Lue keskustelun säännöt.
Olen ollut todella pitkään, siis todella pitkään yksin
11.03.2016 |
Seurustelen aina välillä ja tapailen miehiä, mutta en enää osaa olla kavereiden kanssa. Elämässäni on kaikenlaista probleemaa, kaipaan miestä (ja suhteessa menee hermo mieheen :D), jotenkin en saa kaveruudesta sitä mitä kaipaan. En voi jauhaa omista asioistani koko ajan, mutten voi myöskään keskittyä oikein mihinkään. Miehet pyörivät mielessäni tavalla tai toisella koko ajan. En saa mitään tyttöjen illoista, en todellakaan haluaisi mennä esim. tyttöjen reissuun ja unohtaa miehiä, en halua olla aina se jonka suhteet menevät päin prinkkalaa ja aina olen se sinkuksi päätyvä, joka ei pysty keskittymään mihinkään ja on ahdistunut. En ole ahdistunut 24/7, mutta miesasiat pyörivät mielessä kuitenkin.
Miesten kanssa osaan olla luonteva, koska miesten kanssa saattaa olla flirttiä, ehkä jotain säätöä.. Jos on tylsää, voi makoilla toisen kainalossa ja olla vaikka hiljaa. En todellakaan makoilisi kavereiden kainaloissa :D Tai sitten voi panna. Tai lähteä autoajelulle. Tai jotain. En tajua itseäni mutta jotenkin olen miesten kanssa oma itseni. Olen toki oma itseni naistenkin kanssa, mutta miesten kanssa ihan eritavoin. Vielä aidommin. En siis ole mikään rämäpää poikatyttö, ei johdu siitä. En lähde mielelläni mukaan hullutteluihin enkä kolhi ja kohella. En osaa selittää tätä, mietiskelin vain asiaa, kun istun perjantai-iltana hiirenhiljaisessa kodissani yksin, enkä kaipaa kaverin seuraa. Kaipaisin kyllä jonkun miehen tänne. Otettaisi vaikka vähän alkoa ja oltaisi lähekkäin.
Kommentit (12)
Musta tuntuu, että yksinäisyys on kuin avanto. Pieninä annoksina se karaisee, mutta jos siihen jää pitkäksi aikaa, niin kaikki lämpö sydämestä katoaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olet harvinaisen nuori, etkä myöskään ole ollut todella pitkään yksin.
Olen vähän samanlainen. Ei ihme, ettei mulla ole ystäviä. En jaksa kiinnostua toisten asioista, joilla ei ole mitään todellista yhteistä mun kanssa. Aina välillä koetan hankkia ystäviä, mutta en sit jaksa pitää yhteyttä, koska olen ihan turha seuraa heille kun en oikeasti välitä.
Miesten (miehen, olen yleensä yhteen rakastunut kerrallaan) kanssa on ihanaa. Fyysinen läheisyys ja todellinen yhteys. Silloin kun suhde päättyy, olen todella yksinäinen. En silti käsitä, miten joku tyttöjen ilta voisi paikata sitä sydämen särkymistä. Keräilen itseäni, kunnes otan uuden... ja taas mennään.
Mun on vaikea ymmärtää, miten jotkut ottaa niin kevyesti sen, että suhteet kestää minkä kestää ja ovat kiitollisia hyvistä ajoista. Musta tuntuu hyvältä tuntuvan miehen kanssa sängyssä, että haluan olla siellä ikuisesti enkä tehdä mitään muuta. Tunnen hyvät hetket niin voimakkaasti, että ne jää kummittelemaan pitkäksi aikaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olet vielä selvästikin nuori ja minuus hieman kateissa. Kyllä se siitä. Mene töihin tai lähde opiskelemaan.
Lopeta "syvällinen" pohdiskelu.
Kuulostat epävarmalta ja nuorelta. Tee asioita, jotka tukevat itsetuntoasi, aseta päämääriä ja pyri niihin. Kun elämässä on riittävästi mielenkiinnon kohteita ja tekemistä, aikaa ei jää ylenpalttiseen ihmissuhteiden vatvomiseen ja toivottomaan haaveiluun. Sattumalta sitten kohdallesi voi osua ihminen, jonka kanssa on luontevaa ja turvallista olla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Musta tuntuu, että yksinäisyys on kuin avanto. Pieninä annoksina se karaisee, mutta jos siihen jää pitkäksi aikaa, niin kaikki lämpö sydämestä katoaa.
Onpa hyvin sanottu.
Ap, nuo on ihan normaaleja tuntoja. Suurin osa ihmisistä kaipaa paria, kumppania itselleen.
Kaverien ei ole tarkoituskaan täyttää sitä tarvetta. Kaverit ovat oma osa elämää, parisuhde toinen. Elä ja liiku. Tapaa ihmisiä. Älä jää yksin kotiin ainakaan jatkuvasti. Uudet tuttavuudet ovat tärkeitä. Miesten kanssa pitää voida olla myös ns vain kaveria.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oon huomannut ihan saman. Just pari viikkoa sitten meni mun fiilisten mukaan välit semisti poikki entisen läheisen kaveriporukan kanssa. Suoraan ei ole tätä ilmaistu, mutta sellainen fiilsi on. Voin kertoa, että ei tunnu missään eikä kiinnosta edes selvittää asiaa. Monilla muilla olisi varmasti tuntunut? Olen ollut ja asunut yksin koko elämäni, jos lapsuutta ja nuoruutta perheen tykö asuessa ei huomioida. On kyllä sellainen olo, että tulen olemaankin yksin aina. Miehetkin alkaneet vituttaa ja ajatuskin siitä, että joutuisi joustamaan elämässä jonkun idiootin takia, ahdistaa. N28
Ihan kuin yksi entisistä kavereistani. Mielenkiinnosta kysyisin millainen isäsuhde/suhde veljiin sinulla on?
Miten otsikko liittyy tekstiin?