksteistä uusia näkökantoja ja eteneminen on nopeampaa kuin itse yritän kuunnella sisintäni. Kaikki lähti 6 vuotta sitten Tollesta, eli niin kauan olen hiljaisuutta kuunnellut. Ja lukenut monta muuta opusta.

Hiljaisuuden lisäksi Aktiivisesti ja tietoisesti myös yritän lopettaa kaikki arvioinnit ja tuomitsemiset, sekä huomioida että käsitellä nousevat pelot. Ja kuunnella vain ja ainoastaan intuitiota. Kaikessa mitä teen. Kirjoja kun valitsen, niin silloin kuuntelen tavallista tarkemmin. Niin, ja Eikä enää ole olemassa pakkoa.

Näihin olen keskittynyt siksi, että nämä ovat universaaleja opetuksia ja siksi, että ne makes sense. Mutta yhteistä minää en ole onnistunut tavoittamaan. Vinkkejä?

Muuten, on hassua, kuinka olen oppinut ymmärtämään Raamattua kaiken näiden lukemieni kirjojen jälkeen. Ennen se oli sanahelinää, mutta nyt kaikkien new age ja buddhalaisen ja hindulaisen kirjallisuuden jälkeen tajuan Jeesuksen opetukset. Kuten kerroit syvästä rauhasta, niin nyt ymmärrän sananlaskun " rauhan minä annan teille...ei niin kuin maailma antaa...".

Ap

En usko että tarvitset varsinaisesti mitään vinkkejä. Olet jo tiellä, ja se tie vaan on pitkä ja kapea, eikä aina niin nopea kuin ihminen tahtoisi, koska inhimillinen ehdollistuminen on meihin niin tiukkaan iskostettu. Mutta tuon perusteella mitä sanot, olen varma että olet jo tasolla, jossa oma intuitiosi johtaa sinut kyllä sellaisten opetusten tai henkisten/hengellisten käytäntöjen luo, joita sillä hetkellä tarvitset. Omassa Tietoisuudessasi on se voima, joka vetää sinua kaikkea kohti mitä tarvitset.

Kärsivällisyyttä siis vaan ja luottamusta toivotan :) Äläkä yritä liikaa arvioida "edistystäsi", koska lopullinen muutos on kertaluonteinen tapahtuma, eikä sitä ennen välttämättä koe itse saavuttaneensa yhtään mitään edistystä. On yksi ja sama ihminen, vanhoine ongelmineen ja paheineen, ja tuntuu että mihinkään ei etene, ja sitten jonain hetkenä tulee Oivallus ja Muutos. Ei tämäkään tosin ole loppu vaan uuden alku, mutta sellaisen tien osan alku jolla johdatus on niin vahvaa, ettei mikään turhauta enää, eikä se turhauta siksikään, kun illuusion kanssa näkee samaan aikaan sen että todellisuudessa, ikuisuudessa on jo täydellinen ja rauhassa, joten "lopputulos" on taattu.

Maailman rauha tosiaan on katoavaista. Sitä voi hakea rahasta ja vakuutuksista ja läheisistä ja ties mistä, mutta se kaikki voi kadota, ja sitten on rauhattomuus ja ahdistus. Sisäinen Lähde taas ei voi kadota, ja sen tunteva tietää, että jos kaikki menee, niin kuitenkin Lähteestä nousee minulle tarpeelliset uudet muodot niiden tilalle. 

Kuulostaa siltä että olet jo hyvällä tiellä siihen, ettet voi kohta keskustella fundamentalistien kanssa Raamatusta ilman riitoja ;) Sen nimittäin tosiaan näkee hengellisesti aivan eri tavoin kuin kirjaimellisesti, ja toteaa että samoja asioita se opettaa kuin vaikka Bhagavad Gita, buddhalaiset kirjoitukset, muinaiset kiinalaiset Taosta kertovat kirjoitukset. Opetus monesta Tiestä yhteen lopputulokseen taas on fundamentalisteille äärimmäinen harhaoppi, koska heistä vain Jeesusta koskevien oikeiden uskomusten omaksuminen on tie (kuolemanjälkeiseen pelastukseen).

