HS Mielipide: Yhä harvempi nainen jaksaa olla miehelle vain arjen mahdollistaja
http://www.hs.fi/mielipide/a1470625865331
"HELSINGIN SANOMISSA on käsitelty puhumisen vaikeutta parisuhteessa. Kaksi kolmasosaa eroista kuulemma tapahtuu naisten aloitteesta. Väestöliiton tutkimusprofessori Osmo Kontula sanoi (HS Kotimaa 8.8.), että joka kolmas mies ei ymmärrä, miksi puoliso haluaa erota.
Olen eronnut kahdesti. Ensimmäisellä kerralla puolisoni oli yllättynyt, koska hän oli sitä mieltä, että kaikki on hyvin ja minä vain kuvittelen, että meillä menee huonosti. Olin puhunut minua vaivanneista asioista, mutta sitä ei noteerattu. Ainoa vaihtoehto oli erota.
Toisessa liitossa pidin huolta, että puhuimme asioista juuri niin rakentavasti kuin Kontulakin suosittelee. En voi sietää naputusta tai huutamista. Silti sain jossain vaiheessa kuulla, että meillä ei olisi mitään ongelmia, jos minä en niitä tekisi.
Jos olisin tyhjäpäinen kiukuttelija, ymmärtäisin moisen kritiikin, mutta tiedän olevani täyspäinen nainen.
Omien ja ystävieni kokemusten pohjalta olen alkanut miettiä, onko sittenkin kyse vain asenteesta. Siis siitä vanhasta, että naisen esittämiä asioita pidetään vähempiarvoisina miesten mielipiteiden rinnalla.
Toivon, että olen väärässä. Mutta jos ainakin osa miehistä ajattelee näin, heidän kannattaa tarkistaa näkökulmaansa, jos haluavat ylläpitää hyvää parisuhdetta. Yhä harvempi nykyaikainen nainen jaksaa olla miehelle vain arjen mahdollistaja, kun sen sijaan voi elää rikkaampaa elämää ilman tuonkaltaista väheksyntää.
Tyytyväinen uussinkku
Kommentit (1022)
Vierailija kirjoitti:
M35 kirjoitti:
Jaa-a. Meillä on itsestään selvää, että asioista keskustellaan. Ja molempia kuunnellaan. Kumpikaan ei esitä kohtuuttomuuksia tai ylilyöviä toiveita, tyyliin "lähdenpä nyt viikoksi Ibizalle, sinähän varmaan sillä aikaa hoidat kodin ja lapset". Kaikesta keskustellaan, hyvin tarkkaan.
Olemme onnellisia, kaikki sujuu. Kotityöt tulevat tehdyksi, lapsi hoidetuksi (ilman hetkenkään apua ulkopuolelta), omakotitaloakin kunnostetaan ja reilunkokoinen pihamaakin pysyy hoidettuna. Molemmat käymme töissä. Ja kyllä, myös vällyjen välissä kaikki sujuu paremmin kuin hyvin - kunhan vaan saamme jotenkin järjesteltyä itsellemme aikaa ja jaksamista sinne asti ;)
Miehet: kuunnelkaa vaimojanne. Kuunnelkaa oikeasti, mitä heillä on asiaa. Istukaa illalla vaimonne viereen sohvalle tai pöydän ääreen, tai aamukahville ennen lasten heräämistä ja keskustelkaa, kuunnelkaa. Ymmärtäkää, että vaimo on paitsi puolisonne, lastenne äiti ja seksikumppaninne, myös paras ystävänne. Tehkää osanne ja pitäkää lupauksenne.
Naiset: puhukaa miehillenne asiallisesti, nalkuttamatta, piilov*ttuilematta, keskustelkaa, esittäkää rohkeasti omia toiveita, ja jos asia on tärkeä, vaatikaa. Älkää ottako mitään annettuna. Älkää ylitulkitko. Kertokaa itsellenne tärkeät asiat selkeästi ja painokkaasti, mutta ystävällisesti. Varmistakaa, että viestinne tulee ymmärretyksi, mutta älkää kiristäkö.
Ei ole mitään järkeä erotella sukupuolia. Nuo ovat kaikki tärkeitä asioita muistaa kummankin sukupuolen edustajille. Mutta en kyllä usko, että nuo neuvot saavat ketään tekemään parannusta jos noita ei itse pysty älyämään.
Jos neuvot tulevat joltain auktoriteetilta niin kyllä ne saattavat havahduttaa
Miehelläni on harrastus jonka parissa menee paljon aikaa.
Sitten hänet valittiin tehtävään jossa sitä aikaa tulisi menemään vielä enemmän.
Koulutuksessa hänelle puhuttiin että parisuhteen pitää olla kunnossa jos siihen hommaan ryhtyy..
Kun tämä viesti tuli toiselta mieheltä jolla oli muutenkin sama harrastus niin se oikeasti herätti miestäni miettimään.
Ja sillä on ollut vaikutusta.
Joo, ei ole mies yksin syyllinen onneksi suht pieniin ongelmiin mutta tuossa kohtaa tuli kyllä aika selvä ero entiseen ja sitä on nyt jatkunut jo vuosia:).
Vierailija kirjoitti:
Vapaaehtoisesti lapsettomana miehenä lähinnä naurattaa, minkälaisiin tilanteisiin naiset lisääntymiskiimassaan ajautuvat. En usko hetkeäkään, etteikö lusmuilun merkkejä olisi voinut nähdä. Ne vain haluaa sivuuttaa, koska paine perheen perustamiseen on niin kova. Surullista kaikkien kannalta, surullisinta tietenkin sen lapsen.
Itse en halua lapsia. Ensimmäisessä suhteessa nuori ikä vaikutti todella paljon. Asuimme vielä molemmat vanhemmillamme kun aloimme seurustella ja kyllähän hän siellä osallistui kotitöihin, silloin kun vanhempansa pyysivät. Mutta itsekkin olin nuori niin sitä nyt piti normaalina. Sitten kun muutimme yhteen niin olihan sitä ekaa yhteistä asuntoa kiva laittaa yhdessä, mutta noin kuukauden kuluttua kun se uutuudenkarheus ja "vieraskoreus" karisivat niin palasi samaan hommaan kuin mitä teki vanhemmillansa asuessa; teki asioita tasan silloin kun häntä pyysi/patisti. Ei oma-aloitteisesti tehnyt käytännössä yhtään mitään. Ja koska mä itse haluan, että asiat rullaavat niin kyllä mä sitten ennemmin tein itse kuin pyysin häntä, sain vastaukseksi "joojoo kohta" ja odottelin, että milloin hänen mielestään tiskiä on liikaa/pyykkikasa on liian korkea/roskaa on kertynyt pöydille ja lattioille, että hän olisi oikeasti jotakin tehnyt. Meillä oli eri käsitykset siitä miten arkea pyörittää. Mun mielestäni oli kätevää siivota sotkut sitä mukaa kun niitä tuli ja tehdä joka päivä jotakin, ettei esimerkiksi sitä pyykkikasaa ehtinyt kertyä kun taas hän teki asiat sitä mukaa kun ne oli _pakko_. Tai että ei jaksa alkaa tekemään ruokaa kun ei ole nälkä, mutta sitten kun oli jo nälkä niin oli pakko saada ruokaa nopeasti ja sitten syötiin vaikka eineksiä tai leipää kun ei jaksanut nälältänsä tehdä ruokaa.
Tuosta suhteesta kyllä opin sen, että haluan ehdottomasti miehen, jonka kanssa voi YHDESSÄ pyörittää YHTEISTÄ arkea enkä mä rupea kenenkään keinoemoksi. Mua kiinnosti aikuinen suhde, johon mielestäni liittyy se, että molemmat tekevät osansa. Ymmärrettävää jos joskus jompikumpi tekee enemmän, mutta ettei kummallekkaan tulisi kusetettu olo. Se on myös sille laiskottelijalle/osaamattomalle oikea karhunpalvelus tehdä kaikki hänen puolestaan, koska muuten hän ei ikinä opi luomaan rutiineja ja pyörittämään arkea.
Seuraava suhde meni vähän samalla tavalla, paitsi että silloin kyseessä oli jo aikuinen mies, joka oli asunut vuosia yksin. Kun asuimme erillään ja tapailimme niin ihailin hänen siistiä asuntoaan ja sitä miten jämpti hän oli arkirutiiniensa suhteen; oli pyykkipäivät ja kaikki. Yhteenmuutto kuitenkin sai hänet jotenkin taantumaan, koska hyvin nopeasti huomasin, että hommat ikäänkuin vain kasaantuivat mulle. Kun siinä pari viikkoa oli tehnyt hänelle töihin evästä ja iltaisin tein molemmille aterian niin hän vain yksinkertaisesti lakkasi tekemästä niitä itse ja alkoi odottaa, että mä teen ne aina; olihan se hänelle todella mukava järjestely. Ja taas mentiin siihen, että mä sain pyytää "voisitko sä tehdä vaikka huomenna ruokaa?" eli oma-aloitteisuus katosi täysin. Enkä mä todellakaan ole pitänyt itseäni minkäänlaisena holhoajana, joka murtaa miehen vapaantahdon.
Nyt olen asunut ja elänyt yksin reilun vuoden ja viimeistään tässä vaiheessa tajunnut, että seurustelu ei ole eikä sen pitäisi olla mikään itseisarvo. Mä en pelkää jääväni yksin, jos jään yksin niin jään. Elän täyttä elämää; ostin ihanan asunnon, mulla on ihana työpaikka, paljon ystäviä ja harrastuksia. Jos mä nyt tapaan kivan miehen niin hänen pitää koristaa mun elämääni eikä vaan möllöttää siinä. Ihanne olisi parisuhde aikuisen ja itsenäisen miehen, joka ei taannu tahdottomaksi sohvaperunaksi heti kun kokee voivansa heivata omat ja yhteiset vastuut jonkun toisen kannettavaksi. Mä EN halua lapsia; biologisia saati tuollaisia mieslapsia. Mielestäni on hyvä, että nykyään seurustelu, naimisiinmeno yms eivät ole enää naisille (tai miehillekkään?) mitään itseisarvoja, joihin on pyrittävä, vaan osataan ja ehkä jopa halutaan olla yksin ja rakentaa sitä itselle mieluisaa elämää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen lukenut yhteiskuntapolitiikkaa, uskontotieteitä, psykologiaa ja sosiaalipsykologiaa, oikeustieteitä (rikosoikeus), kirjallisuutta, taiteen sosiologiaa. Psykkan opinnot on tosi vaikeita sivuaineena,
Tämäkin on varmasti vain täky heille jotka ajattelevat asioista eri tavalla, kuin sinä? Eikä suinkaan vain yritystä nostaa itseäsi muiden yläpuolelle eihän?
