Äidillä tarve valehdella menneistä

Tota, parasta on myöntää että tilanne on tämä. Et saa häntä pois keksitystä maailmasta. Anna olka

Kuulostaa tutulta. Ehkä omalla äidilläni oli jokin muistisairaus joka teki myös aggressiivisen vainoharhaiseksi. Hän mm.kielsi isäni alkoholismin ja väitti että minulla on ollut hyvä lapsuus jne. Itse en ole kokenut niin, vaan kärsinyt lapsuuden asioista ja kokenut pitkiä masennuskausia.

Tuo asian antaminen olla olisi varmasti helpoin ratkaisu, mutta oman moraalikäsitykseni kannalta todella väärin ja ärsyttävääkin antaa hänen luulla miten hän on ollut aina oikeassa ja osallisena kaikkeen hyvään mitä elämässäni on tapahtunut. Äiti on kuitenkin muuten järjeltään skarppi ja yhä työelämässä, nämä väritykset ja omat harhakuvitelmat tulevat esiin vain meidän aikuisten lasten kohdalla.

Ap

Olen itse käsitellyt lapsuuttani ja äitisuhteeni muita ongelmia paljonkin aikoinaan psykoterapiassa, mutta silloin tätä nykyistä ongelmaa ei ollut tällä tavoin havaittavissa, joten en ole sitä päässyt ammattilaisen kanssa mitenkään työstämään tai oppinut miten siihen kuuluisi reagoida. Olettaisin, että äidin omat suuruudenkuvitelmat kumpuavat myös osaksi tuosta että tietää minun olleen lonta vuotta terapiaprosessissa ja yrittää näillä valheellisilla kuvitelmillaan nykyään jotenkin todistella ettei hänessä ole ollut koskaan mitään vikaa, vaan kaikkensa on meidän lasten eteen tehnyt ja työpaikatkin meille muka hommannut.

Voiko mieli olla jotenkin niin järkyttynyt siitä että olisikin aiheuttanut omalle lapselleen terapiaa vaativaa traumaa jotta alkaa selitellä asioita itselleen parhain päin ja pikkuhiljaa alkaa uskoa näihin totena... Vai onkohan taustalla kuitenkin jotain persoonallisuushäiriön ja muistiongelman yhdistelmää...

Tilanne kuormittaa minua jotenkin todella paljon ja tekee itsellekin ihan skitsofreenisen olon kun pitää jotenkin todistella että ei asiat menneet noin niin kuin hän väittää. Ja ei, minulla ei ole skitsofreniaa tai muutakaan sairautta mikä tekisi minusta tässä sen muistamattoman tai asioihin väärin suhtautuvan.

Ap

No kyllä vaikuttaa siltä, että äitisi kokee raskaana syytöksesi hänen huonosta äitiydestään. Asioiden selittely parhain päin on hänen tapansa vähentää ahdistusta ja huonoa omatuntoa. Ihmiset muistavat asioita niin eri tavalla, että on vaikea sanoa tiedostaako hän keksineensä juttuja vai uskooko niihin vilpittömästi. Ajat myös muuttuvat, joten se mistä nyt voisi tulla jopa lastensuojeluasia, oli ehkä ennen vanhaan ihan tavanomaista äitiyttä tai jostain olosuhteista johtuvaa (joita ei ehkä tiedä tarkkaan).

Sinun lapsuutesi on mennyt, eikä mennyttä voi paljonkaan muuttaa. Äitisi ei voi muuttaa sitä mitä teki (joko väärin omastakin mielestään tai väärin sinun näkymyksesi mukaan). En usko että sinulle olisi hyötyä pistää äitiäsi seinää vasten saadaksesi oikeutta. Jos hän olisi sen tyyppinen ihminen, että olisi harkinnut jälkikäteen asioita ja kokenut tehneensä väärin, hän olisi varmasti ottanut asian esiin ja keskustellut kanssasi (esim. terapiastasi kuultuaan), ehkä jopa pyytänyt anteeksi. Jos ei ole näin tehnyt, niin hän ei vaan ole sen kaltainen ihminen tai ei ole vielä siinä vaiheessa, että pystyy tuohon. Vaikuttaa enemmän siltä, että hän kokee alitajuisesti häpeää tai huonoa omatuntoa, ja toimii enimmäkseen suojatakseen itseään noilta tunteilta. Voisitko ajatella, että hänen sepittelynsä ovat tavallaan kuitenkin anteeksipyyntö sinulle, viesti, että "näin olisin halunnut toimia äitinä ja auttaa lastani", vaikka se ei olekaan fakta?

