Alkoholistiperheen lapsi: Ovatko muut ihmiset tienneet ajat sitten minusta jotain, jonka itse vasta nyt tiedostin? Nolottaa.
Tuli tuosta edellisestä alkoholistiperhejutusta mieleen...
Olen oikea hölösuu ja joskus tuntuu, että minulla on pakonomainen tarve vitsailla ja olla hauska koko ajan, arjessa. Ilmeisesti siis juuri jonain suojamekanismina.
Onko tämä siis alusta asti ollut selvää kaikille tutuilleni ja minä vaan olen jatkanut hassuttelijan " roolissa" tietämättäni...Onko kaikilla kroonisilla hassuttelijoilla joku tälläinen häpeän mukanaantuoma piirre?
Kommentit (27)
alkoholiperheestä minäkin. Isäni on alkoholisti, ei kylläkään mitenkään väkivaltainen. Alkon käyttö pysyi jossakin rajoissa, kunnes ollessani yläasteella se sitten alkoi pikkuhiljaa kasvamaan. Nyt on aivan mahdotonta. Isä on aina hoitanut työnsä, mutta nyt terveyden jo reistaillessa on pitkillä sairaslomilla ja alko maistuu. Asuvat meistä kivenheiton päässä, äitini ollessa työreissuilla en lasten kanssa uskalla mennä katsomaan pappaa ollenkaan, eihän sitä tiedä vaikka olisi saanut jonkun sortin sydärin tai kuollut tukehtumalla omaan ökäänsä tai muuta sellaista (sairastaa myös diabetestä).
Olen miellyttämisenhaluinen ja se porukan hauskuuttaja. Nuorempana oireilin etenkin miesten silmissä miellyttämisenä ja minulla olikin mies joka sormelle. Kuitenkaan se ei tyydyttänyt. Edelleenkään en kelpaa itselleni, mutta onneksi olen saanut hyvän aviomiehen, joka jaksaa olemattoman itsetuntoni kanssa painia.
Tunnistan itsestäni tuon konfliktien välttelyn, olen porukan hauskuuttaja, en luota kenenkään ja kannan huonoa omatuntoa muidenkin tekemisistä.
PERKELE nyt alkoi ahistamaan.....
Katsellaanpa ympärillemme, ja kuinka ollakaan niin aika monenlaisia rooli-viritelmiä on ympärillä. Minkähän perheen syndroomista kukakin kärsii?
Esim. itsellä on työkaverina sellainen ihan mielettömän hyper-positiivinen ja iloinen ja sosiaalisesti äärimmäisen tilannetajuinen henkilö, joka on siis niin ylitsepursuavasti kaikkea edellä lueteltua että väkisin tulee mieleen, että mistä tuokin on tuon mallin joutunut repimään.
Että ei kai me alkkis-perheiden vastuuntuntoiset, epäluuloiset ja samalla ylihauskat tyypit ainoita kummajaisia olla...
oletan, että olet se eilinen kyselijä, jolle minä suosittelin sitä Virtahepoa Olohuoneessa ja joka nosti sen häpeän esille.
Minä olen käyttäytymistieteilijä ja luulen, että minä kyllä usein näen ihmisten lävitse. Kritisoin paljonkin " hyvän tyypin" leimaa. Minusta siinä mättää jokin... jokaisella ihmisellä on tunteet. Minuun karahtaa aina se, ettei toisen ihmisen tunteisiin pääse käsiksi; tunteet eivät näy, eivät leimahtele, tökki heitä ihan miten tahansa.
Alkoholistiperheen lapsille (kuten myös sellaisille, jolla on perheessä hallitsevaa mielenterveysongelmaa, sairasta uskonnollisuutta, väkivaltaa tms) on sisäänrakennettua se, että ei saa luottaa kenenkään eikä saa tuntea mitään. Mitä pahempaa häiriötä on lapsuudessa ollut, sitä syvempi on siitä johtuva häpeä.
Luulen, ettei asiasta tietämättömät huomaa sinussa mitään erikoista. Toisaalta luulen, että kaltainen tunnistaa kaltaisensa - eli etenkin henkilö, joka on jo selvittänyt taustansa, tunnistaa sinut varmasti.