Kuule, tuo on jo todella asiatonta ja vainoharhaista jankkaamista. Joku tuon kirjoittajan tekstissä selvästi kolahti sinuun, kerta hyökkäät noin voimakkaasti. Ja asiattomasti. Lopeta ja lue koko teksti, tai annan olla, jos haluat haastaa vain riitaa. Todella raskasta ja ärsyttävää luettavaa tuollainen henkilökohtainen mollaus ja vainoaminen.
Ja sinulle, tuon alkuperäisen kirjoituksen kirjoittajalle, haluan sanoa, että kirjoitit paljon hyviä, osuvia juttuja, jotka koskevat tällä hetkellä jokaista elävää sukupolvea. Nämä traumat todellakin siirtyvät eteenpäin ja sitä kautta polveutuvat jälkeläisille. Aiheuttaen erinäköisiä sosiaalisia ja psyykkisiä ongelmia. Älä välitä tästä sekopäisestä jankkaajasta, kirjoituksesi oli todella hyvä!
T. ohis, joka kyllästynyt nettihäiriköihin
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kiinnostaisi kyllä tietää, että miten te valittavat naiset olette tuollaisiin suhteisiin päätyneet:
Onko mies jo alunalkaen ollut osallistumaton passattava ja te olette sitten omaksuneet sen kodinkoneen roolin Miksi tässä tilanteessa olette sitten edelleen jatkaneet suhdetta miehen kanssa ja tehneet jopa lapsia? Yllätyshän tuo miehen osallitumattomuus ei ole.
Useampi kuvaili, että kotityö "ovat vain jotenkin ajautuneet" naisen hoidettavaksi. Miten ne yhtäkkiä ajautuvat? Eikö keskustella että kuka tekee mitäkin vai mitä ihmettä. Esim. jos toinen on työttömänä, on aika luonnollista että hän ottaa suuremman vastuun kotitöistä. Työt tasataan toki taas sitten kun henkilö palaa töihin.
Omassa tuttavapiirissä on paljon näitä vapaamatkustajamiehiä (omani mukaanlukien) ja kuvio on ollut aina sama. Ennen lapsia asiat menee mukavasti tasan. Mieskin osallistuu ja toisaalta kahden aikuisen taloudessa sitä hommaakaan niin kauheasti ole. Sitten syntyy lapsi/lapsia. Nainen on kotona vuoden/vuosia ja tekee luonnollisesti suurimman osan kotitöistä. Homma jää päälle ja mies taantuu sohvaperunaksi, eikä enää suostu osallistumaan kuin pyydettäessä. Nainen väsyy jatkuvaan pyytämiseen ja siinähän se sotku on valmis.
Miten se on luonnollista että nainen rupeaa yhtäkkiä hoitamaan kaikki kotityöt kun on kerran lapsetkin hoidettavana? Mutta summa summarum: nainen siis itse ottaa kotityöt itselleen, passivoittaa miehen ja sitten valittaa ettei mies osallistu mihinkään. Ja syyttää tästä kaikesta vielä miestä.
Luonnollista siksi, että kun perheeseen syntyy ensimmäinen lapsi, vauva nukkuu suurimman osan ajasta ja naisella on aikaa ja mahdollisuus tehdä kotitöitä vauvanhoidon sijasta. Ja koska mieskin on päivät töissä, on helpompaa, että se siivoaa, jolla on enemmän aikaa. Kun perheeseen syntyy toinen lapsi, tilanne muuttuu. Nainen on yleensä edelleen se, joka on lasten kanssa kotona, mutta tällöin isompi lapsi jo sotkee, isommalle lapselle on laitettava ruokaa jne. Äiti ei voi odottaa kuutta tuntia, että mies tulee töistä kotiin keräämään isomman lapsen levittämät legot lattialta, jotta pienempi ei laita niitä suuhunsa ja tukehdu, tai että mies laittaa lapselle lounaan. Naisen siis täytyy huolehtia, että kotona on lapsille riittävän siistiä ja turvallista, laittaa ruokaa jne. Kun nainen tämän jälkeen palaa työelämään, mies on jo tottunut siihen, että nainen hoitaa - ainakin suurimmaksi osaksi - kotityöt ja tämä on miehen mielestä ollut niin mukavaa, että muutos tasapuolisesta vastuunkantamisesta ei tunnukaan kivalta.
Minusta on hyvä muistaa myös sekin, että parisuhteen alussa molemmilla saattaa olla hyvinkin samanlainen käsitys esimerkiksi siisteydestä, mutta lasten syntymän jälkeen naisella vaatimustaso nousee. Pieni lapsi laittaa kaiken mahdollisen suuhunsa ja kodin on oltava lasten vuoksi siisti ja turvallinen.
Turvallinen kyllä pitää olla mutta tosiasiassa liika siisteys altistaa allergioille jne. Koirissakin on todettu, että eniten allergioita saavat ns. tehtaiden pennut kun nuo kasvatetaan jatkuvasti streriloitavilla betonilattioilla, sen sijaan kotikenneleissä joissa pennut pääsevät pienestä maistelemaan multaa ja muuta pennut ovat paljon terveempiä. Allergioiden määrässä oli suuri ero entisen Itä- ja Länsi-Saksan välillä vaikka väestön geneettinen rakenne samanlainen. Nykyään mikrobiologit varoittavat kotitalouksia liiasta puhtaudesta, erityisesti antibakteeristen tuotteiden käytöstä. Vaarattomien bakteerien sijaan tehdään tilaa vaarallisemmille homeille noita aineita käyttämällä. Ilman muuta voi kammottaa jos näkee konttaavan vauvan tukkivan suuhunsa kaikkea läytämäänsä mutta niin kauan kun tuo ei ole myrkkyä voi makustelu olla lapsen kehityksen kannalta terveellistä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olihan täälläkin jokin aika sitten ketju siitå kun jotkin asuat "pitää tehdä niinkuin nainen haluaa ".Siinä ketjussa oli hyviä esimerkkejä siitä millaiset miesten tekemät jutut ei kelpaa, tyyliin lapset viety päiväkotiin talvella ilman toppavaatteita, ruoaksi koko päivänä 3-vuotias saanut banaanin kun nainen ollut muualla ja mies pelannut koko päivän jne. Enkä nyt tarkoita että naiset aina olisivat oikeassa ja miehet itsekkäitä toheloita mutta noita miehiä oikeasti on paljon joiden tapa tehdä asioita ei ihan syystä käy.
Noista esimerkeistä tuli mieleen että miehet ovat poikkeuksellisesti tehneet jonkun homman, jonka normaalisti nainen hoitaa täysin yksin. Miehelle ei ole siis muodostunut mitään käsitystä siitä, miten homma normaalisti hoidetaan eikä nainen ole myöskään neuvonut hanta. Ilman toppavaatteita päiväkotiin viety lapsi on varmaan viety autolla ja kuviteltu, että päiväkodissa lapsella on ulkoiluvaatteet valmiina. Ei kukaan, ei mies eikä nainen, joka on tottunut hoitamaan jonkun asian, hoida sitä noin päin persettä.
Jos vuosia on joka aamu nähnyt kaksi toppapukuista lasta eteisessä tarhaan lähdössä, ei ole huomannut että heillä on toppavaatteet päällä? Tässä on se ongelma, miehiä ei kiinnosta.
Tähän se kiteytyy: vuosia nähnyt mutta ei kertaakaan tehnyt tai ollut itse vastuussa niin silti pitäisi osata kaikki sama mitä se vuosia asiat itse tehnyt ja hoitanut äiti. Varmaan sinäkin olet vuosia nähnyt miten autossa on kesällä kesärenkaat ja talvella talvirenkaat, mikset osaa itse vaihtaa niitä (tähän keksi joku teidän tilanteeseen sopiva esimerkki kotityöstä, jonka mies hoitaa niin että sinä et edes huomaa)?
No jos vastaan tähän esimerkkiin vaikka ei nyt ihan osu; vaikka en vaihtaisi autooni renkaita niin tiedän missä renkaita, pultteja ja rengasrautaa säilytetään ja tiedän koska renkaat kuuluu vaihtaa koska olen "läsnä" kodissamme. Mies ei tiedä missä lasten talvikamppeet ovat vaikka tässä kämpässä ei montaa säilytyspaikkaa ole. Olen yrittänyt kauniisti ja nalkuttamatta näyttää missä talvihaalarit ovat mutta vastauksena tulee että joo, joo kyl mää tiedän. Mikäli satun olemaan työmatkalla sinä aamuna kun talvihaalareita tarvitaan niin 99,9 % varmuudella saan puhelinsoiton että missä h***ssa ne haalarit ovat. Mikäli aavistelen ko. tarvetta ja haen haalarit valmiiksi eteiseen mahdollisen kylmän ilman varalle työmatkani aikana niin mies kokee sen hänen väheksymisenä.
Täytyy sanoa että tässä parisuhteessa on hetkiä jolloin mietin että mitähän vattua... Ja voin sanoa että en nalkuta, en pihtaa, en tiuski, en kyttää ja annan miehen harrastaa ja mennä. Miehen mielestä hän on hyvä aviomies ja isä koska hän ei ryyppää, petä eikä räyhää. Jos yritän puhua nätisti kuinka kaipaisin enemmän osallistuvaa asennetta kodin ja lasten asioihin jotta ei tuntuisi kuinka kaikki on harteillani niin saan takaisin kuinka "naisille ei mikään riitä"- puheen. Niin, ehkä me naiset sitten haluamme liikaa?!?Koitapas kerran huviksesi tosiaan vaihtaa ne renkaat. Kun olet kiskonut rengasraudalla renkaat vanteiltaan niin voin vaikka vannoa että mieheltäsi tulee sinulle vähintään samanlaiset huudot kuin sinulta miehelle noista toppavaatteiden unohtamisesta.
Esimerkki oli huono ja ilmaisin itseni epäselvästi, anteeksi siitä. Pointtini oli se että mikäli mies ei olisi vaihtamassa renkaita niin niin saisin renkaat vaihdettua autooni tavalla tai toisella koska tiedän missä renkaat ym muut on - veisin vaihtoon rengasliikkeeseen tmv. ( siellä muuten nytkin vaihdetaan, en rasita miestä tällaisella työllä huom ironiaa). Mutta mies ei "halua" tietää missä lasten kamppeet ovat koska se on minun "tehtäväni" ja jos en ole paikalla, niin se on silti edelleen minun "tehtäväni".
Tavalla tai toisella myös se miehesi sai lapsen päiväkotiin. Jos ei ollut ulkoiluvaatteita, niin voi voi. Päiväkodeista löytyy tuollaisia varten jotain lainavaatteita ja jos ei, niin ne pyydetään tuomaan ne tai joku jää sisälle hänen kanssaan. Eikä maailma kaadu. Ja tuollaisen "ironian" voit kyllä lopettaa. Naisena minua oikein hävettää miten alentavasti jotkut suhtautuvat miehiinsä.
Eli mies voi aina olettaa, että päiväkodista kyllä tädit tai sedät kertovat, että ulkovaatteet tarvitaan? Mites olisi, jos mies ihan itse huolehtisi ilman, että aina jonkun tarvitsee sanoa asiasta..? Maailma ei kaadu jos lapsi puetaan talvella crocseihin ja shortseihin, mutta se ei ole lapsen perustarpeista huolehtimista ja se poikii lastensuojeluilmoituksen päiväkodin toimesta. Oma isäni jätti minut taaperona yksin laiturille tunniksi kun meni itse kokemaan verkot, äiti oli huutanut kuin hinaaja kun oli kuullut. Saman oli tehnyt uudestaan ja sen jälkeen en enää päässyt isän kanssa mihinkään.
Murrosiässä erehdyin sen kanssa kerran kahdestaan eräretkelle jonne se oli pakannut yhden makkaran, sinappia ja mustaa kahvia. Ei, en kuollut siihenkään sillä sainhan järvestä vettä juotavaksi. Mutta eipä ole mitään suhdetta isäänkään syntynyt, ei sitä kiinnostanut mun hyvinvointi tai perustarpeet koska oli niin pohjattoman itsekäs. Iskä on kuollut aikaa sitten, ei ole ikävä ollut muuta kuin sitä isää, jota en koskaan saanut. Kateellinen olen ollut kavereille joiden isät välitti ja huolehtivat. En pyytänyt isääni saattamaan minua alttarille, koska en kokenut häntä läheiseksi. Lapselle rakkaus ja välittäminen osoitetaan perustarpeista huolehtimalla ja olemalla kiinnostuneita hänestä.
Lapsi ei ole riippakivi tai aikuisen elämän häirikkö, ja sellaiset vanhemmat jotka eivät lapsistaan välitä eivät ymmärrä millaisen vanhuuden turvan menettävät, kun niitä lapsia ei voikaan saada kiinnostumaan isästä enää myöhemmin. Ihmissuhde rakennetaan, ei pystytetä kuten telttaa.
Jospa keskittyisin lukemaan ennen kuin alat vaahtoamaan surkeasta isäsuhteestasi. Kyseessä oli esimerkki, jossa selkeästi äiti on hoitanut kaiken lapsen vaatehuoltoon, pukemiseen ja päiväkotiin viemiseen liittyvät asiat yksin. Isän ei ole annettu (?) osallistua. Nyt kun äidin ollessa työmatkalla isä vie lapset poikkeuksellisesti päiväkotiin, hän saa huudot siitä ettei tee hommaa samalla rutiinilla kuin äiti. Ei kukaan isä eikä äiti, joka ostaa huolehtii lapsen vaatteista ja päiväkotiin viemisistä, vie lasta pakkasella sisävaatteissa tarhaan.
Kylläpä tulkitsit jännittävästi viestini johon viittasit ("Mies ei tiedä missä lasten talvikamppeet ovat vaikka tässä kämpässä ei montaa säilytyspaikkaa ole. Olen yrittänyt kauniisti ja nalkuttamatta näyttää missä talvihaalarit ovat mutta vastauksena tulee että joo, joo kyl mää tiedän. Mikäli satun olemaan työmatkalla sinä aamuna kun talvihaalareita tarvitaan niin 99,9 % varmuudella saan puhelinsoiton että missä h***ssa ne haalarit ovat. Mikäli aavistelen ko. tarvetta ja haen haalarit valmiiksi eteiseen mahdollisen kylmän ilman varalle työmatkani aikana niin mies kokee sen hänen väheksymisenä.") eli meillä mies saa (sic!) osallistua lasten asioihin mutta kun ei kiinnosta. Lasten asiat ovat minun tehtäväni, olen paikalla tai en kuten myös muut arjen pyörittämiseen liittyvät asiat. Ja minä en huuda, en nalkuta, en tiuski.
Kamalinta mielestäni on se että me naisten kollektiivina vielä mahdollistamme miesten "vapaamatkustamisen" arjessa. Yksi tosielämän esimerkki; poikkeuksellisesti eräässä perheessä mies vei lapsen päiväkotiin aamuisin parin viikon ajan ja eikä toiminut päiväkodin aamurutiinien mukaisesti. Sitten taas parin viikon päästä äiti aloitti aamuviennit niin päiväkodin täti kertoi äidille, että iskä oli toiminut väärin ko. ajan että voisiko äiti kertoa ko. isälle että miten lapsi tuodaan ja jätetään päiväkotiin. Äiti oli hämmentynyt ja kysyi että oliko lapsen isälle kerrottu asiasta jo kyseisen kahden viikon aikana. "Ei, kun meillä on tapana jutella äitien kanssa tällaiset asiat" WTF?!?
Meillä päiväkodin vanhempainillassa oikeasti käytettiin puoli tuntia sen miettimiseen, että miten ne tiedotteet/laput/ilmoitukset jotka joudutaan antamaan isälle (kun tämä esim. hakee lapset) saataisiin äidin tiedoksi asti, kun isät ne aina unohtaa. Tämä ihan vakavalla naamalla. Henkilökunta oli ihan neuvoton sen kanssa, että KAIKKI asiat mitä yritettiin isien kautta saada perille, he unohtivat. Yksikin lapsi joutui sitten joka päivä veivaamaan reppua kotiin ja takaisin (normaalisti reppu viedään perjantaisin kotiin) koska isä ei muistanut mitään hänelle kerrottua asiaa tai hänelle annettu lappu hukkui aina jonnekin. Äiti, joka teki iltapainotteista työtä eikä siksi voinut usein hakea, teki sitten ratsian reppuun joka ilta josko siellä oli jotain muistettavaa.
Vaikea uskoa. Sitenkään, että jos tilanne olisi todella ollut tuo, niin kukaan ei olisi keksinyt kerätä äitien sähköposteja tai puhelinnumeroita listalle ja laittaa tiedotteet menemään sitä kautta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olihan täälläkin jokin aika sitten ketju siitå kun jotkin asuat "pitää tehdä niinkuin nainen haluaa ".Siinä ketjussa oli hyviä esimerkkejä siitä millaiset miesten tekemät jutut ei kelpaa, tyyliin lapset viety päiväkotiin talvella ilman toppavaatteita, ruoaksi koko päivänä 3-vuotias saanut banaanin kun nainen ollut muualla ja mies pelannut koko päivän jne. Enkä nyt tarkoita että naiset aina olisivat oikeassa ja miehet itsekkäitä toheloita mutta noita miehiä oikeasti on paljon joiden tapa tehdä asioita ei ihan syystä käy.
Noista esimerkeistä tuli mieleen että miehet ovat poikkeuksellisesti tehneet jonkun homman, jonka normaalisti nainen hoitaa täysin yksin. Miehelle ei ole siis muodostunut mitään käsitystä siitä, miten homma normaalisti hoidetaan eikä nainen ole myöskään neuvonut hanta. Ilman toppavaatteita päiväkotiin viety lapsi on varmaan viety autolla ja kuviteltu, että päiväkodissa lapsella on ulkoiluvaatteet valmiina. Ei kukaan, ei mies eikä nainen, joka on tottunut hoitamaan jonkun asian, hoida sitä noin päin persettä.
Jos vuosia on joka aamu nähnyt kaksi toppapukuista lasta eteisessä tarhaan lähdössä, ei ole huomannut että heillä on toppavaatteet päällä? Tässä on se ongelma, miehiä ei kiinnosta.
Tähän se kiteytyy: vuosia nähnyt mutta ei kertaakaan tehnyt tai ollut itse vastuussa niin silti pitäisi osata kaikki sama mitä se vuosia asiat itse tehnyt ja hoitanut äiti. Varmaan sinäkin olet vuosia nähnyt miten autossa on kesällä kesärenkaat ja talvella talvirenkaat, mikset osaa itse vaihtaa niitä (tähän keksi joku teidän tilanteeseen sopiva esimerkki kotityöstä, jonka mies hoitaa niin että sinä et edes huomaa)?
No jos vastaan tähän esimerkkiin vaikka ei nyt ihan osu; vaikka en vaihtaisi autooni renkaita niin tiedän missä renkaita, pultteja ja rengasrautaa säilytetään ja tiedän koska renkaat kuuluu vaihtaa koska olen "läsnä" kodissamme. Mies ei tiedä missä lasten talvikamppeet ovat vaikka tässä kämpässä ei montaa säilytyspaikkaa ole. Olen yrittänyt kauniisti ja nalkuttamatta näyttää missä talvihaalarit ovat mutta vastauksena tulee että joo, joo kyl mää tiedän. Mikäli satun olemaan työmatkalla sinä aamuna kun talvihaalareita tarvitaan niin 99,9 % varmuudella saan puhelinsoiton että missä h***ssa ne haalarit ovat. Mikäli aavistelen ko. tarvetta ja haen haalarit valmiiksi eteiseen mahdollisen kylmän ilman varalle työmatkani aikana niin mies kokee sen hänen väheksymisenä.
Täytyy sanoa että tässä parisuhteessa on hetkiä jolloin mietin että mitähän vattua... Ja voin sanoa että en nalkuta, en pihtaa, en tiuski, en kyttää ja annan miehen harrastaa ja mennä. Miehen mielestä hän on hyvä aviomies ja isä koska hän ei ryyppää, petä eikä räyhää. Jos yritän puhua nätisti kuinka kaipaisin enemmän osallistuvaa asennetta kodin ja lasten asioihin jotta ei tuntuisi kuinka kaikki on harteillani niin saan takaisin kuinka "naisille ei mikään riitä"- puheen. Niin, ehkä me naiset sitten haluamme liikaa?!?Koitapas kerran huviksesi tosiaan vaihtaa ne renkaat. Kun olet kiskonut rengasraudalla renkaat vanteiltaan niin voin vaikka vannoa että mieheltäsi tulee sinulle vähintään samanlaiset huudot kuin sinulta miehelle noista toppavaatteiden unohtamisesta.
Esimerkki oli huono ja ilmaisin itseni epäselvästi, anteeksi siitä. Pointtini oli se että mikäli mies ei olisi vaihtamassa renkaita niin niin saisin renkaat vaihdettua autooni tavalla tai toisella koska tiedän missä renkaat ym muut on - veisin vaihtoon rengasliikkeeseen tmv. ( siellä muuten nytkin vaihdetaan, en rasita miestä tällaisella työllä huom ironiaa). Mutta mies ei "halua" tietää missä lasten kamppeet ovat koska se on minun "tehtäväni" ja jos en ole paikalla, niin se on silti edelleen minun "tehtäväni".
Tavalla tai toisella myös se miehesi sai lapsen päiväkotiin. Jos ei ollut ulkoiluvaatteita, niin voi voi. Päiväkodeista löytyy tuollaisia varten jotain lainavaatteita ja jos ei, niin ne pyydetään tuomaan ne tai joku jää sisälle hänen kanssaan. Eikä maailma kaadu. Ja tuollaisen "ironian" voit kyllä lopettaa. Naisena minua oikein hävettää miten alentavasti jotkut suhtautuvat miehiinsä.
Eli mies voi aina olettaa, että päiväkodista kyllä tädit tai sedät kertovat, että ulkovaatteet tarvitaan? Mites olisi, jos mies ihan itse huolehtisi ilman, että aina jonkun tarvitsee sanoa asiasta..? Maailma ei kaadu jos lapsi puetaan talvella crocseihin ja shortseihin, mutta se ei ole lapsen perustarpeista huolehtimista ja se poikii lastensuojeluilmoituksen päiväkodin toimesta. Oma isäni jätti minut taaperona yksin laiturille tunniksi kun meni itse kokemaan verkot, äiti oli huutanut kuin hinaaja kun oli kuullut. Saman oli tehnyt uudestaan ja sen jälkeen en enää päässyt isän kanssa mihinkään.
Murrosiässä erehdyin sen kanssa kerran kahdestaan eräretkelle jonne se oli pakannut yhden makkaran, sinappia ja mustaa kahvia. Ei, en kuollut siihenkään sillä sainhan järvestä vettä juotavaksi. Mutta eipä ole mitään suhdetta isäänkään syntynyt, ei sitä kiinnostanut mun hyvinvointi tai perustarpeet koska oli niin pohjattoman itsekäs. Iskä on kuollut aikaa sitten, ei ole ikävä ollut muuta kuin sitä isää, jota en koskaan saanut. Kateellinen olen ollut kavereille joiden isät välitti ja huolehtivat. En pyytänyt isääni saattamaan minua alttarille, koska en kokenut häntä läheiseksi. Lapselle rakkaus ja välittäminen osoitetaan perustarpeista huolehtimalla ja olemalla kiinnostuneita hänestä.
Lapsi ei ole riippakivi tai aikuisen elämän häirikkö, ja sellaiset vanhemmat jotka eivät lapsistaan välitä eivät ymmärrä millaisen vanhuuden turvan menettävät, kun niitä lapsia ei voikaan saada kiinnostumaan isästä enää myöhemmin. Ihmissuhde rakennetaan, ei pystytetä kuten telttaa.
Jospa keskittyisin lukemaan ennen kuin alat vaahtoamaan surkeasta isäsuhteestasi. Kyseessä oli esimerkki, jossa selkeästi äiti on hoitanut kaiken lapsen vaatehuoltoon, pukemiseen ja päiväkotiin viemiseen liittyvät asiat yksin. Isän ei ole annettu (?) osallistua. Nyt kun äidin ollessa työmatkalla isä vie lapset poikkeuksellisesti päiväkotiin, hän saa huudot siitä ettei tee hommaa samalla rutiinilla kuin äiti. Ei kukaan isä eikä äiti, joka ostaa huolehtii lapsen vaatteista ja päiväkotiin viemisistä, vie lasta pakkasella sisävaatteissa tarhaan.
Kylläpä tulkitsit jännittävästi viestini johon viittasit ("Mies ei tiedä missä lasten talvikamppeet ovat vaikka tässä kämpässä ei montaa säilytyspaikkaa ole. Olen yrittänyt kauniisti ja nalkuttamatta näyttää missä talvihaalarit ovat mutta vastauksena tulee että joo, joo kyl mää tiedän. Mikäli satun olemaan työmatkalla sinä aamuna kun talvihaalareita tarvitaan niin 99,9 % varmuudella saan puhelinsoiton että missä h***ssa ne haalarit ovat. Mikäli aavistelen ko. tarvetta ja haen haalarit valmiiksi eteiseen mahdollisen kylmän ilman varalle työmatkani aikana niin mies kokee sen hänen väheksymisenä.") eli meillä mies saa (sic!) osallistua lasten asioihin mutta kun ei kiinnosta. Lasten asiat ovat minun tehtäväni, olen paikalla tai en kuten myös muut arjen pyörittämiseen liittyvät asiat. Ja minä en huuda, en nalkuta, en tiuski.
Kamalinta mielestäni on se että me naisten kollektiivina vielä mahdollistamme miesten "vapaamatkustamisen" arjessa. Yksi tosielämän esimerkki; poikkeuksellisesti eräässä perheessä mies vei lapsen päiväkotiin aamuisin parin viikon ajan ja eikä toiminut päiväkodin aamurutiinien mukaisesti. Sitten taas parin viikon päästä äiti aloitti aamuviennit niin päiväkodin täti kertoi äidille, että iskä oli toiminut väärin ko. ajan että voisiko äiti kertoa ko. isälle että miten lapsi tuodaan ja jätetään päiväkotiin. Äiti oli hämmentynyt ja kysyi että oliko lapsen isälle kerrottu asiasta jo kyseisen kahden viikon aikana. "Ei, kun meillä on tapana jutella äitien kanssa tällaiset asiat" WTF?!?
Meillä päiväkodin vanhempainillassa oikeasti käytettiin puoli tuntia sen miettimiseen, että miten ne tiedotteet/laput/ilmoitukset jotka joudutaan antamaan isälle (kun tämä esim. hakee lapset) saataisiin äidin tiedoksi asti, kun isät ne aina unohtaa. Tämä ihan vakavalla naamalla. Henkilökunta oli ihan neuvoton sen kanssa, että KAIKKI asiat mitä yritettiin isien kautta saada perille, he unohtivat. Yksikin lapsi joutui sitten joka päivä veivaamaan reppua kotiin ja takaisin (normaalisti reppu viedään perjantaisin kotiin) koska isä ei muistanut mitään hänelle kerrottua asiaa tai hänelle annettu lappu hukkui aina jonnekin. Äiti, joka teki iltapainotteista työtä eikä siksi voinut usein hakea, teki sitten ratsian reppuun joka ilta josko siellä oli jotain muistettavaa.
Vaikea uskoa. Sitenkään, että jos tilanne olisi todella ollut tuo, niin kukaan ei olisi keksinyt kerätä äitien sähköposteja tai puhelinnumeroita listalle ja laittaa tiedotteet menemään sitä kautta.
Miksi äitien sähköpostit? Siis eikö oikea ratkaisu olisi ollut kunkin lapsen isän tajuaminen, että päiväkodin viestit/liput/laput ovat merkityksellisiä? Miksi taas hakea ratkaisu joka päästää miehen vähemmällä?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Käsi sydämelle naiset/miehet joilla oma puoliso ei ota vastuuta eikä tiedä missä tavarat on ja tekee mielestänne vähemmän töistä: Onko teilä samanlainen olo töissä, joudutteko sielläkin tekemään enemmän kuin muut tumpeloiden työkaverien takia? Entä esim. sukujuhlissa jossa esim. yhdessä kokataan, eikö ne muut ymmärrä kuinka asiat tulisi hoitaa? Jos nita ongelmallisia ihmisiä on kertynyt paljon omaan elämään kannattaa katsoa peiliin: kontrollifriikki ihminen on rasittava ympäristölleen.
Tämä niin totta. Muutama tuttu jotka valittavat mieheistään koko ajan etteivät osaa eivätkä tee mitään, mutta kahvilla alkavat neuvoa minullekin kuinka täyttää oikein tiskikonetta. Ei koskaan tee mieli tehdä mitään yhdessä heidän kanssaan kun neuvoja sataa niskaan kuin sadepisaroita. Sääliksi käy miehet - ja nuo naisetkin, eivät raukat tajua käytöstään, ihmettelevät vaan kun eivät saa ylennyksiä johtotehtäviin vaikka ovat paljon pätevämpiä kuin pomot...
Omasta kokemuksesta en laittaisi parisuhdeongelmia miesten laiskuuden piikkiin. On laiskoja, holhottavia ihmisiä ja sitten niitä holhoajia. Holhoajat etsiytyvät holhottajien luo, toatuttavat rooliaan kunnes jossain vaiheessa huomaavat voivansa siinä kehnosti. Onko syy holhottavassa - ja kannattaako syyllistä etsiä? Mieluumminkin ihmisten pitäisi tajuta paremmin ne omat koukkunsa ja huolehtia omasta hyvinvoinnistaan. Tasapuoliset, onnelliset parisuhteet ovat mahdollisia. Niide suurimmat esteet on minusta itsekkyys (sekä miehet että naiset osaavat tätä) ja joustamattomuus (tässäkin molemmat ihan yhtä hyviä). Kaiken syyn voi vierittää toiselle sukupuolelle, mutta silloin tulee pettymään myös seuraavassa suhteessaan, kun aina löytyy niitä hankalia puolisoja. t. onnellisessa, tasa-arvoisessa parisuhteessa elävä nainen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tapahtuuhan sitä myös niin, että avioon astututtuaan mies kuulee millainen aviomies hänen pitäisi olla. Ihmisten tulisi ennen yhteen muuttamistaaan puhua mitä haluaa suhteeltaan. Itse en esim. odota naisen kokkaavan tai leipovan kun olen taidokas kokki ja vihaan pullia ja kakkuja. jne.
itseasiassa mulla naisellla ei tule mieleen yhtäkään erityisvaatimusta mitä odotan tulevalta aviomieheltä Ei YHDEN YHTä. Mutta jos avioliitossa nainen ei yhtäkän kertaa siivoa, käy kaupassa tai valmista kotiruokaa...aika pian tulisi ero, olen aika varma, ainakin usemmissa avioliitoissa.
Ja ihan syystä. Kyllä ne kotityöt kuuluu kummallekin.
käytäntö osoittaa että näköjään monessa kotitaloudessa EI KUULU miehelle. OOI! oISPA KIVA minunkn sinkkunaisena saada "vaimo", siis piika, kotiorja, joka tekisi kaikki kotitaloustyöt , ja kaupassakäynnit, silittäisi pöytälliinat, verhot, pyyhkisi pölyt, jne.mikäs siin' ollessa. mUkava dili, ilmanen siivooja, eikä maksanu mitään. kun kuolet, se ei saa myöskään mitään siitähän pitää avioehtosi huolen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mainitsen isäni esimerkkinä miehestä, jolla ei todellakaan pitäisi olla lapsia.
Äiti huolehti yksin meistä lapsista ja teki kaikki kotityöt, vaikka molemmat vanhemmat kävivät töissä. Isä teki "pitkää päivää", ts. kävi juoksemassa ja kaljalla kavereiden kanssa töiden jälkeen.
Lopulta äiti kyllästyi olemaan yksinhuoltaja avioliitossa ja erosi.
Isä tapasi meitä lapsiaan pari kertaa, kunnes lopetti meihin - OMIIN lapsiinsa - yhteydenpidon kokonaan.
Isällä oli käytössään kuukaudessa enemmän rahaa, kuin meillä kolmella eli äidillä ja sisaruksellani. Siitä huolimatta hän maksatti elatusmaksumme vanhemmillaan - ja hänen isällään oli OTSAA syyttää meitä lapsia tilanteesta.
Isä meni uusiin naimisiin itseään 17 vuotta nuoremman naisen kanssa ja he saivat kolme lasta. Hänen vaimonsa on koko parisuhteen aikana tehnyt 95 prosenttia kotitöistä, vaikka vaimo on ollut jo pitkään töissä hoidettuaan ensin pieniä lapsia kotona useita vuosia.
Vaimo huolehti ja huolehtii täysin lapsista, hoitaa kaiken siivoamisen, tekee valtaosan pihatöistä jne.
Isää markkinoi Mensan jäsenyyttään. Häntä kiinnostaa tieto, joten hän joko tutkii tietokoneelta mielenkiintoisia juttuja - tai nukkuu sohvalla. Vaimo tekee lähes kaikki työt.
Onneksi vaimo oli ystävällinen ihminen ja otti yhteyttä sisarukseeni ja minuun, joten tapasimme jälleen isää ja hänen uutta perhettään.
Joidenkin miesten pitäisi elää koko elämä yksin tai korkeintaan ottaa itselleen tilanteeseen sopiva vaimo passaajakseen. Ei todellakaan hankkia lapsia, joista hän ei ole yhtään kiinnostunut.
Mielenkiintoista olisi tietää että miten isäsi on sitten kuintenkin päätynyt tulemaan isäksi. Täällä palstallakin tulee aina välillä pohdintoja siitä, että nainen haluaa lapsen ja mies ei. Mies suostuisi hankkimaan sen sillä ehdolla, ettei hänen tarvitse ottaa vastuuta lapsesta. Väärinhän tuo toki on tulevaa lasta kohtaan, mutta ei ole kyllä naiseltakaan oikein mankua lasta ja tehdä lasta tällaisiin ihmeellisiin sopimuksiin perustuen.
Tekstissäsi piilee totuuden siemen. Mutta koskien molempaa osapuolta parisuhteessa. Molempien sukupuolien kannattaa miettiä tarkoin, kenen kanssa lisääntyy. Sillä jos kuolee, ne lapset jäävät sen kumppanin harteille. Ei mikään pikku juttu siinä vaiheessa...miettii jotain Maisa Torppaa tai Touko Tarkkia (Toukosta elävä esimerkki yh-isästä, josta ei koskaan olisi pitänyt tulla isä), kannattaako tuon tyylisten ihmisten kanssa lisääntyä ja ottaa se riski, että paskan mäihän sattuessa lapset jäävät vanhemmaksi kelpaamattoman harteille?
Joten miettikää tarkoin nuita sopimuksia. Ja seurauksia, jos kaikki ei menekään kuin strömsössä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vapaaehtoisesti lapsettomana miehenä lähinnä naurattaa, minkälaisiin tilanteisiin naiset lisääntymiskiimassaan ajautuvat. En usko hetkeäkään, etteikö lusmuilun merkkejä olisi voinut nähdä. Ne vain haluaa sivuuttaa, koska paine perheen perustamiseen on niin kova. Surullista kaikkien kannalta, surullisinta tietenkin sen lapsen.
Itse en halua lapsia. Ensimmäisessä suhteessa nuori ikä vaikutti todella paljon. Asuimme vielä molemmat vanhemmillamme kun aloimme seurustella ja kyllähän hän siellä osallistui kotitöihin, silloin kun vanhempansa pyysivät. Mutta itsekkin olin nuori niin sitä nyt piti normaalina. Sitten kun muutimme yhteen niin olihan sitä ekaa yhteistä asuntoa kiva laittaa yhdessä, mutta noin kuukauden kuluttua kun se uutuudenkarheus ja "vieraskoreus" karisivat niin palasi samaan hommaan kuin mitä teki vanhemmillansa asuessa; teki asioita tasan silloin kun häntä pyysi/patisti. Ei oma-aloitteisesti tehnyt käytännössä yhtään mitään. Ja koska mä itse haluan, että asiat rullaavat niin kyllä mä sitten ennemmin tein itse kuin pyysin häntä, sain vastaukseksi "joojoo kohta" ja odottelin, että milloin hänen mielestään tiskiä on liikaa/pyykkikasa on liian korkea/roskaa on kertynyt pöydille ja lattioille, että hän olisi oikeasti jotakin tehnyt. Meillä oli eri käsitykset siitä miten arkea pyörittää. Mun mielestäni oli kätevää siivota sotkut sitä mukaa kun niitä tuli ja tehdä joka päivä jotakin, ettei esimerkiksi sitä pyykkikasaa ehtinyt kertyä kun taas hän teki asiat sitä mukaa kun ne oli _pakko_. Tai että ei jaksa alkaa tekemään ruokaa kun ei ole nälkä, mutta sitten kun oli jo nälkä niin oli pakko saada ruokaa nopeasti ja sitten syötiin vaikka eineksiä tai leipää kun ei jaksanut nälältänsä tehdä ruokaa.
Tuosta suhteesta kyllä opin sen, että haluan ehdottomasti miehen, jonka kanssa voi YHDESSÄ pyörittää YHTEISTÄ arkea enkä mä rupea kenenkään keinoemoksi. Mua kiinnosti aikuinen suhde, johon mielestäni liittyy se, että molemmat tekevät osansa. Ymmärrettävää jos joskus jompikumpi tekee enemmän, mutta ettei kummallekkaan tulisi kusetettu olo. Se on myös sille laiskottelijalle/osaamattomalle oikea karhunpalvelus tehdä kaikki hänen puolestaan, koska muuten hän ei ikinä opi luomaan rutiineja ja pyörittämään arkea.
Seuraava suhde meni vähän samalla tavalla, paitsi että silloin kyseessä oli jo aikuinen mies, joka oli asunut vuosia yksin. Kun asuimme erillään ja tapailimme niin ihailin hänen siistiä asuntoaan ja sitä miten jämpti hän oli arkirutiiniensa suhteen; oli pyykkipäivät ja kaikki. Yhteenmuutto kuitenkin sai hänet jotenkin taantumaan, koska hyvin nopeasti huomasin, että hommat ikäänkuin vain kasaantuivat mulle. Kun siinä pari viikkoa oli tehnyt hänelle töihin evästä ja iltaisin tein molemmille aterian niin hän vain yksinkertaisesti lakkasi tekemästä niitä itse ja alkoi odottaa, että mä teen ne aina; olihan se hänelle todella mukava järjestely. Ja taas mentiin siihen, että mä sain pyytää "voisitko sä tehdä vaikka huomenna ruokaa?" eli oma-aloitteisuus katosi täysin. Enkä mä todellakaan ole pitänyt itseäni minkäänlaisena holhoajana, joka murtaa miehen vapaantahdon.
Nyt olen asunut ja elänyt yksin reilun vuoden ja viimeistään tässä vaiheessa tajunnut, että seurustelu ei ole eikä sen pitäisi olla mikään itseisarvo. Mä en pelkää jääväni yksin, jos jään yksin niin jään. Elän täyttä elämää; ostin ihanan asunnon, mulla on ihana työpaikka, paljon ystäviä ja harrastuksia. Jos mä nyt tapaan kivan miehen niin hänen pitää koristaa mun elämääni eikä vaan möllöttää siinä. Ihanne olisi parisuhde aikuisen ja itsenäisen miehen, joka ei taannu tahdottomaksi sohvaperunaksi heti kun kokee voivansa heivata omat ja yhteiset vastuut jonkun toisen kannettavaksi. Mä EN halua lapsia; biologisia saati tuollaisia mieslapsia. Mielestäni on hyvä, että nykyään seurustelu, naimisiinmeno yms eivät ole enää naisille (tai miehillekkään?) mitään itseisarvoja, joihin on pyrittävä, vaan osataan ja ehkä jopa halutaan olla yksin ja rakentaa sitä itselle mieluisaa elämää.
Viisaita ajatuksia. Yhteen asiaan kiinnitin huomioita: teit tuolle toiselle miehelle parin viikon ajan eväät töihin ja iltaisin molemmille ruuan, mies rupesi odottamaan että teen ne aina. Miten itse sitten ajattelit tilanteen jatkuvan?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olihan täälläkin jokin aika sitten ketju siitå kun jotkin asuat "pitää tehdä niinkuin nainen haluaa ".Siinä ketjussa oli hyviä esimerkkejä siitä millaiset miesten tekemät jutut ei kelpaa, tyyliin lapset viety päiväkotiin talvella ilman toppavaatteita, ruoaksi koko päivänä 3-vuotias saanut banaanin kun nainen ollut muualla ja mies pelannut koko päivän jne. Enkä nyt tarkoita että naiset aina olisivat oikeassa ja miehet itsekkäitä toheloita mutta noita miehiä oikeasti on paljon joiden tapa tehdä asioita ei ihan syystä käy.
Noista esimerkeistä tuli mieleen että miehet ovat poikkeuksellisesti tehneet jonkun homman, jonka normaalisti nainen hoitaa täysin yksin. Miehelle ei ole siis muodostunut mitään käsitystä siitä, miten homma normaalisti hoidetaan eikä nainen ole myöskään neuvonut hanta. Ilman toppavaatteita päiväkotiin viety lapsi on varmaan viety autolla ja kuviteltu, että päiväkodissa lapsella on ulkoiluvaatteet valmiina. Ei kukaan, ei mies eikä nainen, joka on tottunut hoitamaan jonkun asian, hoida sitä noin päin persettä.
Jos vuosia on joka aamu nähnyt kaksi toppapukuista lasta eteisessä tarhaan lähdössä, ei ole huomannut että heillä on toppavaatteet päällä? Tässä on se ongelma, miehiä ei kiinnosta.
Tähän se kiteytyy: vuosia nähnyt mutta ei kertaakaan tehnyt tai ollut itse vastuussa niin silti pitäisi osata kaikki sama mitä se vuosia asiat itse tehnyt ja hoitanut äiti. Varmaan sinäkin olet vuosia nähnyt miten autossa on kesällä kesärenkaat ja talvella talvirenkaat, mikset osaa itse vaihtaa niitä (tähän keksi joku teidän tilanteeseen sopiva esimerkki kotityöstä, jonka mies hoitaa niin että sinä et edes huomaa)?
No jos vastaan tähän esimerkkiin vaikka ei nyt ihan osu; vaikka en vaihtaisi autooni renkaita niin tiedän missä renkaita, pultteja ja rengasrautaa säilytetään ja tiedän koska renkaat kuuluu vaihtaa koska olen "läsnä" kodissamme. Mies ei tiedä missä lasten talvikamppeet ovat vaikka tässä kämpässä ei montaa säilytyspaikkaa ole. Olen yrittänyt kauniisti ja nalkuttamatta näyttää missä talvihaalarit ovat mutta vastauksena tulee että joo, joo kyl mää tiedän. Mikäli satun olemaan työmatkalla sinä aamuna kun talvihaalareita tarvitaan niin 99,9 % varmuudella saan puhelinsoiton että missä h***ssa ne haalarit ovat. Mikäli aavistelen ko. tarvetta ja haen haalarit valmiiksi eteiseen mahdollisen kylmän ilman varalle työmatkani aikana niin mies kokee sen hänen väheksymisenä.
Täytyy sanoa että tässä parisuhteessa on hetkiä jolloin mietin että mitähän vattua... Ja voin sanoa että en nalkuta, en pihtaa, en tiuski, en kyttää ja annan miehen harrastaa ja mennä. Miehen mielestä hän on hyvä aviomies ja isä koska hän ei ryyppää, petä eikä räyhää. Jos yritän puhua nätisti kuinka kaipaisin enemmän osallistuvaa asennetta kodin ja lasten asioihin jotta ei tuntuisi kuinka kaikki on harteillani niin saan takaisin kuinka "naisille ei mikään riitä"- puheen. Niin, ehkä me naiset sitten haluamme liikaa?!?Koitapas kerran huviksesi tosiaan vaihtaa ne renkaat. Kun olet kiskonut rengasraudalla renkaat vanteiltaan niin voin vaikka vannoa että mieheltäsi tulee sinulle vähintään samanlaiset huudot kuin sinulta miehelle noista toppavaatteiden unohtamisesta.
Esimerkki oli huono ja ilmaisin itseni epäselvästi, anteeksi siitä. Pointtini oli se että mikäli mies ei olisi vaihtamassa renkaita niin niin saisin renkaat vaihdettua autooni tavalla tai toisella koska tiedän missä renkaat ym muut on - veisin vaihtoon rengasliikkeeseen tmv. ( siellä muuten nytkin vaihdetaan, en rasita miestä tällaisella työllä huom ironiaa). Mutta mies ei "halua" tietää missä lasten kamppeet ovat koska se on minun "tehtäväni" ja jos en ole paikalla, niin se on silti edelleen minun "tehtäväni".
Tavalla tai toisella myös se miehesi sai lapsen päiväkotiin. Jos ei ollut ulkoiluvaatteita, niin voi voi. Päiväkodeista löytyy tuollaisia varten jotain lainavaatteita ja jos ei, niin ne pyydetään tuomaan ne tai joku jää sisälle hänen kanssaan. Eikä maailma kaadu. Ja tuollaisen "ironian" voit kyllä lopettaa. Naisena minua oikein hävettää miten alentavasti jotkut suhtautuvat miehiinsä.
Eli mies voi aina olettaa, että päiväkodista kyllä tädit tai sedät kertovat, että ulkovaatteet tarvitaan? Mites olisi, jos mies ihan itse huolehtisi ilman, että aina jonkun tarvitsee sanoa asiasta..? Maailma ei kaadu jos lapsi puetaan talvella crocseihin ja shortseihin, mutta se ei ole lapsen perustarpeista huolehtimista ja se poikii lastensuojeluilmoituksen päiväkodin toimesta. Oma isäni jätti minut taaperona yksin laiturille tunniksi kun meni itse kokemaan verkot, äiti oli huutanut kuin hinaaja kun oli kuullut. Saman oli tehnyt uudestaan ja sen jälkeen en enää päässyt isän kanssa mihinkään.
Murrosiässä erehdyin sen kanssa kerran kahdestaan eräretkelle jonne se oli pakannut yhden makkaran, sinappia ja mustaa kahvia. Ei, en kuollut siihenkään sillä sainhan järvestä vettä juotavaksi. Mutta eipä ole mitään suhdetta isäänkään syntynyt, ei sitä kiinnostanut mun hyvinvointi tai perustarpeet koska oli niin pohjattoman itsekäs. Iskä on kuollut aikaa sitten, ei ole ikävä ollut muuta kuin sitä isää, jota en koskaan saanut. Kateellinen olen ollut kavereille joiden isät välitti ja huolehtivat. En pyytänyt isääni saattamaan minua alttarille, koska en kokenut häntä läheiseksi. Lapselle rakkaus ja välittäminen osoitetaan perustarpeista huolehtimalla ja olemalla kiinnostuneita hänestä.
Lapsi ei ole riippakivi tai aikuisen elämän häirikkö, ja sellaiset vanhemmat jotka eivät lapsistaan välitä eivät ymmärrä millaisen vanhuuden turvan menettävät, kun niitä lapsia ei voikaan saada kiinnostumaan isästä enää myöhemmin. Ihmissuhde rakennetaan, ei pystytetä kuten telttaa.
Jospa keskittyisin lukemaan ennen kuin alat vaahtoamaan surkeasta isäsuhteestasi. Kyseessä oli esimerkki, jossa selkeästi äiti on hoitanut kaiken lapsen vaatehuoltoon, pukemiseen ja päiväkotiin viemiseen liittyvät asiat yksin. Isän ei ole annettu (?) osallistua. Nyt kun äidin ollessa työmatkalla isä vie lapset poikkeuksellisesti päiväkotiin, hän saa huudot siitä ettei tee hommaa samalla rutiinilla kuin äiti. Ei kukaan isä eikä äiti, joka ostaa huolehtii lapsen vaatteista ja päiväkotiin viemisistä, vie lasta pakkasella sisävaatteissa tarhaan.
Kylläpä tulkitsit jännittävästi viestini johon viittasit ("Mies ei tiedä missä lasten talvikamppeet ovat vaikka tässä kämpässä ei montaa säilytyspaikkaa ole. Olen yrittänyt kauniisti ja nalkuttamatta näyttää missä talvihaalarit ovat mutta vastauksena tulee että joo, joo kyl mää tiedän. Mikäli satun olemaan työmatkalla sinä aamuna kun talvihaalareita tarvitaan niin 99,9 % varmuudella saan puhelinsoiton että missä h***ssa ne haalarit ovat. Mikäli aavistelen ko. tarvetta ja haen haalarit valmiiksi eteiseen mahdollisen kylmän ilman varalle työmatkani aikana niin mies kokee sen hänen väheksymisenä.") eli meillä mies saa (sic!) osallistua lasten asioihin mutta kun ei kiinnosta. Lasten asiat ovat minun tehtäväni, olen paikalla tai en kuten myös muut arjen pyörittämiseen liittyvät asiat. Ja minä en huuda, en nalkuta, en tiuski.
Kamalinta mielestäni on se että me naisten kollektiivina vielä mahdollistamme miesten "vapaamatkustamisen" arjessa. Yksi tosielämän esimerkki; poikkeuksellisesti eräässä perheessä mies vei lapsen päiväkotiin aamuisin parin viikon ajan ja eikä toiminut päiväkodin aamurutiinien mukaisesti. Sitten taas parin viikon päästä äiti aloitti aamuviennit niin päiväkodin täti kertoi äidille, että iskä oli toiminut väärin ko. ajan että voisiko äiti kertoa ko. isälle että miten lapsi tuodaan ja jätetään päiväkotiin. Äiti oli hämmentynyt ja kysyi että oliko lapsen isälle kerrottu asiasta jo kyseisen kahden viikon aikana. "Ei, kun meillä on tapana jutella äitien kanssa tällaiset asiat" WTF?!?
Meillä päiväkodin vanhempainillassa oikeasti käytettiin puoli tuntia sen miettimiseen, että miten ne tiedotteet/laput/ilmoitukset jotka joudutaan antamaan isälle (kun tämä esim. hakee lapset) saataisiin äidin tiedoksi asti, kun isät ne aina unohtaa. Tämä ihan vakavalla naamalla. Henkilökunta oli ihan neuvoton sen kanssa, että KAIKKI asiat mitä yritettiin isien kautta saada perille, he unohtivat. Yksikin lapsi joutui sitten joka päivä veivaamaan reppua kotiin ja takaisin (normaalisti reppu viedään perjantaisin kotiin) koska isä ei muistanut mitään hänelle kerrottua asiaa tai hänelle annettu lappu hukkui aina jonnekin. Äiti, joka teki iltapainotteista työtä eikä siksi voinut usein hakea, teki sitten ratsian reppuun joka ilta josko siellä oli jotain muistettavaa.
Vaikea uskoa. Sitenkään, että jos tilanne olisi todella ollut tuo, niin kukaan ei olisi keksinyt kerätä äitien sähköposteja tai puhelinnumeroita listalle ja laittaa tiedotteet menemään sitä kautta.
Miksi äitien sähköpostit? Siis eikö oikea ratkaisu olisi ollut kunkin lapsen isän tajuaminen, että päiväkodin viestit/liput/laput ovat merkityksellisiä? Miksi taas hakea ratkaisu joka päästää miehen vähemmällä?
No siksi että ei kai se päiväkodin asia ole että kuka kussakin perheessä lasten asiat hoitaa. Päiväkodille on vain tärkeää saada lasta koskevat viestit kotiin tiedoksi sille/ niille, joka/ jotka lasten asioita hoitavat. Jos se jossain perheessä on äiti, niin sitten kaikki viestit lähetetään äidille ja that's it. Jos isän halutaan osallistuvat enemmän, on se jokaisen perheen ihan oma asia.
en jaksa lukea koko ketjua, mutta olisipa todella vaihtelua ja mielenkiintoista lukea jonkun miehen avautuminen siitä miten hän on ainoa joka joutuu siivoamaan ja laittamaan ruokaa kotona ja nainen vaan makaa sohvalla, ja heittää hikiset treeni vaatteeet lattioille odottaen että ukko kerää ja pesee ne siitä, tai vaimo ei suostu millään alkamaan siivota , siis ikinä! haluaisin oikeesti nähdä tällaisen perheen. vaimo huitelee sählyharkoissa tai tyttöjen reissuissa, ja mies pyörittää kotia ja lapsia, arkea , ja kaikkea. Oisi kiva kuulla sen miehen nalkutusta vaimolleen. eukko sanois vaan "lopeta se nalkutus" ja jatkais videopelien pelaamista.
Onko ketän miestä paikalla joka elää näin?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vapaaehtoisesti lapsettomana miehenä lähinnä naurattaa, minkälaisiin tilanteisiin naiset lisääntymiskiimassaan ajautuvat. En usko hetkeäkään, etteikö lusmuilun merkkejä olisi voinut nähdä. Ne vain haluaa sivuuttaa, koska paine perheen perustamiseen on niin kova. Surullista kaikkien kannalta, surullisinta tietenkin sen lapsen.
Itse en halua lapsia. Ensimmäisessä suhteessa nuori ikä vaikutti todella paljon. Asuimme vielä molemmat vanhemmillamme kun aloimme seurustella ja kyllähän hän siellä osallistui kotitöihin, silloin kun vanhempansa pyysivät. Mutta itsekkin olin nuori niin sitä nyt piti normaalina. Sitten kun muutimme yhteen niin olihan sitä ekaa yhteistä asuntoa kiva laittaa yhdessä, mutta noin kuukauden kuluttua kun se uutuudenkarheus ja "vieraskoreus" karisivat niin palasi samaan hommaan kuin mitä teki vanhemmillansa asuessa; teki asioita tasan silloin kun häntä pyysi/patisti. Ei oma-aloitteisesti tehnyt käytännössä yhtään mitään. Ja koska mä itse haluan, että asiat rullaavat niin kyllä mä sitten ennemmin tein itse kuin pyysin häntä, sain vastaukseksi "joojoo kohta" ja odottelin, että milloin hänen mielestään tiskiä on liikaa/pyykkikasa on liian korkea/roskaa on kertynyt pöydille ja lattioille, että hän olisi oikeasti jotakin tehnyt. Meillä oli eri käsitykset siitä miten arkea pyörittää. Mun mielestäni oli kätevää siivota sotkut sitä mukaa kun niitä tuli ja tehdä joka päivä jotakin, ettei esimerkiksi sitä pyykkikasaa ehtinyt kertyä kun taas hän teki asiat sitä mukaa kun ne oli _pakko_. Tai että ei jaksa alkaa tekemään ruokaa kun ei ole nälkä, mutta sitten kun oli jo nälkä niin oli pakko saada ruokaa nopeasti ja sitten syötiin vaikka eineksiä tai leipää kun ei jaksanut nälältänsä tehdä ruokaa.
Tuosta suhteesta kyllä opin sen, että haluan ehdottomasti miehen, jonka kanssa voi YHDESSÄ pyörittää YHTEISTÄ arkea enkä mä rupea kenenkään keinoemoksi. Mua kiinnosti aikuinen suhde, johon mielestäni liittyy se, että molemmat tekevät osansa. Ymmärrettävää jos joskus jompikumpi tekee enemmän, mutta ettei kummallekkaan tulisi kusetettu olo. Se on myös sille laiskottelijalle/osaamattomalle oikea karhunpalvelus tehdä kaikki hänen puolestaan, koska muuten hän ei ikinä opi luomaan rutiineja ja pyörittämään arkea.
Seuraava suhde meni vähän samalla tavalla, paitsi että silloin kyseessä oli jo aikuinen mies, joka oli asunut vuosia yksin. Kun asuimme erillään ja tapailimme niin ihailin hänen siistiä asuntoaan ja sitä miten jämpti hän oli arkirutiiniensa suhteen; oli pyykkipäivät ja kaikki. Yhteenmuutto kuitenkin sai hänet jotenkin taantumaan, koska hyvin nopeasti huomasin, että hommat ikäänkuin vain kasaantuivat mulle. Kun siinä pari viikkoa oli tehnyt hänelle töihin evästä ja iltaisin tein molemmille aterian niin hän vain yksinkertaisesti lakkasi tekemästä niitä itse ja alkoi odottaa, että mä teen ne aina; olihan se hänelle todella mukava järjestely. Ja taas mentiin siihen, että mä sain pyytää "voisitko sä tehdä vaikka huomenna ruokaa?" eli oma-aloitteisuus katosi täysin. Enkä mä todellakaan ole pitänyt itseäni minkäänlaisena holhoajana, joka murtaa miehen vapaantahdon.
Nyt olen asunut ja elänyt yksin reilun vuoden ja viimeistään tässä vaiheessa tajunnut, että seurustelu ei ole eikä sen pitäisi olla mikään itseisarvo. Mä en pelkää jääväni yksin, jos jään yksin niin jään. Elän täyttä elämää; ostin ihanan asunnon, mulla on ihana työpaikka, paljon ystäviä ja harrastuksia. Jos mä nyt tapaan kivan miehen niin hänen pitää koristaa mun elämääni eikä vaan möllöttää siinä. Ihanne olisi parisuhde aikuisen ja itsenäisen miehen, joka ei taannu tahdottomaksi sohvaperunaksi heti kun kokee voivansa heivata omat ja yhteiset vastuut jonkun toisen kannettavaksi. Mä EN halua lapsia; biologisia saati tuollaisia mieslapsia. Mielestäni on hyvä, että nykyään seurustelu, naimisiinmeno yms eivät ole enää naisille (tai miehillekkään?) mitään itseisarvoja, joihin on pyrittävä, vaan osataan ja ehkä jopa halutaan olla yksin ja rakentaa sitä itselle mieluisaa elämää.
Viisaita ajatuksia. Yhteen asiaan kiinnitin huomioita: teit tuolle toiselle miehelle parin viikon ajan eväät töihin ja iltaisin molemmille ruuan, mies rupesi odottamaan että teen ne aina. Miten itse sitten ajattelit tilanteen jatkuvan?
Kiitos! En oikeastaan tiedä itsekään. Ajattelin, että se on mukava ele tehdä hänelle töihin evästä, ikäänkuin hemmottelua eikä mikään ikuinen järjestely, jollaisena hän sitä piti. Lisäksi kun oli yhteinen talous niin mielestäni se oli taloudellisempaa kuin käydä joka päivä syömässä ulkona lounasta. Ruokaa tein kotona muutenkin, koska teen sitä aina yksin asuessakin. Jonkunhan se oli tehtävä, koska mä en ainakaan töiden jälkeen halua puputtaa loppupäivää leipää..
Tajusin tilanteen menneen jälleen perukoille kun en sitten joinakin päivinä tehnyt sitä evästä tai ruokaa niin hän kyseli, että "missä ruoka? Mitä teet tänään? Olisi vähän nälkä" sen sijaan, että olisi itse vaikka tehnyt jotakin. Jos jonakin päivänä hän oli ennen mua kotona niin olisihan hän voinut ruokaa laittaa, mutta jäi mieluummin tietokoneelle ja odotteli milloin mä tulen töistä ja alan kokkaamaan. Sen jälkeen hänen mielestään hänen kokkaamisensa oli ennemminkin jokin suuri ele, hemmottelua tai suorastaan lahja mulle, eli hän laittoi ruokaa joskus mun syntymäpäivänäni. Se oli "erityiskohtelua", vaikka kyseessä olisikin ollut jotakin niin arkista kuin nakkikeitto.
Ja naiset jonottaa päästäkseen tyhjentämään ulkohuusia, ajamaan nurmikkoa, tekemään halkoja? Tuollaisissa esim. sukumökkitilanteissa ne vanhat roolijaot korostuu. Silti aina porukasta löytyy ne jotka, vaikka eivät tekisikään, tietävät parhaiten miten hommat pitäisi tehdä ja kritisoivat muita. Näitä ihmisiä on paljon, valitettavasti.
Vierailija kirjoitti:
Käsi sydämellä: ei mulla ole sellainen olo duunissa, koska jokaisella on oma leiviskänsä ja en minä niihin millään lailla puutu, eivätkä he minun työhöni. Kaikki osaa ja tekee asiansa asiallisesti. Paitsi että sukujuhlissa kyllä huomaa sen, että keittiö on naisten valtakuntaa ja sinne ei yksikään mies koskaan eksy edes kohteliaisuuttaan kysymään, että voisiko tehdä jotain osallistuakseen.
Vierailija kirjoitti:
Käsi sydämelle naiset/miehet joilla oma puoliso ei ota vastuuta eikä tiedä missä tavarat on ja tekee mielestänne vähemmän töistä: Onko teilä samanlainen olo töissä, joudutteko sielläkin tekemään enemmän kuin muut tumpeloiden työkaverien takia? Entä esim. sukujuhlissa jossa esim. yhdessä kokataan, eikö ne muut ymmärrä kuinka asiat tulisi hoitaa? Jos nita ongelmallisia ihmisiä on kertynyt paljon omaan elämään kannattaa katsoa peiliin: kontrollifriikki ihminen on rasittava ympäristölleen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
ja halua itsensä tutkiskeluun. Ihminen on kaikessa yksinkertaisuudessaan erittäin monimutkainen olento, ja tämän hetkisessä kulttuurissamme korostuva individualismi ei sovi oikeastaan yhtään tämän hetkiseen suomalaiseen identiteettiin. Me olemme vielä aika rikki kaikesta menneestä, kannamme sitä taakkaa jonka isovanhempamme ovat siirtäneet.
Aika moista yksinkertaistamista, että olemme sukujemme kokemusten myötä automaattisesti uhreja! Miten selität, että ihmiset, jotka ovat selvinneet keskitysleiriltä, ovat osa pystyneet senkin kokemuksen jälkeen elämään aika tasapainoista elämää. Tuo ex- miehesi ei ole kovin järkyttävää kokenut vanhempiensa taholta, uskon paremminkin, että hän on perinyt geneettisen herkkyyden alkoholiriippuvuudelle, jota meillä suomalaisilla on aika usealla. Alkoholistiksi ei tule kuitenkaan juomatta. Toki herkkä lapsi on herkempi vaurioitumaan psyykkisesti kuin ei-herkkä, jos vanhemmat eivät anna tukea, ole turvallisia tai perheoloissa on jotain kuormitusta, mutta ei se automaatio. Tärkeää olisi opettaa lapsille tunnetaitoja, eli kuinka ahdistuksen ja pelon kanssa selvitään. Ja itsetunnon kasvattamiseksi tulisi kannusta lasta ja nähdä hänessä hyvää. Jos vanhemmat eivät itsekään tätä osaa, he eivät opeta sitä lapsilleen ja siinä tapauksessa ahdistus voi periytyä sukupolvelta toiselle. Tai js vanhemmalla e ole uskoa itseensä, hän ei osaa kannustaa lastaankan. Mutta ei automaattisesti. Lapsella voi olla vaikka joku muu turvallinen aikuinen, joka hänelle tätä taitoa opettaa. Sukulainen, opettaja, valmentaja...
Tottakai keskitysleireiltä pelastautuneet monet SELVIYTYIVÄT elämästään kokemuksensa jälkeen, mutta sitä emme tiedä, millaisista traumoista he kärsivät ja mitä siirsivät lapsiinsa. Nämä aiheet ovat tabuja ja ymmärrän sen toisaalta, sillä ns. sankareista ei haluta puhua samaa. Mutta ei rankoista oloista näennäisesti selviytyminen ja elämästä suoriutuminen tarkoita sitä, että olisi tasapainossa, tai että pystyisi antamaan läheisilleen huomattavasti enemmän hyvää, mitä pahaa. Ei nämä asiat ole noin mustavalkoisen lapsellisia, että suoriutuu elämässään ja rutiineistaan hyvin=hyvä ihminen, puoliso ja vanhempi. Yleensä nimenomaan siellä kulisiien takana sattuu ja tapahtuu, ja niiden ihmisten kohdalla sanotaan, että en olisi uskonut, tuli yllätyksenä, vaikutti täydelliseltä perheeltä, oli hyvä ura ja ammatti jne.
Ohis taas
Vierailija kirjoitti:
Käsi sydämelle naiset/miehet joilla oma puoliso ei ota vastuuta eikä tiedä missä tavarat on ja tekee mielestänne vähemmän töistä: Onko teilä samanlainen olo töissä, joudutteko sielläkin tekemään enemmän kuin muut tumpeloiden työkaverien takia? Entä esim. sukujuhlissa jossa esim. yhdessä kokataan, eikö ne muut ymmärrä kuinka asiat tulisi hoitaa? Jos nita ongelmallisia ihmisiä on kertynyt paljon omaan elämään kannattaa katsoa peiliin: kontrollifriikki ihminen on rasittava ympäristölleen.
Käsi sydämellä voin sanoa, että pääsääntöisesti työkaverit hoitavat hommansa ihan hyvin. Tietysti sielläkin on tumpeloita, joiden mokia saa aina olla korjailemassa ja esim kesätyöntekijät aiheuttavat usein päänvaivaa, mutta enimmäkseen kyllä kaikilla on hommat hanskassa. Sukujuhlissa ei tällaisia asioita kyllä huomaa muuten kuin siten, että toiset istuvat vain viihtymässä sillä aikaa kun toiset puuhailevat. Ne, jotka puuhailevat, osaavat kyllä hommansa tai jos eivät osaa, niin tekevät mitä pyydetään tai kysyvät, miten voi auttaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
ja halua itsensä tutkiskeluun. Ihminen on kaikessa yksinkertaisuudessaan erittäin monimutkainen olento, ja tämän hetkisessä kulttuurissamme korostuva individualismi ei sovi oikeastaan yhtään tämän hetkiseen suomalaiseen identiteettiin. Me olemme vielä aika rikki kaikesta menneestä, kannamme sitä taakkaa jonka isovanhempamme ovat siirtäneet.
Aika moista yksinkertaistamista, että olemme sukujemme kokemusten myötä automaattisesti uhreja! Miten selität, että ihmiset, jotka ovat selvinneet keskitysleiriltä, ovat osa pystyneet senkin kokemuksen jälkeen elämään aika tasapainoista elämää. Tuo ex- miehesi ei ole kovin järkyttävää kokenut vanhempiensa taholta, uskon paremminkin, että hän on perinyt geneettisen herkkyyden alkoholiriippuvuudelle, jota meillä suomalaisilla on aika usealla. Alkoholistiksi ei tule kuitenkaan juomatta. Toki herkkä lapsi on herkempi vaurioitumaan psyykkisesti kuin ei-herkkä, jos vanhemmat eivät anna tukea, ole turvallisia tai perheoloissa on jotain kuormitusta, mutta ei se automaatio. Tärkeää olisi opettaa lapsille tunnetaitoja, eli kuinka ahdistuksen ja pelon kanssa selvitään. Ja itsetunnon kasvattamiseksi tulisi kannusta lasta ja nähdä hänessä hyvää. Jos vanhemmat eivät itsekään tätä osaa, he eivät opeta sitä lapsilleen ja siinä tapauksessa ahdistus voi periytyä sukupolvelta toiselle. Tai js vanhemmalla e ole uskoa itseensä, hän ei osaa kannustaa lastaankan. Mutta ei automaattisesti. Lapsella voi olla vaikka joku muu turvallinen aikuinen, joka hänelle tätä taitoa opettaa. Sukulainen, opettaja, valmentaja...
Tottakai keskitysleireiltä pelastautuneet monet SELVIYTYIVÄT elämästään kokemuksensa jälkeen, mutta sitä emme tiedä, millaisista traumoista he kärsivät ja mitä siirsivät lapsiinsa. Nämä aiheet ovat tabuja ja ymmärrän sen toisaalta, sillä ns. sankareista ei haluta puhua samaa. Mutta ei rankoista oloista näennäisesti selviytyminen ja elämästä suoriutuminen tarkoita sitä, että olisi tasapainossa, tai että pystyisi antamaan läheisilleen huomattavasti enemmän hyvää, mitä pahaa. Ei nämä asiat ole noin mustavalkoisen lapsellisia, että suoriutuu elämässään ja rutiineistaan hyvin=hyvä ihminen, puoliso ja vanhempi. Yleensä nimenomaan siellä kulisiien takana sattuu ja tapahtuu, ja niiden ihmisten kohdalla sanotaan, että en olisi uskonut, tuli yllätyksenä, vaikutti täydelliseltä perheeltä, oli hyvä ura ja ammatti jne.
Ohis taasKorjaus: sankareista ei haluta puhua samaa=pahaa :D
Vierailija kirjoitti:
Erosin pitkästä parisuhteesta, missä mies oli aina ykkönen. Hänen menonsa, hänen harrastuksensa, hän meni jopa lasten edelle. Tästä tuli kyllä vuosisadan sotia, kun asetin lapset hänen edelleen.
Nyt olen sitä mieltä, että olin se parisuhteen työjuhta ja rahoittaja. Kävin töissä, huolehdin kaiken muun ajan miehen yrityksestä ja ennen kaikkea yritin olla lapsille läsnä.
Nyt eron jälkeen olen kuullut lapsilta lukuisia kertoja siitä, että olin aina töissä..en ollut riittävästi läsnä, enkä paikalla. Tein väärän ratkaisun sillä, että lähdin väärän miehen matkaan ja vielä suuremman virheen, kun hankin tällaisen luomakunnankruunun kanssa lapsia. Ulkopuolisesta hän on vuosisadan isä..suorastaan isien isä. Kelpaisi malliksi ihan mihin tahansa perhelehteen. Isyyden symboli.
Oikeastaan olisi alunperinkin ollut parempi olla yksinhuoltajana tai vain puhtaasti sinkkuna..elämässä olisi ollut muutakin kuin yövalvomisia, töitä ja kaaoksen siivousta.
Miehen mielestä olin vain raivohullu akka, jota hänen piti paeta harrastuksiin ja edustamisiin..
Nyt on sitten aikaa tehdä sitä..minullakin.
En siis ole enää tulppana miehen kehitykselle, enkä riippana lasten kanssa..mutta kummasti mies on nykyään taantunut noissa pyrkimyksissään..
Herääkin kysymys, tarvitseeko miehen ego sen naisen sinne kotiin ja taakseen henkisesti?
Olemmeko se perusta ja jalusta, mistä nämä miehet sen elonsa täyttää?
Mistä tiedät että olit se juhta jne. Kaikki pystyy uhriutumaan myös minun äitini joka kidutti minua 15 vuotta ennenkuin muutin pois. Hän vieläkin esittää uhria ja muuta paskaa vaikka hän käytti minua pahan olonsa purkamiseen. Omaa lastaan.
Monesti äideillä lähtee äitiys lapasesta ja kuvitellaan että ollaan parasta vaikka ollaankin paskinta mahdollista.
Meillä päiväkodin vanhempainillassa oikeasti käytettiin puoli tuntia sen miettimiseen, että miten ne tiedotteet/laput/ilmoitukset jotka joudutaan antamaan isälle (kun tämä esim. hakee lapset) saataisiin äidin tiedoksi asti, kun isät ne aina unohtaa. Tämä ihan vakavalla naamalla. Henkilökunta oli ihan neuvoton sen kanssa, että KAIKKI asiat mitä yritettiin isien kautta saada perille, he unohtivat. Yksikin lapsi joutui sitten joka päivä veivaamaan reppua kotiin ja takaisin (normaalisti reppu viedään perjantaisin kotiin) koska isä ei muistanut mitään hänelle kerrottua asiaa tai hänelle annettu lappu hukkui aina jonnekin. Äiti, joka teki iltapainotteista työtä eikä siksi voinut usein hakea, teki sitten ratsian reppuun joka ilta josko siellä oli jotain muistettavaa.