Sanoisin, että jos teidän suhteenne tulee kehittymään, se tapahtuu jos ja kun äitisi on valmis itse ottamaan asiat puheeksi. Sinulle jää nyt valittavaksi, haluatko riitauttaa välinne saadaksesi "oikeutta" vai otatko sen viisaammaan roolin väleissänne ja annat asian olla.

Vierailija kirjoitti:

Voiko mieli olla jotenkin niin järkyttynyt siitä että olisikin aiheuttanut omalle lapselleen terapiaa vaativaa traumaa jotta alkaa selitellä asioita itselleen parhain päin ja pikkuhiljaa alkaa uskoa näihin totena... Vai onkohan taustalla kuitenkin jotain persoonallisuushäiriön ja muistiongelman yhdistelmää...

Veikkaan tuota ensimmäistä, siis että on järkyttynyt/häpeää sitä, että mitä on lapselleen aiheuttanut eikä kestä sitä totuutta. Ja sen takia alkaa keksiä kaikkia "hyvä äiti"-juttuja joilla koittaa selittää itselleen, että lapsen lapsuus/nuoruus/varhaisaikuisuus olikin hyvä koska hän, "hyvä äiti", järkkäsi lapselle kaikkea ja teki kaikkensa tämän eteen. Toki persoonallisuushäiriön mahdollisuuskin on aina olemassa.

Itselläni on persoonallisuushäiriöinen äiti joka teki elämästäni kaikella tavalla helvettiä (en ole enää ollut hänen kanssaan tekemisissä useampaan vuoteen). Hänen taktiikkansa oli aina vaieta asioista sekä marttyroida ja suuttua, jopa alkaa raivota, jos hänelle esitti puolta sanaa asiallista kritiikkiä mistään. Mistään ei saanut koskaan puhua. Lisäksi hän koitti aina suurennella minun tekemiä virheitä ja epäonnistumisia, siis ihan naurettaviakin asioita (kuten se, etten päässyt ensiyrittämällä yliopistoon). Hänessä itsessään ei ollut mitään vikaa. En tiedä millä hän itselleen sisimmissään koitti selitti sitä, että minulla ja sisaruksillani oli ilmiselviä vaikeuksia jotka johtuivat hänestä. Kerran hän vaan tokaisi minulle ihan yhtäkkiä, ollessani jo aikuinen, että "teillähän oli hyvä lapsuus, eikö ollutkin?". Ilmeisesti niin hän itselleen uskotteli.

Tiedän tunteen. Kun äiti muistaa asioitasi täysin toisin ja kertoo niitä hyvinä juttuina muille. Ikäänkuin omalla lapsella ei nyt niin olisi väliä. On monesti pelastanut omien itsekkäiden halujensa mukaan itsensä tilanteista lapsensa kustannuksella niin, että ystävänsä ja sukulaiset luulevat lapsen itsekkyyden olevan esteenä ja syynä ,tai halunnut antaa vaikutelman hienoista asioista, mitä olisi lapsensa kanssa. Ja ottanut lapsen menestyksen omaksi edukseen, vaikka ei todellisuudessa olisi asiaan vaikuttanut mitenkään.

Noin toimiva äiti ei välttämättä ole paha tai luonnehäiriöinen äiti. Itsekäs ja ajattelematon kylläkin.

Lasta ja lapsen omaa pitää kunniottaa. Lapseensa pitää oikeasti tutustua, kuunnella ja arvostaa lapsen asioita, tekemisiä, ajankäyttöä, saavutuksia ilman äitiä.

Juu. Oma äitini on edelleen vankasti sitä mieltä, että teki kaikkensa lapsiensa eteen, hän oli hyvä äiti ja lapsilla hyvä lapsuus. Todellisuudessa äiti hylkäsi meidät kaikki vanhimman olessa alle kouluikäinen. Juoksi yöt ja joskus päivätkin baareissa ja miesystävillään, toi kotiin miehiä ja nussi näitä kovaäänisesti, tappeli ja monet näistä miehistä oli väkivaltaisia lapsia kohtaan eikä äiti koskaan sanonut vastaan. Äitiä ei kiinnostanut koulutodistukset tai vanhempainillat, ei pitänyt huolta että me edes päästiin kouluun. Harrastuksia ei saanut olla ja piti vaan pysyä äidin kyrpäkarusellista hiljaa loitolla.

 Itse koen, että elin julmassa pelon, ahdistuksen ja häpeän ilmapiirissä varhaislapsuudesta aina siihen asti kunnes pääsin muuttamaan pois kotoa. Vaikka jatkui huoli ja häpeä senkin jälkeen, koska kotiin jäi nuorempia sisaruksia eikä äidin tavat/arvot muuttuneet miksikään.