Kirjotat, että nolottaa... huomaatko, kuinka häpeä yrittää jälleen ottaa sinusta vallan?
pakonomaisesti, mutta muista syistä. Ystäväni siskonsa kanssa taas molemmat tosi vetäytyviä ja ovat alkoholistiperheestä.
Vierailija:
Tunnistan itsestäni tuon konfliktien välttelyn, olen porukan hauskuuttaja, en luota kenenkään ja kannan huonoa omatuntoa muidenkin tekemisistä.PERKELE nyt alkoi ahistamaan.....
alkoholistia ja hän on joutunut terapiassa käytyään takomaan päähäni oikein olan takaa, että hänellä EI ole kaikki hyvin, hänen on vaikea luottaa, pelkää aina pahinta ja kantaa vastuuta tilanteissa, joissa asioiden ei tarvitsisi olla hänen murheensa. Eli en usko, että muutkaan asiaan perehtymättömät huomaavat mitään.
En tiedä, kuuluuko samoihin " oireisiin" sellainen lievä epävarmuudesta kumpuava itsensä ylikorostaminen. Siis se ainainen äänessäolo ja hömpötys yhdistettynä perusturvattomaan oloon ja epävarmuuteen vaikuttaa pahimmillaan tosi itserakkaalta ja itseään jatkuvasti korostavalle ja on aika ajoin aika rasittavaa.
Mutta älkää nyt tästä pelästykö. Kaikilla meillä on jotkut murheemme ja omat rasittavat maneerimme. Ilmeisesti alkoholistiperheen omaisille on keskusteluryhmiä yms., jos haluaa tarttua härkää sarvista ja tuntuu ettei voi katkaista häpeän kierrettä yksin.
Vierailija:
Onko tosiaan niin että isäsi katui vasta luulluilla viimeisillä hetkillään? Minun isäni katui vuosikausia ja tiesimme että hän rakasti meitä. Viina vain vei miestä kuin pässiä narussa ja toi mukanaan todella ikäviä asioita. Meille merkitsi kuitenkin se millainen isä oli selvänä. Vaikka sitä ei kovin usein nähty, niin isä oli silloin aivan eri mies, nöyrä, kiltti, hyväsydäminen ihminen joka olisi antanut henkensä puolestamme. Isä on nyt kuollut, viinaan kuolikin, mutta olimme antaneet anteeksi ja rakastimme häntä. Ikävä on kova.
En ole rakkautta nähnyt. Ehkä sitä jossakin on, mutta se ei ole meille säteillyt...
Vaikea sanoa, millainen ihminen on selvin päin, koska olen aikuisiällä nähnyt krapulattomana ja humalattomana ehkä kolme kertaa - ja olen ollut aikuinen jo viitisentoista vuotta.
JOS kyseessä olisi pelkkä juominen (eikä väkivalta, psyykkinen manipulointi ja koko suvun tuhoaminen väärennöksille, velkakupruilla jne) niin voisin hyväksyäkin.
Nyt en voi.
28
Kadunko myöhemmin? Ehkä. En mene silti pitämään kädestä.
Vierailija:
Minä en hassuttele, mutta olen sellainen että yritän aina miellyttämään toisia niin ettei konflikteja syntyisi. Pyydän anteeksi toistenkin puolesta, olen " aina iloinen" ,hymyilen, en valita. Mutta tietenkin omissa mietteissäni kannan aikamoista taakkaa. Mutta.... Ainakaan meidän tutuista kukaan edes aavista taustojani, pitävät minua energisenä, iloisena ja aina positiivisena. Jotkut (olen kuullut toisilta) pitävät minua liian täydellisenä, että teen asiat tahallani niin hyvin ja oikein että muut saisivat kadehtia. Mutta, ei se ole niin. :-( En viitsi alkaa kellekkään taustojani selvittämään, enkä osaa itseänikään alkaa muuttaa toisenlaiseksi.
Yritän aina olla kiltti ja toiset huomioon ottava, huomaamaton ja pyytelen anteeksi, vaikka en itse olisikaan väärässä. Yritän hoitaa asiani viimeistä piirtoa myöten täydellisesti ja esittän kaikille, että olen aivan normaali ja normaalista perheestä lähtöisin ja asiani ovat hyvin siis täydellisen hyvin. Tunnepuolella välillä käyn melkoista myllerrystä, mutta onneksi rakastava ja ymmärtävä mies on tukena ja kuuntelijana.
