Juttelisiko joku mun kanssa, ahdistus ja sairastelu

Eilen ajattelin että ahdistus tuntuu kuin olisi tulessa sisältä päin koko ajan. Ja avunpyyntö on sellaista "olisiko kenelläkään vettä", mutta sitä ei ole tai sitä on vähän... En osaa sen paremmin selittää. Pelottaa ja ikäviä asioita pulpahtelee mieleen jotka sitten suurenee aivan mahdottomiksi.

Elämä on niin älyttömän hauras, loppujenlopuksi sellaisella asialla kuin työ ei ole mitään merkitystä. Herkkänä ihmisenä ehkä osaat nähdä kauneutta pienissä asioissa :)

Vierailija kirjoitti:

Eilen ajattelin että ahdistus tuntuu kuin olisi tulessa sisältä päin koko ajan. Ja avunpyyntö on sellaista "olisiko kenelläkään vettä", mutta sitä ei ole tai sitä on vähän... En osaa sen paremmin selittää. Pelottaa ja ikäviä asioita pulpahtelee mieleen jotka sitten suurenee aivan mahdottomiksi.

Mitä asioita pelkäät? Pystytkö puhumaan esimerkiksi sun miehelle niistä ikävistä asioista ettei ne pääsisi kasvamaan niin kamaliksi?

Ei ole mitään pakko-oireita tms. Haluaisin kyllä että asiat sujuu aina tietyllä lailla mutta eihän niin voi olla.

Olen kuitenkin aika riippuvainen läheisistäni ja mun on joskus vaikea olla yksin.

-ap

Joskus puhutaan joo, mutta ikävä kyllä miestäkin saattaa ne jutut alkaa ahdistaa. Siksi en usein viitsi ainakaan noista raskaimmista aiheista. Ne voi liittyä kuolemaan tai kaikkeen mikä nyt ikinä voi ihmistä huolettaa ja mikä voisi mennä pieleen. Ehkä pelkään myös yksin jäämistä ja tätä pahaa oloa. Tai että pitäisi kuolla yksin tms. kamalaa. Fyysisesti sairaana nämä jutut tulee erityisesti mieleen.

-ap

Vierailija kirjoitti:

Joskus puhutaan joo, mutta ikävä kyllä miestäkin saattaa ne jutut alkaa ahdistaa. Siksi en usein viitsi ainakaan noista raskaimmista aiheista. Ne voi liittyä kuolemaan tai kaikkeen mikä nyt ikinä voi ihmistä huolettaa ja mikä voisi mennä pieleen. Ehkä pelkään myös yksin jäämistä ja tätä pahaa oloa. Tai että pitäisi kuolla yksin tms. kamalaa. Fyysisesti sairaana nämä jutut tulee erityisesti mieleen.

-ap

Onko sulla joku fyysinen sairaus vai sairasteletko muutenvaan?

Auttaako muuten askartelu huonoina päivinä vai etkä pysty sillon tekemään mitään?

Mitä askartelet?

Mua pelotti ennen tosi paljon että jos vaikka sairastun esim. syöpään ja hitaasti kuihdun pois. Oon myös monesti miettinyt miltä se kuoleman hetki tuntuu kun vetää viimesiä henkäyksiä ja tietää että kohta kuolee. Mutta tajusin kuitenkin että en minä sille mitään voi, ehkä sairastun tai ehkä jään huomenna auton alle. Elämä on ollut hyvää ja elämisen arvoista jokatapauksessa, pitäis olla kiitollinen siitä että on päässyt tähän asti.

Onneksi ei mitään kroonisia fyysisiä sairauksia, nyt vaan ihan tosi voimattomaksi vienyt vatsatauti. Viimeksi oli raju flunssa muutama kuukausi sitten ja silloin psyykkinen puoli romahti kokonaan.