Nyt kun mamma on jo 55-vuotias eikä enää jaksa samalla tavalla eikä miehiä enää kiinnosta tuollainen kurttu, niin elämä on siltä osin jonkin verran rahoittunut. Mutta se on ja pitää että hän oli kyllä aina hyvä äiti ja piti huolen siitä että lapsilla oli aina hyvä olla.  

Kannattaa muistaa, että jokainen muistaa ja kokee samat asiat eri tavalla. Ei äitisi ole sen enempää väärässä tai oikeassa kuin sinäkään, hän vain muistaa toisin ja hänelle se on totta.

Minusta sarja The Affair on mainio esimerkki siitä, miten eri tavalla ihmiset eri asiat muistavat tai haluavat muistaa. Se, mikä on toiselle ahdistavaa ja nöyryyttävää, on toiselle merkityksetöntä.Lisäksi on pystytty osoittamaan, että ihmiselle voi tehdä muistoja jälkikäteen tai hän voi itse tehdä niitä. Ehkä äitisi on tehnyt niin, uskotellut itselleen auttaneensa kaikki lapsensa töihin ja nyt sitten keksitty muisto on muuttunut hänelle todeksi.

Omassa lapsuudessani oli paljon kamalia asioita, joita en jälkikäteen ole viitsinyt riepoa. Siskoni sen sijaan pystyy sanomaan ääneen, että olin perheessä se väärinkohdeltu syntipukki. Itse olen yrittänyt asettaa kokemukseni samanlaisiksi vääryyksiksi, joita siskoni kokivat. Tiedän, että äidin marmatus siskolle ei ole verrannollinen siihen, miten äiti suutuksissaan minua löi, mutta elämä on helpompaa, kun ei jää lillumaan siihen, mitä ei voi muuttaa.

Äiti muuten muistaa olleensa pullantuoksuinen ihanneäiti, joka tuki lapsia opinnoissa ja teki parhaansa meitä auttaakseen. Annan hänen pitää kuvitelmansa.

Suosittelemaan käyttämään yhden illan tämän ketjun parissa (eli kyllä, meitä on muitakin): http://www.vauva.fi/keskustelu/4217894/ketju/70_luvulla_syntyneiden_aid…

Vierailija kirjoitti:

No kyllä vaikuttaa siltä, että äitisi kokee raskaana syytöksesi hänen huonosta äitiydestään. Asioiden selittely parhain päin on hänen tapansa vähentää ahdistusta ja huonoa omatuntoa. Ihmiset muistavat asioita niin eri tavalla, että on vaikea sanoa tiedostaako hän keksineensä juttuja vai uskooko niihin vilpittömästi. Ajat myös muuttuvat, joten se mistä nyt voisi tulla jopa lastensuojeluasia, oli ehkä ennen vanhaan ihan tavanomaista äitiyttä tai jostain olosuhteista johtuvaa (joita ei ehkä tiedä tarkkaan).

Sinun lapsuutesi on mennyt, eikä mennyttä voi paljonkaan muuttaa. Äitisi ei voi muuttaa sitä mitä teki (joko väärin omastakin mielestään tai väärin sinun näkymyksesi mukaan). En usko että sinulle olisi hyötyä pistää äitiäsi seinää vasten saadaksesi oikeutta. Jos hän olisi sen tyyppinen ihminen, että olisi harkinnut jälkikäteen asioita ja kokenut tehneensä väärin, hän olisi varmasti ottanut asian esiin ja keskustellut kanssasi (esim. terapiastasi kuultuaan), ehkä jopa pyytänyt anteeksi. Jos ei ole näin tehnyt, niin hän ei vaan ole sen kaltainen ihminen tai ei ole vielä siinä vaiheessa, että pystyy tuohon. Vaikuttaa enemmän siltä, että hän kokee alitajuisesti häpeää tai huonoa omatuntoa, ja toimii enimmäkseen suojatakseen itseään noilta tunteilta. Voisitko ajatella, että hänen sepittelynsä ovat tavallaan kuitenkin anteeksipyyntö sinulle, viesti, että "näin olisin halunnut toimia äitinä ja auttaa lastani", vaikka se ei olekaan fakta?

Sanoisin, että jos teidän suhteenne tulee kehittymään, se tapahtuu jos ja kun äitisi on valmis itse ottamaan asiat puheeksi. Sinulle jää nyt valittavaksi, haluatko riitauttaa välinne saadaksesi "oikeutta" vai otatko sen viisaammaan roolin väleissänne ja annat asian olla.

Viisaasti sanottu, miksi ihmeessä tuota on alapeukutettu.