Lähentelen keksi-ikää ja silti käsittelen päässäni lapsuuden aikaisia asioita kuten kohdeltiinko minua oikein vai ei. Olen todella epävarma uusissa sosiaalisissa tilanteissa. Omatuntoni on todella alhaalla. Joudun tuon tuosta selvittämään itselleni, että olen yhtä arvokas kuin kuka tahansa muu ja työni on arvokasta.
Tällä hetkellä olen todella onnellinen kuitenkin. Nyt minun ympärilläni on rakastava perhe ja ymmärtävä mies. Kotona olen varmempi itsestäni ja koti onkin oikea turvasatama, jossa kerään voimia ja löydän " todellisen" itseni. Saa nähdä milloin olen oma itseni kotiovien ulkopuolella...
Perfektionismia, miellyttämistä, nurkissa luuhailua, anteeksi pyytelyä.
Vierailija:
Yritän aina olla kiltti ja toiset huomioon ottava, huomaamaton ja pyytelen anteeksi, vaikka en itse olisikaan väärässä. Yritän hoitaa asiani viimeistä piirtoa myöten täydellisesti ja esittän kaikille, että olen aivan normaali ja normaalista perheestä lähtöisin ja asiani ovat hyvin siis täydellisen hyvin. Tunnepuolella välillä käyn melkoista myllerrystä, mutta onneksi rakastava ja ymmärtävä mies on tukena ja kuuntelijana.Lähentelen keksi-ikää ja silti käsittelen päässäni lapsuuden aikaisia asioita kuten kohdeltiinko minua oikein vai ei. Olen todella epävarma uusissa sosiaalisissa tilanteissa. Omatuntoni on todella alhaalla. Joudun tuon tuosta selvittämään itselleni, että olen yhtä arvokas kuin kuka tahansa muu ja työni on arvokasta.
Tällä hetkellä olen todella onnellinen kuitenkin. Nyt minun ympärilläni on rakastava perhe ja ymmärtävä mies. Kotona olen varmempi itsestäni ja koti onkin oikea turvasatama, jossa kerään voimia ja löydän " todellisen" itseni. Saa nähdä milloin olen oma itseni kotiovien ulkopuolella...
niitä luurankoja on niin monenlaisia, tuo alkoholismi vain on sellainen joka näkyy ulkopuolelle selvästi, mutta uskokaa huviksenne että ei monella muulla sen normaalimpaa ole kotona ollut. Koko normaalius on ihan utopistinen käsite, itse en tiedä yhtäkään perhettä joilla ei olisi alkoholismia tai jotain muuta, usein vielä paljon paljon pahempaa kaapin perillä. Ei kannata ajatella että itsessä on jotain vikaa ja vielä siksi että lapsuus olisi ollut erityisen huono. Hyväksykää itsenne,ja se että teillä on ollut sellainen lapsuus kuin oli, mennyttä ei voi muuttaa, tulevaisuutta vain.
Ette ole mitenkään epänormaaleja, oletan että teillä on kivaa " klovnin roolissa" ? miksi ei saisi olla kivaa? Kaikilla on rooleja, harkitseva älypää, tehokas urapakkaus, superäiti, kärttyisä kiukkupussi jne jne jne. tuo ilopillerin rooli ei ole yhtään huonommasta päästä, elkää nyt alkako itseänne siitä kritisoimaan.
Hyvää kevättä kaikille hauskuttajille, miellyttäjille ja kaikille muillekin!!
Minä en hassuttele, mutta olen sellainen että yritän aina miellyttämään toisia niin ettei konflikteja syntyisi. Pyydän anteeksi toistenkin puolesta, olen " aina iloinen" ,hymyilen, en valita. Mutta tietenkin omissa mietteissäni kannan aikamoista taakkaa. Mutta.... Ainakaan meidän tutuista kukaan edes aavista taustojani, pitävät minua energisenä, iloisena ja aina positiivisena. Jotkut (olen kuullut toisilta) pitävät minua liian täydellisenä, että teen asiat tahallani niin hyvin ja oikein että muut saisivat kadehtia. Mutta, ei se ole niin. :-( En viitsi alkaa kellekkään taustojani selvittämään, enkä osaa itseänikään alkaa muuttaa toisenlaiseksi.
epäilemään ja äärimmäisen huono luottamaan. En luota kehenkään, odotan pettymysten tulevan ennemmin tai myöhemmin.
