Sivut

Kommentit (51)

Vierailija

Usein korostetaan sitä, että lapsimäärä on valinta. Ihminen haluaa kuvitella, että asia on yksin hänen itsensä päätettävissä. Eihän se aina mene näin. Monikohan useampilapsinenkin on saanut oman katraansa enemmän tai vähemmän vahingossa? Eipä niistä tietenkään kylillä huudella monesko lapsi tuli edes suuremmin suunnittelematta tai on tullut monen vuoden murheen jälkeen. Eikä se välttämättä kuulu kellekään. Miksi pitää vääntää veistä haavassa? Usein ne monilapsiset itse osoittavat oman perhekeskeisen arvomaailmansa turhan avoimesti muiden ihmisten keskellä. Mitä silläkin yritetään viestiä, että kysytään "eikö sinun lapsi ole yksinäinen kun ei ole ketään leikkikaveria..." Tarkoitetaanko sillä sitä, että oikeastaan te ette arvosta tätä meidän välistä ystävyyttä/kaveruutta/tuttavuutta juuri lainkaan, jos pidätte sitä yhdentekevänä? Monilapsisilla on toki toisensa, mutta riittääkö siinä pikkulapsivaiheessa resursseja mihinkään muihin merkityksellisiin ihmissuhteisiin perhe- ja sukulaisuussuhdepelin lisäksi? Kun aikuiset puhuvat ääneen ainokaisten oletetusta yksinäisyydestä ja korostavat sisarussuhteiden erinomaisuutta, niin siirtyykö ainokaisten syrjintä vaivihkaa sinne lastenkin leikkikentille? Ehkä sisarukset tulevat parhaimmillaan hyvin juttuun keskenään, mutta hyväksyvätkö mukaan muitakin lapsia? Miksi niin monet jo ryhmäytyneet lapset katsovat kulmien alta niitä muita lapsia jotka yrittävät tehdä tuttavuutta? Ehkä sisarussuhteiden erinomaisuuskaan ei tule ilman, että vanhemmat käyttävät todella paljon aikaa ja energiaa siihen, että sisarussuhde alkaisi toimia. Muutenkin niillä lapsilla on siinä elämänsä ensivuosina jonkin verran sitä ikäeroa ja ehkä kovin eri kehitysvaiheessa, että onko niistä välttämättä jatkuvasti oman tasoista leikkiseuraa? Minä en tiedä. Olen itse ainokainen. Yh-äidin ainoa ilmeisen vahinkolapsi eikä äidillä käynyt flaksi miessuhteissa pitkiin aikoihin ja näin se sitten meni. Nyt minulla on yksi lapsi. Toisesta lapsesta en tiedä tuleeko ikinä. Olen jo lähes 40-vuotias ja mieheni ei ole innostunut enää hankkimaan lisää lapsia. Hänen lapsikiintiönsä on kuulemma täynnä. Mielestäni yksilapsisuus on ongelma vain jos ympäristö tekee siitä ongelman ja harjoittaa ainokaisten syrjimistä. Tässä maailmassa on paljon ihmisiä, jotka voisivat olla myös ystäviä keskenään. Toki ymmärrän sen, että äärimmilleen viety perhe- ja sukukeskeisyys on sekin arvovalinta enkä tiedä miten se olisi vähemmän itsekäs valinta sekin, että keskittyy vain oman perheen kasvattamiseen ja katsoo säälien muita, kun se sääli ei kuitenkaan ketään auta.

X

Olen ainoa lapsia ja itse kolmen lapsen äiti. En missään nimessä halunnut yhtä lasta. Olen niin iloinen katsoessani lasten yhteisiä leikkejä ja ymmärrän mistä olen jäänyt paitsi. Olisin aina toivonut itselleni sisarusta. Nyt aikuisenakin mietin, että millaista elämä olisi, jos minulla olisi sisarus. Kohta huolehdin yksin vanhenevien vanhempieni asioista eikä kukaan ole sitä jakamassa. On toki hyviäkin puolia ainoana kasvamisessa ollut, mutta kyllä mielestäni huonoja on enemmän.