Ymmärrän ap:n ärtymyksen, koska hän on ensinnäkin kokenut yhtä ja toista lapsuudessaan ja sitten vielä äiti on täysin haluton edes muistamaan - saati työstämään - sitä. Epäoikeudenmukaistahan se on, mutta pointti oli, että mitä sille oikeastaan voi tehdä, eipä juuri mitään. Joko riidellä tai antaa olla - väkisin jankuttamalla aina vaan että "ei se noin mennyt", et kuitenkaan äitisi päätä käännä. Hän vaikuttaa mieleltään aika järkkyneeltä, suoraan sanoen: vaikea kuvitella, että kukaan selväjärkinen yrittäisi puhua mustaa valkoiseksi tuolla tavalla.

Itse ehkä valitsisin riitauttamisen tien ja välirikon. Mutta mieti itse. 

Vierailija kirjoitti:

Kannattaa muistaa, että jokainen muistaa ja kokee samat asiat eri tavalla. Ei äitisi ole sen enempää väärässä tai oikeassa kuin sinäkään, hän vain muistaa toisin ja hänelle se on totta.

Mielestäni on kuitenkin eri asia kokea ja muistaa asiat eri tavoin kuin kehitellä jotain omaa fantasiaa vaikka faktat puhuvat niitä vastaan. Tuo aloituksessa mainitsemani työasia kun ei lainkaan ollut ainut laatuaan, vaan hän kääntää nimenomaan kaikkia faktoilla todistettavia asioita mielensä mukaiseksi. Kyse ei ole niinkään siitä että kokiko hän esim olleensa hyvä tai huono äiti, vaan ihan pienistäkin jutuista ja "neuvoista", tyyliin niinhän minä sinulle sanoin että kannattaisi tehdä näin, vaikka puhe olisi asiasta vasta ensimmäistä kertaa. En tiedä käykö hän päänsä sisällä joitain potentiaalisia keskustelunaiheita läpi ja kuvittelee näiden olevan totta.

Äiti ei ole missään vaiheessa minua hylännyt eikä kaltoin kohdellut. Pikemminkin noissa terapiassa työstetyissä traumoissa on ollut kyseessä äidin takertuvuus ja riippuvaisuus sekä sairaalloisiin mittasuhteisiin kasvanut ylihuolehtivaisuus. Ehkä siksikin selittelee kaiken omassa päässään parhain päin totuudesta välittämättä. Kun aina on tottunut hokemaan miten on kaikkensa eteemme tehnyt ja yrittänyt olla paras mahdollinen äiti. Veti vaan sitten aika överiksi.

Kiitos viesteistänne. Jokseenkin helpottavaa kuulla että tällaista totuuden vääristelyä ovat muutkin kohdanneet ja ymmärtävät miten raskasta ja ristiriitaista noita keskusteluja on käydä. Ohittaako olankohautuksella vai alkaako jankata vastaan... Kultaista keskitietä kun ei tunnu löytyvän, eikä toisaalta tuollaisia harhakuvitelmiakaan halua ruokkia.

Ap

Äitisi pitäisi mennä johonkin terapiaa jotta kohtaisi menneen. Ei se muuten onnistu. Halua pitää olla ja jos ei ole - anna olla ja keskity omaan elämään.

Äitisi kanssa voit olla aha okei linjalla, vänkäys vastaan ei auta yhtään. Nyt ei ole kyse reiluudesta vaan pakoreaktiosta

Olen täysin samaa mieltä että äitini pitäisi mennä terapiaan. Hänen mielestään se on kuitenkin vain hulluja varten (kiitti äiskä) eikä hän ole hullu. Joskus ehdotin hänelle ystävällisesti terapiaa kun purki minulle omia lapsuustraumojaan, niin totesi että vaikka minä olen ollut niin heikko että olen tarvinnut terapiaa niin kaikki eivät ole.

Luin tuota linkattua keskustelua alusta ja siellä tuli vastaan paljon tuttua. Kaikesta ajateltiin aina pahinta, esim diskoihin ja muihin oli tosi tiukat rajat. Äiti myös tonki kaikki kaappini vähän väliä ja luki päiväkirjani "kun ties mitä huumeita käytän", vaikka tosiasiassa istuin kaiket illat kotona tekemässä käsitöitä tai katsomassa elokuvia. Silti hänen päässään kyti kaikista pahimmat pelot mitä teenkään. Kotibileissäkään en kännännyt, mutta silti sain osakseni pelkkää epäluottamusta. Äiti ei koskaan antanut minun kasvaa kohti aikuisuutta minun ollessani nuori ja yhä saman katon alla.

Ap

Elinäitidi oli tosi pelokas.

Ei hänen sukupolven ihmiset mee terapiaan