toimiiko suhde, jos toinen on tunne-ihminen, ja toinen on jääpytty?
toimiiko suhde, jos toinen on tunne-ihminen, ja toinen on jääpytty?
klo 16:51 | 29.1.2016
vai onko tuhoon tuomittu jo heti kättelyssä?
Viimeinkin, olen löytänyt miehen joka voisi olla se oikea. Ongelmana vaan on, että mies on tunne-ihminen, tekevä ja seurallinen, ja minä olen yksin mökissäni viihtyvä luola-ihminen.
Ikääkin on jo kertynyt, eli ei tässä vaiheessa elämää enää oikein osaa muuttua seuralliseksi ja lämpimäksi..
Kannattaisiko vaan lyödä hanskat tiskiin jo heti, vai voiko onnistua? Ollaan täydelliset vastakohdat.
Sivut
Ei kukaan voi vastata tuohon tuntematta teitä. Kyllä tuommoinen voi toimia. Jos sinä kestät miehen tunteellisuutta ja mies kestää sinun tunteettomuutta.
Kyllä minä kestän sen tunteellisuuden, mutta kestääkö mies minun tunteettomuutta.... aika paha.
ap
Kysytkö sinä tuota ihan tosissasi? Jos tarkemmin mietit, niin tiedät kyllä vastauksen.
Ehkä vois yrittää nähdä itsessään ja toisessa toisenkin ominaisuuden.
Mitenkäs tämä tunteettomuus oikein sinussa ilmenee? Kerropa hieman, mitä pidät tunteettomuutena. Rationaalisuutta? Kylmyyttä? Introverttiä vetäytyvyyttä, ujoutta?
t. mies, melkein tunteellinen rationalisti
Kyllä se toimii, jotenkinhan te olette nytkin yhdessä eikö?
Mistä löysit?
olen ihan hiton ujo. ehkä aika kylmä ajatustapa koko maailmasta ym... enkä puhu enkä pussaa.
ap
Miten kylmä ajatustapasi maailmasta oikein ilmenee? Kyynistynyt? Skeptinen? Näet opportunismin, populismin, pyrkyryyden yms. lävitse ja se ahdistaa noin niin kuin keskimäärin?
Vai inhoat maailmaa yleensäkin, kohtelet sitä itse kylmästi ja itsekkäästi, piittaamatta muista?
#5
varmaan aika kyyninen.. en inhoa maailmaa "noin yleensäkkin", inhoan vääryyttä ja olen kyllä itsekseni aika tunteellinen, vaikken sitä näytä.
Miten sitä oppisi vanhoilla päivillä käyttäytymään kuin "normaali" ihminen.?
ap
Meillä on vaimon kanssa juuri noin päin, yhdessä ollaan oltu 15 vuotta, kyllä vaimo on muuttunut vuosien saatossa lämpimämmäksi ja muutenkin osaa jo nykyään antaa läheisyyttä, ponnisteluja ja tuskaa se kyllä vaati. En kyllä vaihtaisi mihinkään.
Ei tuu mitään, sori vaan.
Siihen tarvitsee ehkä paljon lämpöä ja kainalotunteja? Hymyjä ja kannustusta. Puolin ja toisin. Itse olen melko ekstrovertti ihmisten ilmoilla, joskus hyvinkin ekstrovertti. Kotosalla taas puhun vähän silloin, kun ei ole puhuttavaa. Tai välillä paljonkin, mutta silti. Ja nyhjötän täällä koneen ääressä. Olenkohan pari lausetta tyttärelle lausunut puolentoista tunnin aikana. "Pesisitkö ensin kädet", "Siivotaan pöytä ensin ennen kuin piirrät".
Vääryyttä en voi sietää lainkaan. Siksi vältän kaikkea, missä sitä tietäisin joutuvani seuraamaan – saati sitten osallistumaan.
Oikeudenmukaisuus on vaikea asia. Sen puolesta kannattaisi varmastikin kamppailla, mutta kun en usko jaksavani tilanteita, joihin luonteeni myötä luultavimmin nousisin ja väkisin joutuisin. Olen liian hyvin selvillä mekanismeista, joita sillä suunnalla käytetään. Enkä jaksa uskoa, että pystyisin muuttamaan koko tilanteen yksin. Olen liian haavoittuvainen, otan liian raskaasti tahalliset väärinymmärtämiset ja niistä tulisi nykyisessä julkisuudessa jokapäiväisiä. Osaan ehkä ennustaa, miten julkisuus reagoi ja analysoida tilannetta tarkastikin sivusta, mutta itse luultavasti päästäisin höyryt ensimmäisen häiriintyneen toimittajan silmille. Pokerinaamaksi en halua opetella, minkään kätkeminen ei minulta onnistu. Tai jos kaikki ei aina naamastani aivan selvästi näkyisikään, itse tunnen kuitenkin tilanteen niin vahvana etten henkisesti kestäisi minkään varsinaista kätkemistä. Perusteltu näkemys ja visiot eivät useinkaan riitä. Suhteet, pyrkyryys, häikäilemättömyys, narsistisuus; niillä pärjää jo paremmin. Ja ne paikat kierrän kaukaa.
#5
Oikeastaan voisi sanoa, että taistelen muiden kokemaa vääryyttä vastaan itsestäni piittaamatta liiankin herkästi. Siksi vältän paikkoja, joissa joutuisin sitä paljon tekemään. Se on kuluttavaa. Mitä kierommaksi menee, sitä kuluttavampaa se minulle on. Riemu siitä, että nilkit saivat ansionsa mukaan ei koskaan riitä korjaamaan sitä tuskaa, mikä prosessista syntyy. En usko, että osaisin kovettaa itseni sitä sietämään.
#5
Miten olette edes päätyneet tuolle asteelle, jos on noin?
No voi onnistua tai olla onnistumatta. Mutta ei tietenkään mitään hanskoja tiskiin! Ette välttämättä ole niin erilaisia kuin nyt tuntuu. Täydelliset vastakohdat - en usko. Ei teillä silloin olisi kiinnostusta välillänne. Saattaa jopa ajan myötä olla parempi yhdistelmä kuin näennäissamanlaiset ihmiset. Ja kokemuksesta tietysti puhun.
On hyvä myös muistaa, että ekstrovertteja ja introvertteja on kovin erilaisia. Itse ekstroverttina siedän hyvin toimimista yksin ja eristyksissä. Äärimmäisen introvertti läheiseni taas ei siedä montaa päivää kotona, vaan hänen on pakko liikkua ihmisten ilmoilla, kun muuten alkaa liikaa "ahdistamaan". Kumpiko meistä sitten lopulta onkaan ekstrovertti ja kumpi introvertti? Hän toki on introvertti, mutta silti ehkä oleellista on myös toleranssi olosuhteiden suhteen. Kuinka pitkälle voi venyä ja kokea olevansa vielä ihan mukavalla alueella.
Kyllä asioita voi oppia, ja oppia pois tavoistaan. Ei saa olla liian ankara itselleen eikä odottaa yhtäkkistä suurta muutosta. Pikku hiljaa. Oma motivaatio on varmasti myös välttämätöntä.
#5
mies se itse halusi.
ap
Minulla on jääkaappimies ja elämäni on tuskaa. Itse olen lämmin ja intohimoinen ihminen. Mies ei puhu eikä pussaa, joskus kysyy voitaisko mennä sänkyyn uhhh voi elämän kevät!
En usko. Etenkin menohalujen määrä on aika ratkaiseva. Jos toiselle on tärkeää olla koko ajan osallisena tapahtumissa ja kokoontumisissa, kun taas toisella ei tällaista tarvetta ole, se ennen pitkää luo liiankin ison kuilun kaksikon välille. Monestakin syystä, todennäköisesti myös mustasukkaisuudestakin. Suunnilleen samanlainen rytmi, tarve tilalle sekä seuralle on oltava. Mutta tämä on vain oma mielipiteeni.
Sivut