Vierailija

Yksilapsisuus on surkeaa! Toivoin aina sisarusta, en saanut. Kavereista huolimatta tuntui siltä, että olin aina yksin. Ei kaverit/sukulaislapset korvaa yhteistä kasvua ja elämää sisarusten kanssa. Turha kuvitellakaan. Luonne jäi itsekkääksi, kun ei koskaan tarvinnut jakaa. Ei tarvinnut neuvotella katsottavasta leffasta, jakaa karkkipussia tai viimeistä limsaa tai auton takapenkkiä tai isän kainaloa. Kaikki oli aina minun, minun, minun. Kärsin siitä todella edelleen. Nyt vanhemmat vanhenee, ei ole ketään kenen kanssa jakaa hoitovastuuta. Olen ainoa kenelle soittelevat. Eikä ole ketään kuka olisi elänyt saman lapsuuden, kenen kanssa voisi sitä muistella ja siitä jutella. Ja suku on pieni, ei ole veljien vaimoja tai siskojen miehiä eikä lapsilla serkkuja minun puoleltani. Surkeaa. Sanomatta lienee selvää, että samaa kurjuutta en halunnut jatkaa, joten meillä on monta lasta.

Vierailija

Itse olen monilapsisesta perheestä, hyvä ystäväni on ainokainen. Ei pidä lainkaan paikkansa, että hän olisi hemmoteltu tai ei osaisi ottaa muita huomioon. Päinvastoin, tuntuu, että itse olen katraan nuorimpana joutunut aina tappelemaan kaikesta ja taistelemaan osuudestani, mikä on johtanut siihen, että jos jotain saan, pidän siitä kynsin ja hampain kiinni, enkä missään tapauksessa jaa kenenkään kanssa mitään. Ystäväni on valmis jakamaan suunnilleen kaiken.

Tämä ainokainen ystävä on myös erittäin läheinen serkkujensa kanssa ja pitää yhteyttä monenlaisiin tuttaviin ihan toisella tavalla kuin minä. Hän on milloin minnekin menossa ja kertoo, että se on se tyyppi, jonka kanssa oltiin synnytysvalmennuksessa ja se on se mun keramiikkakurssikaveri ja se on vanhan opiskelukaverin lapsuuden ystävä, johon tutustuin yhdellä mökkireissulla jne. Itse en ikinä pidä tuollaisiin ihmisiin yhteyttä enkä edes tutustu heihin kuin pintapuolisesti. Tuntuu, että ainokainen tulee sosiaalisemmaksi, koska joutuu hakemaan kontakteja kodin ulkopuolelta. Isossa perheessä olen tottunut siihen, että kotona on niin paljon porukkaa, että ei tarvitse hakea ystäviä mistään ja oikeastaan mulla on paljon vähemmän kavereita kuin tällä ainokaisella.

Yksi siskoistani on minulle tosi läheinen ja hänestä ole kiitolllinen. Muutaman siskon ja veljen kanssa ei juuri olla tekemisissä. Ei olla riidoissa, mutta ei mitenkään läheisiäkään olla. Kun tulee se aika, että vanhemmat tarvitsevat apua, tiedän jo, ketkä sisaruksistani tulevat olemaan niitä, jotka auttavat ja ketkä eivät tee mitään. Aina iso lapsi katras ei tarkoita, että tuollaiset asiat jakautuisivat jotenkin tasan ja pääsisi vähemmällä, kun on monta tekemässä.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Luonne jäi itsekkääksi, kun ei koskaan tarvinnut jakaa. Ei tarvinnut neuvotella katsottavasta leffasta, jakaa karkkipussia tai viimeistä limsaa tai auton takapenkkiä tai isän kainaloa. Kaikki oli aina minun, minun, minun. Kärsin siitä todella edelleen. .

Sulla on aika romantisoitu käsitys useamman lapsen toiminnasta. Ei siinä lasten kesken mitään neuvotella, kyllä se menee niin, että isompi ja vanhempi/vahvempi määrää, vaikkapa mitä leffaa katsotaan. Se pienin on aika heikoilla, kun jaetaan karkkipussia tai vikaa limsaa, jos ei ole vanhemmat vahtimassa ja määräämässä. Nuorin/kiltein/heikoin saa tottua aikamoiseen sortoon.

