Lue keskustelun säännöt.
Miksi haen jatkuvasti hyväksyntää sellaiselta joka ei selvästikään pidä minusta?
13.05.2016 |
Yritän puhua ja olla iloinen kun vastassa on vaivautunutta hymyä ja yksitoikkoista vastailua. Ja ei ei ole kyse ihastumisesta kun olemme naisia molemmat. Joka kerran jälkeen itsetunto laskee ja tunnen olevani idiootti. Mitä neuvoksi?
Kommentit (22)
Vierailija kirjoitti:
Ihailet häntä ja haluaisit ehkä olla kuin hän. Uskot että saamalla hänen hyväksyntänsä voisit hyväksyä itse itsesi paremmin. Mutta se on vain harhaluulo.
En ihaile, ei ole tästäkään kyse. Enemmän on kyse siitä että haluan kaikkien pitävän minusta ja tuntuu epäreilulta että kun on itse mukava toiselle sitä samaa ei tule vastavuoroisesti toiselta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ehkä hän on ujo?
Ei ole lainkaan ujo. Tunnistan vaivaisuuden ilmeistä ja olemuksesta.
No voihan kyse olla vaikka mistä. Jos on sosiaalisesti ahdistunut tms. Eikä vaikka osaa olla enempää, vaikka saattaisi halutakin. Siis jutella enemmän, olla ystävällisempi jne.
Enemmän haen neuvoja miten lopettaa tämä nöyristely ja koiranpentumainen hyväksynnän hakeminen. Neuvoja?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En tiedä. Työkaverikin pahoitti aina mielensä, kun työpaikan introvertti ei suostunut vastaamaan hänen tervehdyksiinsä ja aloituksiinsa. Ei siis yrittänyt iskeä, mutta hänelläkin oli tarve saada kaikki pitämään itsestään ja kun joku ei reagoinutkaan hänen toivomallaan tavalla, alkoi samanlainen pohdinta. Antakaa ihmisten olla rauhassa, jos he haluavat olla rauhassa. Hiljaisuus on ihan hyvä vaihtoehto.
Vierailija kirjoitti:
En tiedä. Työkaverikin pahoitti aina mielensä, kun työpaikan introvertti ei suostunut vastaamaan hänen tervehdyksiinsä ja aloituksiinsa. Ei siis yrittänyt iskeä, mutta hänelläkin oli tarve saada kaikki pitämään itsestään ja kun joku ei reagoinutkaan hänen toivomallaan tavalla, alkoi samanlainen pohdinta. Antakaa ihmisten olla rauhassa, jos he haluavat olla rauhassa. Hiljaisuus on ihan hyvä vaihtoehto.
Jos olisi introvertti ymmärtäisin, mutta kun kyse pikemminkin ylisosiaalisesta henkilösta. Minusta ei vain pidä :-/
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Koska et osaa hyväksyä sitä, etteivät kaikki voi pitää sinusta, vaikka koet tekeväsi parhaasi ja yrität olla miellyttävä. Ainakin mulla oli tällainen ongelma, kunnes totuttauduin siihen että jotkut ei vaan pidä musta, kuten en mäkään kaikista.
Luovuta ja unohda hänet, lakkaa yrittämästä. Se yrittäminen tekee sut epävarmaksi ja onnettomaksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hyvä ap! Kerrankin kysymys, joka on kuin minua!
En itsekään tiedä mistä johtuu, että hakeudun niiden seuraan, joita eniten pelkään, jotka mitä todennäköisimmin halveksivat osaamattomuuttani. Kun saan olla se ääliö näiden loisteliaiden tyyppien jaloissa, on hyvin kotoisa olo. Sitten taistelén onnistuakseni edes jotenkin heidän silmissään - mutta kun saan loisteliaalta ihmiseltä huomionosoituksen tai kiitoksen, koko homma lässähtää. Näytelmä menee väärin.
Ihan kuin rakastaisin olla siinä roolissa, että pilkataan ja pidetään idioottina.
Ehkä tämä on jokin psyykkinen ongelma. Ihminen etsii hampaita, jotka sopivat hänen haavoihinsa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihailet häntä ja haluaisit ehkä olla kuin hän. Uskot että saamalla hänen hyväksyntänsä voisit hyväksyä itse itsesi paremmin. Mutta se on vain harhaluulo.
En ihaile, ei ole tästäkään kyse. Enemmän on kyse siitä että haluan kaikkien pitävän minusta ja tuntuu epäreilulta että kun on itse mukava toiselle sitä samaa ei tule vastavuoroisesti toiselta.
Olet siis epävarma itsestäsi. Et tunne itseäsi ja haluat muiden ihmisten määrittelevän sinut. Suosittelen itsetutkiskelua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Hyvä ap! Kerrankin kysymys, joka on kuin minua!
En itsekään tiedä mistä johtuu, että hakeudun niiden seuraan, joita eniten pelkään, jotka mitä todennäköisimmin halveksivat osaamattomuuttani. Kun saan olla se ääliö näiden loisteliaiden tyyppien jaloissa, on hyvin kotoisa olo. Sitten taistelén onnistuakseni edes jotenkin heidän silmissään - mutta kun saan loisteliaalta ihmiseltä huomionosoituksen tai kiitoksen, koko homma lässähtää. Näytelmä menee väärin.
Ihan kuin rakastaisin olla siinä roolissa, että pilkataan ja pidetään idioottina.