Viime vuosina tuo hauskuuttajan rooli on jäänyt, en ole vain enää jaksanut, miksi nauraa, kun todellisuudessa minulla ei todellakaan ole niin hauskaa.
Onneni on se että olen saanut puolisokseni loistavan kumppanin, alkoholisti-isäni täydellisen vastakohdan, sekä kaksi ihanaa lasta. Kaksinverroin saan tehdä töitä nauttiakseni tästä arjesta, mutta mitään en sille voi että lapsuuteni kummittelee niin monessa asiassa.
mutta olen säilynyt traumoitta. Monesti olen mielessäni kiitellyt että isäni oli niinUMPIjuoppo, ettei asiasta ollut kenelläkään mitään epäselvyyttä. Kulisseja ei siis tarvinnut ylläpitää. Toisekseen hänesta ei ollut isäksi lainkaan, vuosikausiin ei pitänyt yhteyttä eikä tunnistanut minua vastaan kävellessään. Ehkä juuri siksi olen aina tiedostanut että turha edes odottaa mitään isällistä käytöstä, rakkaudesta puhumattakaan, hänen osaltaan ja se on helpottanut suuresti elämääni. Jo ihan pikkulikkana kerroin kaikille jotka kysyivät, että isäni on alkoholisti. Kotonakin aiheesta sai puhua ja kysellä ihan vapaasti. Siis pahin kohtalo on mielestäni sellaisten alkoholistien lapsilla joiden pitää peitellä ja salailla vanhempansa/ vanhempiensa käytöstä, ja yrittävät kenties vielä jotenkin " parantaa" heitä.
Siis ajatella, en ole tajunnut että kaikki tämä onkin vain fuulaa, jonka läpi luultavasti myös muut ihmiset näkevät!
Lapsesta asti olen tottunut PEITTELEMÄÄN jotain, ja samaten minulla on aivan SAIRAS MIELLYTTÄMISEN TARVE sekä sama konfliktien välttely ihan järjettömyyksiin asti - ja siinä samassa väännän hauskaa juttua minkä vaan kerkeän. Siis en tietoisesti, mutta joku minussa suoltaa sellaista hilpeää läppää. *huok* Pitäsikö mennä jonnekin terapiaan selvittelemään asiaa lisää, vai elänkö lopunikääni tälläisessä häpeän sisäänirakentamassa kuplassa??????
Ja olenko läpinäkyvä kaikessa hauskudessani? Ajattelevatko ihmiset aina, että " mikäköhän tuonkin taakka menneisyydessä on, kun on olla tuollainen ulosanti" ?
AP
että moni asiaan vihkiytymätön välttämättä " näkee läpi" . Mutta eipä tunnu sekään olevan hyvä jos varsinkin naisihminen näyttää niitä negatiivisempiakin tunteitaan asiallisestikin tai edes puhuu niistä ääneen tai ilmaisee ääneen julkisesti eriäviä voimakkaitakin mielipiteitä. Sitä ei vain hyväksytä, on helpompi olla iloinen, kiltti ja positiivinen hauskuuttaja. Itse olen iän myötä luopunut kiltteydestä ja tullut enemmän esiin kulmikkaine persoonineni rehellisesti, siitä vain tuntuu saavan haukut niskaan tms. Yleisesti ei kai kestetä mitään eriävää tai ikävien asioiden ääneen sanomista, tosin asia on eri jos kyseessä on mies.
Vaikka muut eivät sitä taatusti huomaa, pelkään koko ajan pahinta kaikessa, en osaa kunnolla luottaa, varsinkaan elämään. Ja nyt rupesi sitten jo itkettämään koko tämäkin juttu :-( Elänkö ikäänkuin jonain oikeasti murtuneena klovnina lopun elämäni...
ap
olette mukavia ja leppposia ihmisiä jos kerran inhoatte konflikteja ja hauskuutatte tuttujanne. Niitähän ei ole koskaan liikaa.