Askartelen aika paljon kortteja. Joskus muuten vaan ja aina jos jollain on syntymäpäivä tms. Itse ei aina niin helposti saa iloa niin on kuitenkin kiva kuulla jos joku ilostuu. Tiedän ettei kaikki arvosta tai kiusaantuu, jos itsellä ei oo tapana lähetellä kortteja, mutta mulle se on vaan sellainen "ajattelen sinua ja olen voinut sen verran hyvin että jaksoin tehdä kortin". Suunnitteilla on ollut myös eräänlainen scrapbook johon vain keräilisin kauniita kuvia ja ehkä tekstejä itselleni. Ehkä jonain hyvänä päivänä saan aloitettua sen <3

Minäkin tulen joskus tuohon tulokseen, että turha murehtia kun kaikki me joskus kuollaan, kissat ja ihmiset ja muutkin. Joskus taas mietin miksi otin kissoja, kun joskus vaan saan nähdä niitten kuoleman. Läheisten kuolemia on myös vaikea miettiä. Liekö eniten se yksinjäämisen pelko, kyllähän mä sen ymmärrän ettei kenenkään elämä ole ikuinen.

Nyt ainakin ehkä tulin siihen tulokseen, että vaikka en ikinä pystyisi työelämään, ei siinä kukaan menetä mitään (paitsi joku työpaikka ehkä minut ahkeran työntekijän :) ). Ja että oon silti arvokas. Voisinpa jotenkin antaa ympärillä oleville ihmisille sen huolenpidon takaisin mitä saan.

-ap

Toki toive on että joskus löytyisi työ jossa olisi tarpeeksi ymmärtäväinen ympäristö ja ehkä mahdollisuus tehdä osa työstä kotona ja stressikynnys mahdollisimman matala, eli joku muu olisi ns. vastuussa ja minä vain rivityöntekijä. Mutta juuri nyt ei varmaan tätä tarvitse miettiä vaan sitä olon paranemista.

Kiitos tuhannesti kaikille vastanneille, nyt vähän parempi olo jo. Katson hölmöä Putous-uusintaa telkkarista ja ajattelen ettei elämä ole niin vakavaa.

-ap

Kiitos myös sinulle, tuli hyvä mieli itsellekin tästä keskustelusta :)

Hei, kun sulla on noita kissoja niin mulla on ehdotus. Tee niille instagram-tili ja ala seurata muita kissoja/kissanomistajia. Se  on ihan hauskaa seurailla maailman eri kolkkien kissojen elämää. Ja on se ihan sosiaalistakin, tutustuu myös niihin kissojen omistajiin. Saa hetkeksi ajatukset muualle.

Seurailen joitakin "julkkis"kissoja Facebookissa, ja kavereille kyllä jaan omien kissojen touhuamisia ja kuvia. Taidan olla vähän mustis omista karvalapsista kun en yleiseen jakoon ole toistaiseksi halunnut laittaa :D

Jätän tämän keskustelun kirjanmerkkeihin joten saa kyllä vieläkin kirjoittaa jos tahtoo.

-ap

Vierailija kirjoitti:

Tuo on ihan totta. Olen ollut aina reipas ja hyvä työntekijä silloin kun olen pystynyt työskentelemään, mutta sitten teen sen jotenkin yli ilmeisesti. Joskus ahdistaa se, ettei minulla nyt ole päämäärää. Mitenkähän siitä pääsisi eroon. Mies ei varsinaisesti hoputa minua mihinkään ja ymmärtää kyllä, mutta hänkin joskus puhuu "sitten kun sinulle löytyy työ". Mulle tulee vain mieleen, että entä jos ei löydy sellaista työtä missä pystyn olemaan :(

-ap

Mielenkiinnosta kysäsen millaista tämä paniikkikohtaus on? Kuinka kovasti se häiritsee ihmisten ilmoilla käydessä? Itselläni ei moisia ole.  Viimevuonna suurimman osan ajasta kulutin tietokoneella olemiseen enkä pahemmin pihapiiriä pidemmälle mennyt. Kaupassakäyntikin oli vaikeaa. Kun uskaltauduin hierontaan huomattiin että minulla on skolioosi jonka jälkeen on ollut pakko käydä salilla treenaamassa. Alku oli aivan hirveää kun en tykkää ihmistenilmoilla olla, mutta puolessa vuodessa aloin tykkäämään siitä ja on tullut tavoitteita. Olen päättänyt kerrankin toteuttaa niitä harrastuksia joita olen pitkänaikaa jahkaillut. onko sinulla mitään moisia asoita joita haluaisit tehdä, mutta et jostainsyystä ole toteuttanut niitä?