Vierailija

Kyllä siinä useammankin lapsen hankinnassa aikamoista itsekkyyttä näkyy, yksi isoin asia tietty raha. Kun sitä rahaa ei ole sosiaalitukia enempää ja silti hankitaan se haaveiltu suurperhe, niin kuinka kivaa on sitten lapsilla sekään ettei koskaan ole varaa mihinkään.
Meillä on yksi lapsi ja toista edes vähäkään tosissaan mietitään vasta sitten jos/kun tulotaso nousee riittävästi.

Joopajoo1

Sisaret on näin aikuisena ihan kivoja, mutta kyllä muut läheiset sukulaiset ovat miltei samalla tasolla. Lapsena ei juuri yhteistä säveltä ollut ja kotonakin saatoin olla yksinäinen sisarista huolimatta. Lisäksi äitini oli kiireinen töidensä ja lisäkouluttautumisen takia ja tunnen katkeruutta siitä, kuinka vähän sain huomiota myöhemmin lapsena. Sisareni oli parempi koulussa ja häntä pidettiin siten automaattisesti minua parempana kaikessa. Eriarvoisuus sai itsetuntoni huonoksi ja sillä oli vakavat seuraukset teini-iässä. 

Itse halusin ja sain vain yhden lapsen. En halunnut tehdä lapsia enempää, kuin itselläni on resursseja hoitaa. Haluan voida olla kunnolla läsnä ja tukea, puhumattakaan rahallisesta puolesta. Teini-iän sotkujen takia kävin koulut myöhemmin, joten en halua myöskään tehdä enempää lapsia ja pudota pois työmarkkinoilta.

Lapsellani on toki tylsempiä päiviä, mutta vietämme paljon aikaa sukulaisteni ja ystävieni kanssa, joilla on samanikäisiä lapsia. Lapseni on sosiaalinen, empaattinen ja osaa jakaa lelut ja karkit muiden kanssa, vaikka ei sisarta olekaan saanut. Uskon pitkälti kasvatuksen ja esimerkin voimaan. Tällä hetkellä tuntemistani lapsista pahiten itsekkäät, jotka eivät hyväksy uusia ihmisiä leikkeihin, eivätkä todellakaan jakaisi mitään ovat hyvin pienellä ikäerolla syntyneet sisarukset, jotka ovat viettäneet kaiken aikansa kahdestaan.

Toki pidän itseäni jonkin verran itsekkäänä, kun ajattelen uraa, rahaa ja jaksamista lapsimäärää päättäessäni, mutta en pidä sitä haitallisena lapselle.

Vierailija

Itse kasvoin ilman sisaruksia ja paitsi kyllä olen jäänyt jostain. Nytkin kaikki on minun harteillani kun vanhemmat käyvät vanhoiksi. Kun he kuolevat, ei ole kukaan järkkäämässä hautajaisia kanssani. Kuoleman jälkeen ei ole lähisukulaisia, jonka kanssa vaihdella kuulumisia. Itsekyyttä koen enemmän olevan sisaruksellisilla. Hehän ovat pienestä pitäen joutuneet pitämään omastaan kiinni kynsin hampain.

Vierailija

Täällä yhden jo varsin ison lapsen äiti, joka itse myös on ainokainen.

Minä taas olisin luultavasti tullut hulluksi useamman lapsen kanssa. Olen rauhaa rakastava introvertti, enkä mitenkään erinomainen pikkulapsen äiti. Vauvanhoito oli mukavaa mutta rankkaa, mutta leikki-ikäisen kanssa oli kuolettavan tylsää. En ole mikään viriketykki, joten luultavasti olisi helpottanut, jos lapsia olisi siinä vaiheessa ollut useampia....tai sitten ei; puolisoni ja sisarensa heittelivät lapsina toisiaan keittiöveitsillä ja enimmäkseen vihaavat toisiaan vielä aikuisenakin. Myöhemmin, koululaisen ja teinin kanssa olen aidosti nauttinut äitiydestä.

No joo. Halusin yhden lapsen kokeakseni vanhemmuuden. Sain yhden lapsen, ja kysyin jokin aika sitten, onko hän kaivannut sisaruksia. Ei kuulemma, kavereitakin on niin paljon. Ymmärrän kyllä, en minäkään koskaan ole kaivannut. Nuorena oli mukavaa tulla kotiin rauhoittumaan omiin oloihin. Samanluonteinen jälkikasvu arvostaa myös omaa rauhaa. Jakamisen kanssa ei ole kummallakaan ollut mitään ongelmia; ehkä niitä on sitten niillä, jotka ovat aina saaneet kaiken haluamansa.

Vanhempani vanhenevat ja sairastavat, ja olen molempien edunvalvoja. Tilanne ei ole käynyt missään vaiheessa erityisen kuormittavaksi, vaikka mistä sitä tietää, vaikka vielä kävisikin. Ehkä niin olisi, mikäli omassa elämässä olisi vielä ne paljon parjatut ruuhkavuodet menossa. Mene ja tiedä.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Yksilapsisuus on surkeaa! Toivoin aina sisarusta, en saanut. Kavereista huolimatta tuntui siltä, että olin aina yksin. Ei kaverit/sukulaislapset korvaa yhteistä kasvua ja elämää sisarusten kanssa. Turha kuvitellakaan. Luonne jäi itsekkääksi, kun ei koskaan tarvinnut jakaa. Ei tarvinnut neuvotella katsottavasta leffasta, jakaa karkkipussia tai viimeistä limsaa tai auton takapenkkiä tai isän kainaloa. Kaikki oli aina minun, minun, minun. Kärsin siitä todella edelleen. Nyt vanhemmat vanhenee, ei ole ketään kenen kanssa jakaa hoitovastuuta. Olen ainoa kenelle soittelevat. Eikä ole ketään kuka olisi elänyt saman lapsuuden, kenen kanssa voisi sitä muistella ja siitä jutella. Ja suku on pieni, ei ole veljien vaimoja tai siskojen miehiä eikä lapsilla serkkuja minun puoleltani. Surkeaa. Sanomatta lienee selvää, että samaa kurjuutta en halunnut jatkaa, joten meillä on monta lasta.

Aivan kuin minun suustani! Pidän itsekkäänä sitä, että minulta on riistetty mahdollisuus sisarussuhteisiin. Ja lapsiltani serkkuihin sekä täteihin/setiin minun puoleltani. Suku on muutenkin pieni, minullakaan ei ole kuin pari serkkua. Aina sisarussuhteet eivät toimi, mutta en saanut edes mahdollisuutta yrittää. Minulla onkin useampi lapsi.

Vierailija

Joka vuosi jouluapuryhmissä näkyy näitä, että vanhemmat olleet vuosia kotona ja lapsia 3-10, joista nuorin parikuinen/vielä vatsassa. Ja koska katraan elättämien on niin kallista, niin rahaa ei ole edes yhteen lanttulaatikkoon.
Missä kohtaa tuossa asetelmassa ollaan oltu epäitsekkäitä verrattuna yksilapsiseen perheeseen?

Vierailija

Joopajoo1 kirjoitti:
Sisaret on näin aikuisena ihan kivoja, mutta kyllä muut läheiset sukulaiset ovat miltei samalla tasolla.

Oletko ajatellut sitä, että lapsellasi ja hänen lapsellaan/lapsillaan ei ole niitä läheisiä sukulaisia niin paljon, koska ei ole sisaruksia, serkkuja, setiä, tätejä?

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yksilapsisuus on surkeaa! Toivoin aina sisarusta, en saanut. Kavereista huolimatta tuntui siltä, että olin aina yksin. Ei kaverit/sukulaislapset korvaa yhteistä kasvua ja elämää sisarusten kanssa. Turha kuvitellakaan. Luonne jäi itsekkääksi, kun ei koskaan tarvinnut jakaa. Ei tarvinnut neuvotella katsottavasta leffasta, jakaa karkkipussia tai viimeistä limsaa tai auton takapenkkiä tai isän kainaloa. Kaikki oli aina minun, minun, minun. Kärsin siitä todella edelleen. Nyt vanhemmat vanhenee, ei ole ketään kenen kanssa jakaa hoitovastuuta. Olen ainoa kenelle soittelevat. Eikä ole ketään kuka olisi elänyt saman lapsuuden, kenen kanssa voisi sitä muistella ja siitä jutella. Ja suku on pieni, ei ole veljien vaimoja tai siskojen miehiä eikä lapsilla serkkuja minun puoleltani. Surkeaa. Sanomatta lienee selvää, että samaa kurjuutta en halunnut jatkaa, joten meillä on monta lasta.