Vierailija kirjoitti:
Käyttäjä102 kirjoitti:
Paradoksaalista on, että sitten kun ei enää juurikaan välitä illuusion tasosta, kun olisi ihan valmis siihen että se rampautuu tai sairastuu tai kuolee pois ilmenemästä, niin saakin myös sillä illuusion tasolla kaiken mitä tarvitsee, ilman murehtimista ja vaivannäköä. Perimmäisen todellisuuden ja minän syvimmän olemuksen ikuisen rauhan ja turvallisuuden näkeminen kun tuo myös psyyken tasolle rauhan, ja se taas heijastuu siihen mitä sanotaan ulkoisiksi olosuhteiksi ja elämäksi. Kaikesta luopunut saa kaiken.

Tuosta haluttomuudesta ja tarpeettomuudesta - luulen että hyvin harva ymmärtää, mitä se on käytännössä, koska on niin mahdotonta käsittää millaista on ohjautuminen muulta tasolta. Moni luulee, että se tarkoittaisi että ei tee mitään, olla möllöttää vaan. Mutta ei se tarkoita sitä ollenkaan. Se tarkoittaa elämää, jossa sisäisestä intuitiosta, syvemmästä Minästä, nousee intuitioita, joita ihminen seuraa siinä hetkessä. Ei tarvitse toivoa mitään, haluta mitään, sillä ihminen tietää että hän on yhtä Jumalan kanssa ja kaikki järjestyy juuri niin kuin pitää. Ihminen saa vain levätä ja katsella, ihailla sitä miten hienosti menee elämä, jonka johdossa on muu taso kuin pikkuruinen ihmismieli haluineen ja pelkoineen. Se on rauhan ja levon ja harmonian elämää, ja samalla ulkoisella tasolla voi olla hyvinkin aktiivista.


Ei-ap tässä.
Olen leikitellyt paljon tietoisella luomisella, ja tullut siihen pisteeseen, jossa visualisointi toimii hienosti ja nopeasti fyysisen elämän muuttamisessa.
Outoa kuitenkin on, että samalla olen hylännyt "tavoitelistani" ja alkanut kokea koko tietoisen luomisen turhaksi. Polkuni alussa isoina pitämäni haaveet ovat lakanneet merkitsemästä mitään. Tavallaan tuntuu siltä, että en halua/jaksa manifestoida mitään, mutta tavallaan myös siltä, että elämä kuljettaa ja kaikki järjestyy parhain päin. Ulkoiset tekijät ovat alkaneet menettää merkitystään.

Nyt alan ymmärtää, mistä voisi olla kyse.

Prosessi muuttuu automaattiseksi ja hienostuneemmaksi. Ei enää tarvitse manifestoida mielen avulla yksityiskohtia, vaan voi vain pitää itsensä tietoisuudentilassa, joka on rauhaa, luottamusta ja rakkautta. Tällainen tietoisuudentila tuottaa mielen ja tunnemaailman tilan, joka automaattisesti vetää puoleensa ja tuottaa hyviä muotoja. Edelleen "fyysinen" on "psyykkisen" heijastusta, mutta psyykkistä tilaa ohjaa nyt uusi hengellinen taso, ei enää ajatteleva mieli haluineen.

Tämä on siinä mielessä paljon parempi tie, että ei ole vaaraa virheistä, joita voi tehdä, jos rajallisen järjen tiedon varassa manifestoi mitä kokee tahtovansa - on monia ihmisiä, jotka ovat saaneet mitä ovat halunneet, ja se on ollut heille lopulta iso ongelma. Silti, jos joku on siinä vaiheessa jossa vasta tutkii hypoteesia että voisiko psyykkinen oikeasti vaikuttaa fyysiseen kuten Salaisuus väittää, niin silloin on turha yrittää suoraan hypätä sen tason ohi siinä pelossa että manifestoi vääriä asioita. 