Haluan tsempata sinua aloittaja. Olen 40-vuotias ja sairastan tyypin kaksi kaksisuuntaista mielialahäiriötä, joka on oireillut psykooseina, masennuskausina ja paniikkioloina. Lapsesta lähtien olen kokenut oloni turvattomaksi, pelokkaaksi ja huonommaksi kuin muut. Perheessäni arvostettiin hyvää koulumenestystä ja niin kauan kuin menestyin, kaikki tuntui olevan suht hyvin. Kun en pärjännytkään ekassa työpaikassani, romahdin ja jouduin sairaalaan. Tuntui, että elämäni on ohi. Onneksi pääsin terapiaan ja aloin vähitellen ymmärtää, että minun on pakko alkaa olla itselleni armollisempi tai masennukset seuraavat toistaan. Pitkään ajattelin kuitenkin, että alan pitää itsestäni, kun/jos minusta tulee hyvä työssäni niin omasta kuin muidenkin mielestä tai kun tarpeeksi moni muu ihminen pitää minusta. Tuntui kuitenkin, etten voi koskaan saavuttaa haluamaani tunnetta työssäni tai ihmissuhteissani vaan olen tuomittu olemaan outo luuseri. Jos joku kehui tai sanoi jotain ystävällistä, ajattelin, että olen onnistunut huijaamaan häntä tai että hänellä on joku taka-ajatus tai että se oli vain sattumaa.

Muutos alkoi, kun psykologini pisti minut puhumaan itselleni kuin puhuisin ystävälleni. Jotenkin se liikutti jotain sisimmässäni ja tajusin, miten kovasti kaipaan hyväksyntää nimenomaan itseltäni ja että voin antaa itselleni hyväksynnän, jos niin päätän ja voin vaientaa kriittisen äänen sisälläni. Ahdistava möykky alkoi sulaa pitkillä kävelylenkeillä, kun puhuin itselleni mielessäni lempeästi. Itkin paljon, mutta ne olivat helpotuksen kyyneliä. Toki tuli takapakkia ja olin tuonkin jälkeen vielä kerran töissä tapahtuneen takaiskun seurauksena masennuksen syövereissä, mutta silloinkin jotenkin tajusin, että on oma päätökseni, jäänkö kiinni epäonnistumiseeni ja annan sen määritellä minut kaikin tavoin epäonnistuneeksi vai ajattelenko, että kyllä, epäonnistuin ja se on kurjaa, mutta se menee ohi ja olen oppinut jotain.

Paniikkitunteet, pelot ja masennuskaudet ovat lieventyneet todella paljon. Töissä olen tullut rauhallisemmaksi ja osaan jo ajatella, että minulla on omat vahvuuteni, joista saan iloita ja omat heikkouteni, jotka eivät kuitenkin tee minusta täysin epäonnistunutta. Yhäkään kaikki eivät pidä minusta, mutta se ei kaada maailmaa. Niin se vain on, ja sen kanssa voi elää. Tiedän, että kaikesta huolimatta olen arvokas ja ihan hyvä tyyppi omalla tavallani. Niin olet sinäkin aloittaja. Pidä huolta itsestäsi ja muista, että et elä tätä elämää täyttääksesi muiden toiveita.

Paniikkikohtaus voi olla minulla lievimmillään sellainen epätodellisuuden tuntu, se alkaa kuin saisin sähköiskun tai joku löisi takaraivoon yhtäkkiä. Sitä pelästyy ja sen huomaa, siis että jotain ikään kuin "muuttuu". Ympäristön ihmiset saattavat yhtäkkiä alkaa vaikuttaa vihaisilta ja uhkaavilta. Useimmiten en ole saanut pahoja paniikkikohtauksia julkisella paikalla, mistä olen kai ihan kiitollinen. Pahin kohtaus on ollut sellainen, että olen itkenyt hysteerisesti peloissani (en oikein tiedä minkä takia), minua on yritetty halata ja lohduttaa mutta olen ollut aivan hysteerinen. On tullut voimakas hyperventilaatio, joka on lopulta vaikuttanut niin, että kasvot, kädet ja jalat puutuvat liian hapentulon vuoksi. Se alkaa pistelyllä ja johtaa turtumiseen. Kasvot puutuivat jopa huulia myöten, jolloin en ole pystynyt kunnolla puhumaan, kun huulet eivät meinanneet liikkua. Tässä kohtauksessa ei pamitkaan meinanneet auttaa, se teki siitä tosi pelottavaa. Lopulta siinä panikoin itseni aina uudestaan siihen hysteriaan, aivan uuvuksiin asti. Se oli pelottavaa niin vierestä seuranneelle kuin minulle. Kuolemanpelko on myös aika vahva, vaikka joku järjensiemen jossain piilossa ehkä on, että ei tähän kuole, kun nyt vaan menisi ohi...