Ehkä tämä on jokin psyykkinen ongelma. Ihminen etsii hampaita, jotka sopivat hänen haavoihinsa.
Onpa hyvin sanottu!
Ja ap:n kysymykseen. Typerä alkeellinen tsygologia, mutta mites kotona? Isä tai äiti nöyristelee?
Oletko itse ujo/hiljainen? Itse olen puhelias, jos toinenkin osapuoli myös aloittaa keskustelun...on tylsää olla se keskustelun aloittaja aina. Voin vaikuttaa puheliaalta, mutta en välttämättä keksi mitään keskustelun aihetta ihan vieraan ihmisen kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hyvä ap! Kerrankin kysymys, joka on kuin minua!
En itsekään tiedä mistä johtuu, että hakeudun niiden seuraan, joita eniten pelkään, jotka mitä todennäköisimmin halveksivat osaamattomuuttani. Kun saan olla se ääliö näiden loisteliaiden tyyppien jaloissa, on hyvin kotoisa olo. Sitten taistelén onnistuakseni edes jotenkin heidän silmissään - mutta kun saan loisteliaalta ihmiseltä huomionosoituksen tai kiitoksen, koko homma lässähtää. Näytelmä menee väärin.
Ihan kuin rakastaisin olla siinä roolissa, että pilkataan ja pidetään idioottina.
Ehkä tämä on jokin psyykkinen ongelma. Ihminen etsii hampaita, jotka sopivat hänen haavoihinsa.
Onpa hyvin sanottu!
Ja ap:n kysymykseen. Typerä alkeellinen tsygologia, mutta mites kotona? Isä tai äiti nöyristelee?
Tässä voisi olla perää mutta niin että lapsena hain aina hyväksyntää mutta en sitä saanut koskaan sillä olin ja olen perheen musta lammas.
Meilläkin on töissä tyyppejä joita en tiedä kuin nimeltä. Jos heidän kanssaan ei todennäköisesti tee mitään työtä, eikä muutenkaan vaikuta kiinnostavalta, niin miksi pitäisi tutustua enemmän? Siinä kohtaa tulee se vaivaantuneisuus, jos toinen selvästi yrittää hakeutua seuraan. Ihan hyvä kommentti antaa olla rauhassa. En inhoa heitä, mutta jokin tekijä on sellainen, jonka perusteella ajattelen, että omat/toisen maailmat eivät vain kohtaa ts. oltaisiin todennäköisesti ajatusmaailmaltaan ihan erilaisia. Miksi pitäisi tämmöinen asia todentaa, joka ehkä voisi häiritä jatkossa, kun riittää että toisen nimi on seijainkeri.
Huomenta.
En muuten tiedä mistä tuo on saanut alkunsa, ehkä kovista vaatimuksista kotonavarsinkin käyttäytymisen ja koulunkäynnin suhteen. Tai sitten jo varhaisista kaverisuhteista. Sattuman kaupalla saanut hyvin dominoivia ystäviä ja elämän mittaan sitten hakeutunut yhä uudelleen samanlaiseen seuraan.
Minä en niinkään ole hiljainen, mutta otan luonnostani tuon loisteliaan kaverin viitankannattelijan roolin ja jättäydyn konflikteissa syntipukiksi. Hyväksyn mutkitta sen, että ystävyyttäni käytetään ja nakataan pois, kun en ole enää tarpeellinen.
Joku täällä suositteli itsetutkiskelua kaltaisillemme. Voit uskoa, että sitä on harjoitettu paljon, paljon.
11
Jos vanhempasi ovat olleet lapsuudessa sellaisia että tyyli on ollut ajoittain torjuva ja henkisesti hylkäävä, niin koet vastustamatonta vetoa ihmisiin jotka antavat sinulle vastaavaa kokemusta.
Vierailija kirjoitti:
En tiedä. Työkaverikin pahoitti aina mielensä, kun työpaikan introvertti ei suostunut vastaamaan hänen tervehdyksiinsä ja aloituksiinsa. Ei siis yrittänyt iskeä, mutta hänelläkin oli tarve saada kaikki pitämään itsestään ja kun joku ei reagoinutkaan hänen toivomallaan tavalla, alkoi samanlainen pohdinta. Antakaa ihmisten olla rauhassa, jos he haluavat olla rauhassa. Hiljaisuus on ihan hyvä vaihtoehto.
Ehkä hänestä näki juuri tuon piirteen "yritti miellyttää kaikkia". En itse ole ostettavissa millekään puolelle, vaan pysyn ulkopuolella ryhmittymistä vaikka olisikin jotain mieltä. Miksi ajatellaan helposti, että joku ei pidä itsestä. Toki itsekin pidän joistakin ihmisistä työpaikalla, mutta sitten on lukematon joukko ihmisiä, joita en erityisemmin tunne/tee heidän kanssaan töitä. En inhoa ihmisiä töissä, mutta joidenkin kanssa työnteko on vaan helpompaa ja aina mahtuu joukkoon lusmuilijoita, joiden työnjälki ei vaan ole riittävä.
Kaikista ei tarvitse tykätä mutta kaikkien kanssa täytyy tulla toimeen.
Ihailet häntä ja haluaisit ehkä olla kuin hän. Uskot että saamalla hänen hyväksyntänsä voisit hyväksyä itse itsesi paremmin. Mutta se on vain harhaluulo.