Juttelisiko joku mun kanssa, ahdistus ja sairastelu

Nostan, josko joku

Pöh, mulla on myös pitkä historia ahdistuksen kanssa...

Simpsonit tulee tällä hetkellä telkkarista!

Oletko tyytyväinen nykyiseen lääkitykseesi? Ja mikä on vasteaika, jos se on juuri tarkistettu?

Itselläni on myös kaikenlaisia ongelmia ja yksinäisyyttä, mutta paniikkikohtauksia ei luojan kiitos ole tullut kuin silloin, kun tyroksiiniannostus oli liian suuri. Minulla ei siis ollut kilpirauhasen vajaatoimintaa lainkaan, väärä diagnoosi. Mutta muistan sen tunteen, joka oli pahin kokemani ikinä. Mitä sinä teet, kun kohtaus iskee?

Miten sulla aikoinaan alkoi toi ahdistus ? Käytkö töissä ?

Vierailija kirjoitti:

Oletko tyytyväinen nykyiseen lääkitykseesi? Ja mikä on vasteaika, jos se on juuri tarkistettu?

Itselläni on myös kaikenlaisia ongelmia ja yksinäisyyttä, mutta paniikkikohtauksia ei luojan kiitos ole tullut kuin silloin, kun tyroksiiniannostus oli liian suuri. Minulla ei siis ollut kilpirauhasen vajaatoimintaa lainkaan, väärä diagnoosi. Mutta muistan sen tunteen, joka oli pahin kokemani ikinä. Mitä sinä teet, kun kohtaus iskee?

Mulla sama, tyroksiini tekee paniikkikohtauksia, harmi kyllä mulla sitä ei voi oikein laskea koska taustalla kilpirauhassyöpä. Pakko yrittää jotain muita selviytymiskeinoja, mielenhallintaa ja sitten ihan opamox jos pahaksi menee.

Vatsataudissa lääkkeetkään ei oikein tahdo imeytyä, varmaan siksikin olosi myös vielä

kamalampi.

Jutellaan vaan. Itselläni on myös ahdistusta, tiettyjen tapahtumien jälkeen. Millaisena sun ahdistus ilmenee?

En ole varma. Alkuun lääkitys vaikutti hyvältä, mutta nyt en tiedä kun tätä ahdistusta taas on. Periaatteessa nyt pitäisi siis jo vaste olla. En ole päässyt kuin yksityiselle lääkärille (tahdoin apua mahdollisimman pian kun viimeksi vointi romahti, ja omalla terveysasemalla käsketään vain tulla päivystävää lääkäriä jonottamaan...), ja hänen mielestään en ole kunnallisen lähetteen tarpeessa. Viimeksi olin kyllä aika hyvävointinen kun hänen luona kävin. En voi kuitenkaan joka kerta varata aikaa hänelle, kun "puristaa", rahat loppuu kun lääkekin on kallis :(

En oikein osaa sanoa mitä teen kun on kohtaus. Joskus yritän pysäyttää sen kuuntelemalla meditaatiota, joskus se helpottaa. Useimmiten otan rauhoittavan, se yleensä auttaa ainakin jollain tasolla ja ehkä nukahdan lopulta. Nyt ahdistus vaan on monesti sellaista vellovaa joka vaan jatkuu ja jatkuu, enkä tahdo koko ajan syödä rauhoittavia. Haluaisin voida tehdä tälle jotain, mut en tiedä mitä.

Simpsonit on kiva, mutta nyt en jaksa nousta sängystä telkkarin eteen. :)

Mistä tykkäät?

Voisitko avautua tuosta ahdistuksesta?

Itse olen nyt toipumassa masennuksesta. Puolitoista vuotta toipumista, eikä mitään käsitystä milloin alkoi. Sen päivän muistan, kun tajusin mistä on kyse, soitin ystävälle ja pyysin kahville. Siitä alkoi toipuminen.

Ei ole nopeaa, mutta paranemista havaitsen melkein päivittäin.

Toistuva vaikea depressio-diagnoosilla olen menny jo kohta 20 vuotta. Useita lääkekokeiluja, sivuvaikutuksia, tottumista, lääkkeiden vaihtoa, ahdistuneisuutta, itsemurhayrityksiä, -aikeita ja -ajatuksia, kolme vuotta Kelan psykoterapiaa...

Eilenkin ahdisti heti herätessä niin paljon, että itku tuli kun oli niin paha olla... Onneksi on rauhoittavaa lääkettä. Sen avulla pystyin sitten toimimaan jokseenkin tuotteliaasti loppupäivän (ts. sain jotain aikaiseksikin).

Tämä on tätä varmasti loppuikä, en usko että tämän kummemmaksi elämä enää menee. Pitää vaan olla valppaana jos alkaa tulla itsariajatuksia.

Siltikin elämässäni on paljon hyvää ja arvokasta :)

Nautitaan nyt vaikka tastä kesästä, kun se viimeinkin tuli  :)

On ollut lapsesta asti jonkinlaisia ahdistusoireita mutta paniikkihäiriö puhkesi kun tein liian kuormittavaa työtä. Sairaslomalla olin jonkin aikaa, sen jälkeen kuntoutustuella ja sain jopa käytyä ammattikoulun. En työllistynyt sen jälkeen, oli paljon muita tapahtumia ja romahdin taas.