Minulla ei oikeastaan ole ollut muita unelmia tai tavoitteita kuin löytää elämänkumppani, ja kun se on täyttynyt niin en ole kai muusta haaveksinut. Ei kyllä tule mieleen sellaista, mitä ehdottomasti haluaisin toteuttaa. Haluaisin vain että elämäni olisi kohtuullisen mukavaa ja saisin viettää sitä minulle tärkeiden ihmisten kanssa. Ehkä haluaisin hienon puutarhan, nyt sen virkaa toimittaa parveke, jossa kolme kasvia, joita yritän pitää elossa. :)

Kiitos tsempeistä ja kokemuksistanne. Uskon että näistä voi olla apua myös muille kuin minulle.

-ap

Ai niin, minäkin olen yrittänyt tuota itselleni juttelua. Että on siis itselleen ystävällinen. Vaikeaa se on ja pistää itkettämään. Myös jos tällaisina vaikeina päivinä joku on minulle ystävällinen ja kiltti, se itkettää. Voitte siis uskoa että olen itkenyt tätä keskustelua lukiessa ja kirjoitellessa! :)

-ap

Pakko nostaa omaa ketjuani, kun nyt sain tällaisen oivalluksen joka ehkä aiemminkin on käynyt mielessä. Nyt yritän pukea sen sanoiksi.

Jos jotain hyötyä on ollut tästä mielen sairastamisesta, ahdistuksesta, paniikista ja masennuksesta kokonaisuudessaan, niin silloin kun on hyvä hetki ja rauhallista, pystyn niin hyvin nauttimaan kaikista pienistä mukavista asioista. Nytkin tulee mieleen kesän kukat, ihan tavalliset voikukat ja pienenpienet kärpäset. Nekin kaikki omalla tavallaan niin tärkeitä. Mietin vaikka sellaisiakin, kuinka pienestä asti olen tykännyt katsella ja ehkä joskus poimiakin kukkia, ruokkinut kärpästä sokeripalalla ja seuraillut luonnon muutoksia ja eläinten touhuja. Ilmeisesti jos on kärsinyt päänsä sisällä paljon, ne hyvät asiat tuntuvat harvinaisuudessaan niin hyviltä.

-ap

Vierailija kirjoitti:

Pakko nostaa omaa ketjuani, kun nyt sain tällaisen oivalluksen joka ehkä aiemminkin on käynyt mielessä. Nyt yritän pukea sen sanoiksi.

Jos jotain hyötyä on ollut tästä mielen sairastamisesta, ahdistuksesta, paniikista ja masennuksesta kokonaisuudessaan, niin silloin kun on hyvä hetki ja rauhallista, pystyn niin hyvin nauttimaan kaikista pienistä mukavista asioista. Nytkin tulee mieleen kesän kukat, ihan tavalliset voikukat ja pienenpienet kärpäset. Nekin kaikki omalla tavallaan niin tärkeitä. Mietin vaikka sellaisiakin, kuinka pienestä asti olen tykännyt katsella ja ehkä joskus poimiakin kukkia, ruokkinut kärpästä sokeripalalla ja seuraillut luonnon muutoksia ja eläinten touhuja. Ilmeisesti jos on kärsinyt päänsä sisällä paljon, ne hyvät asiat tuntuvat harvinaisuudessaan niin hyviltä.

-ap

Olet kyllä ihan oikeassa. Kesällä on kaikenlaista pientä mihin voi kiinnittää huomiota, varsinkin eläimet ja kasvit. Linnun laulu tai vaikka oravan puuhastelut, niitä on hyvä jäädä kuuntelemaan tai katselemaan.