Kaaosmaagi kirjoitti:
Lienemme melko lailla samoilla linjoilla. Varoisin kuitenkin käsitettä illuusio ellei illuusiota määritellä tarkasti.

Ei "ego" ole illuusiota sen enempää tai vähempää kuin sormesi on illuusio. "Ego" ei myöskään ole Sinä sen enempää tai vähempää kuin sormesi on Sinä. Egon pitäminen koko minuutena/tietoisuutena sen sijaan on illuusio.

Se mitä yleisesti pidämme Minuutena (ego) on aistimuksia ja puhetta, mutta se ei ole Minä tai edes tietoisuus. On erittäin helppoa todistaa käytännössä kenelle tahansa, että näin on.

Todellisuuden pitämiseen illuusiona vaadin mielipiteen esittäjältä syventämistä ]:/

Mutta minulle sormeni ON illuusio ;) Koko fyysinen ilmiömaailma on. 

Mutta siitä ajattelen samoin kuin sinä, että ihmisen tasolla egoa ei ole syytä demonisoida, kuten jotkut hengelliset ajattelijat tekevät. Se on kuitenkin tarpeellinen, toimeenpaneva voima kun toimitaan ajan ja paikan illuusion sisällä. Se on pahuksen huono isäntä, mutta hyvä renki, jos se on yhteydessä itseään syvempään minän tasoon, jonka impulsseja se vaan muuntaa muotoon. Esimerkiksi jos ihminen on runoiilija ja saa luovan impulssin runoon, tarvitaan kyllä egon tasoa tulkitsemaan henkinen, muodoton impulssi ihmiskieleksi, sanoiksi ja lauseiksi. Sitten kun egosta luopuu kokonaan, luopuu myös ihmisen muodosta ja elämästä.

Miksi pidän ilmiömaailmaa illuusiona? Oman sisäisen näkemiseni takia. Olen tullut näkemään sen, että "taivasten valtakunta on teidän keskellänne", että tässä tosiaan ON todellisuus, mutta se ei ole mitään sellaista mitä ihmiset sanovat sen olevan. Kaikki todellinen on ikuista, myös jokainen meistä yksilönä (niin, jopa muoto eli "ruumis", mutta se on ihan muuta kuin se syntyvä ja vanheneva ja kuoleva objekti mitä yleensä ruumiina pidämme), mutta ihmisten perususkomukset vääristävät sen niin, että todellisuus nähdään materiaalisten, ajallisten muotojen vaihtuvuutena ajassa. Ajan ja paikan illuusiot ovat ihmisten maailman rakennusainetta, joiden läpi ikuinen ja muuttumaton tulkitaan ajassa kehittymiseksi ja muuttumiseksi. 

Onko tämä pelkkää merkityksetöntä teoriaa? Ei, koska sen kautta voi maailmaan tuoda rauhaa ja lepoa "maailman myrskyistä", jopa ihmeitä  jos sen tarpeeksi syvästi oivaltaa. Kun Jeesus paransi ramman, ei hän rukoillut mitään Jumalan voimaa muuttamaan ulkopuolista todellisuutta, vaan käski tämän ottaa vuoteensa ja kävellä. Hän näki, että sairaus rajoituksineen on illuusio, eikä mikään oikeasti pidättele ihmistä, paitsi hänen uskonsa sairaaseen ruumiiseen. Ja koska taas "parannettava" uskoi että Jeesus voi auttaa, hän pystyi luopumaan uskomuksestaan sairauteen, vaikkei itse nähnytkään varmasti sairauden illuusioluonnetta, vaan uskoi että Jeesus auttaa häntä jumalallisella voimalla.

Sivut

* Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
 

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla