Ystävyydestä...
Tajusin tässä joku aika sitten, että minä olen ystävyyssuhteissani se
aktiivinen osapuoli. Soittelen välillä, meilailen, tekstailen, ehdotan tapaamisia silloin tällöin. Tykkään yksinolostakin, pään sisäinen maailma on vilkas ; ), joten en ahdistele yhteydenotoillani jatkuvasti.
Kolmilapsisen perheen arki on meillä niin tiivistä muutenkin, etten
jaksaisikaan jatkuvaa treffailua.
Olen ollut tilanteeseen ihan tyytyväinen.
Sitten eteen tuli vaikea asia: minulla epäiltiin vakavaa sairautta.
Tulosten odottaminen oli kauheaa, ahdistavaa. Jaksoin vaivoin pyörittää
arkea, sitä vähemmän pitää yhteyksiä mihinkään. Ystävät kyllä tiesivät asiasta.
Miten kävi?
Viikkotolkulla syvää hiljaisuutta, varsinkin siellä suunnalla, jossa kuvittelin sitä ystävyyttä eniten löytyvän. Silmäni aukesivat huomaamaan, että sama oli jatkunut jo pitkään: ei meillä ole
ollut aikoihin enää aitoa yhteyttä. Miksi en sitä aiemmin tajunnut?!
En jaksa enää olla tyrkyllä. Jos yhteydenpito on yksipuolista, mitä ystävyyttä sellainen enää on?
Nyt olen odottavalla kannalla. Toisaalta ajattelen, että jaksan yksinkin,
mutta en halua olla mikään marttyyri. Ehkä on aika etsiä uusia kuvioita.
Surettaa.
Kommentit (3)
minun " ystävyys suhteeni" ovat myös aivan yhtä yksipuolisia.. Vaan antaapa olla jos ei kiinnosta!
Ollaan tunnettu lapsuudesta asti ja samoja kouluja käyty.
Monta vuotta minä olen ollut se aktiivinen osapuoli.
Aikaisemmin ehdottelin tapaamisia, soittelin yms. Hän ei koskaan ehdottanut mitään eikä juuri soitellut.
Nyt olen lopettanut, koska en enää jaksa.
En tarvitse sellaisia ystäviä, jotka eivät ole aidosti kiinnostuneita.
muuten hyvä ystävä: lojaali, luotettava jne.