Perussyyt varmaan että minusta tuli tällainen, on ankara isä ja vähän sellainen kalsea kodin ilmapiiri. Lisäksi on ollut jotain lievää koulukiusaamista ja olen aina ollut yksinäinen. Nyt olen naimisissa ja meillä on kaikki hyvin, mutta mies on oikeastaan ainoa ystäväni. Enkä halua nojata liiaksi häneen, koska muuten alan pillittää joka kerta kun hän lähtee ovesta töihin tms. On jotain tuttuja ja kavereiksi laskettavia päivätoimintapaikassa jossa käyn (luojalle kiitos siitä paikasta), mutta aika etäisiä. Tärkeimpiä ihmisiä on kyllä paikan ohjaajat. Heiltä saa tukea kun osaa asiansa ääneen sanoa.

Kiitos ihan kaikille jotka kirjoittavat <3

-ap

Tykkään kissoista, kukista, askartelusta ja sellaisista päivistä kun mikään ei stressaa. Joskus ihan vain olemisesta ja siitä että voi kuunnella jonkun toisen tavallisia jutusteluja. :)

Varmaan vaikeaa päästä jaloilleen.Ulkona on kiva ilma.Jaksaisitko lenkille?

Millaisia mukavia asioita sulla on elämässä?

Kesä on kyllä kiva. Eilen katselin ikkunasta vihreää koivua, joka näytti tosi kauniilta ilta-auringossa. Tykkään myös kuunnella lintujen laulua, se on joskus ihan rentouttavaa jopa jos siihen pystyy keskittymään.

Joskus vain niin väsyttää tämä, että vaikka tekisi mitä, niin ahdistus vaan pysyy mukana. Aiemmin tuntui että se oli ehkä lievempää ja siihen löytyi joku keino, mutta nykyään paniikkikohtaukset on olleet rajumpia ja ahdistus pitkäkestoisempaa. Siksi on tosi raskas olo välillä, että tätäkö pitää vaan sietää. Elämä on silti vielä elämisen arvoista.

Vierailija kirjoitti:

Varmaan vaikeaa päästä jaloilleen.Ulkona on kiva ilma.Jaksaisitko lenkille?

Minäkin suosittelen tätä ap:lle, vaikka tuntuisi vaikealta lähteä liikkeelle! Kehon rasittaminen tyhjentää mielen murheista, yritä juosta itsesi loppuun. Jos kokeilet tuota, niin tule sitten kertomaan tänne, auttoiko yhtään! Minäkin olen lähdössä ulos, koska ahdistaa. Toivottavasti olosi helpottaa!

Onko sulla vsiis koko ajan sellainen ahdistunut olo ilman mitään syytä? Pysytkö esimerkiksi käymään ulkona kävelemässä ihastella kesäistä luontoa ahdistukselta?

Ajattelin kyllä että jonain tulevana päivänä kun fyysinen olo helpottaa, haluan kävelylle mieheni kanssa. Ehkä jo huomenna.

Sanomattakin selvää että hän on varmaan se tärkein ja mukavin asia elämässäni, sitten tietysti omat kissat (joista välillä huolehdin ihan hulluuteen asti) ja perhekin toki, joista lähinnä äitiin olen yhteydessä. Hän myös tukee ja juttelee sen minkä osaa. Mukavaa on myös että minulla on se päivätoimintapaikka, johon voi mennä vaikka vaan itkemään kuinka paha on olla. Toivon että jokaisella tarvitsevalla voisi olla sellainen paikka.

Pelkään ettei tähän ahdistukseen koskaan tulisi loppua. Vaikka taukoileehan se välillä ja pystyn elämään melkeinpä normaalisti jonkin aikaa. Kaikki velvoitteet, työttömyys ym. stressaa. En tiedä olenko edes työkuntoinen, vaikka käyn pari krt viikossa kuntouttavassa työtoiminnassa muutaman tunnin. Sekin stressaa joskus niin paljon :(

-ap (yritän muistaa lisätä tuon aina loppuun mutta ei meinaa onnistua)

Välillä on jaksoja ettei niin ahdista. Silloin olen käynyt satunnaisesti ulkonakin, ja juuri tuolla tavalla ympäristöäni ihaillen. Se on tärkeätä ja on tuntunut hyvältä. Niihin hyviin jaksoihin kyllä liittyy se, että olen fyysisesti terveenä ja pystyn käymään tuolla päivätoiminnassa ja kunt. työtoiminnassa myös. Tuo työtoiminta tuntuu tällä hetkellä raskaalta velvoitteelta, johon olen suostunut silloin kun tunsin vielä olevani edes jokseenkin työhön kykenevä. Velvoite saa kuitenkin mussa ahdistuksen esiin ja välillä tuonne paikkaan on vaikea mennä vain siksi, että pelkään saavani paniikkikohtauksen.

-ap