Aivan kuin minun suustani! Pidän itsekkäänä sitä, että minulta on riistetty mahdollisuus sisarussuhteisiin. Ja lapsiltani serkkuihin sekä täteihin/setiin minun puoleltani. Suku on muutenkin pieni, minullakaan ei ole kuin pari serkkua. Aina sisarussuhteet eivät toimi, mutta en saanut edes mahdollisuutta yrittää. Minulla onkin useampi lapsi.


Oma asenne olisi kohdallasi se ratkaisevin. Itse teet päässäsi asiasta ongelman, ehkä olet jopa mielessäsi kuvitellut täydellisen siskon/veljen jonka kanssa sinulla olisi ollut läheiset välit ja kuinka tämä olisi lapsillesi rakas täti/eno.

Itselläni on sisko, joka nälvi ja vittuili koko lapsuuden läpi. Nyt meillä on molemmilla lapsi, hänen lapsensa on tietty "paras kaikessa!" ja minun lastani ei pahemmin edes noteeraa (ei ota syliin, juttele hänelle tms vaan on kuin lastani ei olisikaan). Että siinä mallia sisaruudesta ja sukulaisuudesta.

Joopajoo1

Vierailija kirjoitti:
Joopajoo1 kirjoitti:
Sisaret on näin aikuisena ihan kivoja, mutta kyllä muut läheiset sukulaiset ovat miltei samalla tasolla.

Oletko ajatellut sitä, että lapsellasi ja hänen lapsellaan/lapsillaan ei ole niitä läheisiä sukulaisia niin paljon, koska ei ole sisaruksia, serkkuja, setiä, tätejä?

Lapsellani kyllä riittää sukulaisia, minulla on kymmeniä serkkuja ja lapsellani on vielä enemmän pikkuserkkuja. Miksi kaikkien pitää olla tätejä, serkkuja tai sisaria. Miksi kauemmat sukulaiset eivät riitä? Suvussani on lestadiolaistaustaisia, joten sukua riittää ympäri suomen ja itse olen todella monien kanssa tekemisissä paljon, en juurikaan erottele siskoja, serkkuja tai pikkuserkkuja jne. Sen lisäksi ystävieni lapset ovat mukana päivittäisessä elämässämme. Ja jos ei minun puoleltani, niin miehen puolelta on lisää serkkuja, ovat olleet kovasti sikiävää sorttia myös, olen miehen siskojen kanssa monta kertaa viikossa puheissa ja tapaamme usein ja lapset leikkivät mielellään keskenään ja viihtyvät hyvin. 

Lapsellani ei ole siskoa eikä veljeä eikä tule, mutta sukulaisia hänellä kyllä piisaa, se ovatko he läheisiä vai ei, on lapseni itse ja minun päätettävissäni. Ei lähisukulaisuus mihinkään velvoita, läheisyys sukulaiseen tai ystävään määrittyy siitä miten itse käyttäytyy.

Vierailija

Minulle sisarus ei ole ikinä tuonut mitään onnea ja autuutta. Isoveljeni ja minä emme pidä toisiimme yhteyttä, mitä nyt synttäreinä saatetaan tekstiviestit pistää. Jos jotain veljestäni opin, niin sen että voit olla vaikka kuinka mukava ja kiltti, mutta toinen saattaa silti olla täysverinen mulkku. Kaikki eivät ole mukavia, eikä sisarus ole automaattisesti mukava leikkitoveri ja olkapää johon tukeutua. Toivoin usein olevani ainoa lapsi, koska veljeni kulutti kaiken aikansa mollaamalla ja lyttäämällä itsetuntoani. Nyt aikuisena työstän näitä asioita.

Voi arvata, että vähän on jäänyt katkera fiilis. Etenkin kun tutut kilpaa kehuvat, miten herttainen ja mukava veljeni on. Joo ei ole minulle, omalle siskolleen ollut ikinä.

Sivut

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Uusimmat

Suosituimmat