turhautunut

Tuntuu, että meidän vajaa 10-vuotinen suhde vetelee viimeisiään. Aina ennen olen ajatellut että "yritetään nyt vielä", mutta kun mikään ei vuosien saatossa ole muuttunut parempaan suuntaan, niin missä vaiheessa sitä pitäisi antaa vain olla?
Ollaan oltu parikymppisistä asti yhdessä, nyt siis kolmekymppisiä. Ei olla naimisissa, ei ole lapsia eikä yhteistä omaisuutta, joten lähteminen ei olisi edes hirmu vaikeaa. Arki rullaa suht koht ok, mutta ongelmiakin on. Monet niistä todella arkisia, mutta sitten myös syvemmälle käyvää puhumattomuutta, selvittämättömiä ristiriitoja, luottamuspulaa jne.
Syy miksi tässä vielä olen, on varmaan joku vuosien saatossa tullut kiintymys, joka tosin on viime vuodet ollut lähinnä toverillista. En näe tulevaisuudessa oikein mitään muuta kuin tätä samaa hamaan hautaan. Toisaalta kaikki kenelle olen tästä maininnut hokevat vain että "hyvä mies se on", "ei se vaihtamalla parane", "sellasta se arki nyt vaan on" jne. Siedän mielestäni arkea ihan hyvin, mutta ei kai puolison pitäisi olla vain "ok"? Erokin silti jotenkin puistattaa, mies on kuitenkin hyvä ystäväni ja sen myötä tulisi täydellinen elämänmuutos kun minulla ei esim. asuinpaikkakunnalla juuri tuttavapiiriä ole.

  • ylös 13
  • alas 3

Sivut

Kommentit (33)

Vierailija

No, sellaista se nyt vaan on. Mitä sitten odotit? Alkakaa harrastamaan ryhmäseksiä. Saatte vähän vauhtia elämään.

M53

  • ylös 11
  • alas 19
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija

no sitä tulee hyviä aikoja ja huonoja aikoja..kyllä se siitä helpottaa..ja miesten kanssa asiat ei puhumalla parane..senkun unohdat vaan vanhat..lähtekää lemmenlomalle..ei se vaihtamalla parane jos nyt ihan kelpo paketti..

Vierailija

Mies nyppii...oletko sitten täysin tyytyväinen itseesi ja tapaasi olla parisuhteessa?

  • ylös 13
  • alas 0
Vierailija

Miksi parisuhteen pitäisi kestää loppuelämän? Jos olette tilanteessa missä elämä ei tunnu mielekkäältä ero on ihan hyvä ratkaisu. Siitä sitten eteenpäin kumpikin tahoillaan.

  • ylös 13
  • alas 1
Vierailija

Ehdota tuumaustaukoa. Joku muutaman viikon ero, että saatte molemmat ajatella. Sitten lopullinen päätös. Ei todellakaan miehen pidä olla vain ok. Luottamuspula on mun mielestä jo aika iso ongelma.

  • ylös 15
  • alas 2
Vierailija

Mikä itsetarkoitus se mahdollisimman pitkä parisuhde on, varsinkin kun ei ole lapsia? Ja miksi ei muka vaihtamalla paranisi? Älkää nyt hyvät ihmiset tuhlatko omaa ainutlaatuista elämäänne tuollaiseen nysväämiseen, missä kumpikaan osapuoli ei ole onnellinen. Tuo suhde vaikuttaa sellaiselta, että jompikumpi rakastuu väistämättä johonkin kolmanteen osapuoleen, ja sitten sattuu kaikkia. Eikö olisi parempi erota sovussa, ja kumpikin saisi uutta sisältöä elämäänsä? Etsisi vähän aikaa itseään, opettelisi elämään itsensä kanssa ja huomaisi mitä oikeasti haluaa.

  • ylös 15
  • alas 3
Vierailija

Sinulla on joku kolmenkympin kriisi nyt. Muita ihmisiä et voi muuttaa, mutta itseäsi voit, joten mieti tarkkaan mitä teet ennen kuin alat muutoksia puuhaamaan. Paluuta vanhaan ei enää välttämättä ole, joten älä polta siltoja takanasi oman kriisisi takia.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Miksi parisuhteen pitäisi kestää loppuelämän? Jos olette tilanteessa missä elämä ei tunnu mielekkäältä ero on ihan hyvä ratkaisu. Siitä sitten eteenpäin kumpikin tahoillaan.

Juuri näin.

turhautunut (ap)

Mielestäni meillä ei edes olle viime vuodet olleet mitään "hyviä ja huonoja aikoja", vaan suhde on mennyt tasaista alamäkeä jo monta vuotta... Miehen mielestä meillä ei ole mitään ongelmaa, eikä halua asiasta keskustella kun olen sitä yrittänyt ottaa esiin. Minulle se ei vaan riitä, että asioista ei olla mitään mieltä, edes omasta parisuhteesta. Riitelykin on tosi turhauttavaa, mies jyrää mielipiteineen ja kilahtaa jos olen eri mieltä. Mies on myös riidanhakuinen ja riitaan voidaan ajautua ihan mistä tahansa pikkuasiasta, vaikka päivän säästä. Miehellä on myös tapana vaieta ja padota asioita ja läväyttää ne sitten naamalleni kaikki kerralla jonkun ihan muun riidan yhteydessä, mikä on mielestäni todella epäreilua.

Vaikka arki siis sujuukin, se on todella energiaa vievää. Ei ole sellaista tiimihenkeä kuin ehkä joskus ennen, vaan tuntuu että kumpikin vetää omaan suuntaansa. En usko asioiden paranevan, mutta miten kiskaista itsensä irti kaikesta tutusta ja turvallisesta? Mies on myös tosi katkeroituvaa sorttia, joten olen melko varma että erosta tulisi tosi vaikea.

  • ylös 11
  • alas 1
Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Millaista elämää sinä sitten haluaisit elää? 

Tätähän aloittajan pitäisi miettiä, eikä sitä mitä joku on joskus sanonut, tehnyt tai jättänyt sanomatta, tekemättä. Tai miten mies mahdollisesti eroon reakoi. Eiköhän ole aika jo aikuistua ja itsenäistyä.

turhautunut (ap)

Ja ei, en mielestäni ole itsekään täydellinen parisuhteessa, kuka olisi? Mutta ei se riitä, että yksi ihminen yrittää parantaa suhdetta, jos toinen vain tulee siinä mukana ilman mitään omaa panosta. Koen esim. aika tärkeänä sen, että jos puoliso haluaisi keskustella jostain vaikeasta asiasta, sitä ei vain lakaista maton alle ja väheksytä.

Itsekin olen vähän sitä mieltä, että suhde päättyy ennemmin tai myöhemmin, jos jompi kumpi löytää paremman. Se ei edes niin suurelta synniltä nyt tuntuisi puolin eikä toisin, koska mitään kipinää ei ole. Joskus mietin onko sitä koskaan ollutkaan, ollaan todella erilaisia, mm. ihan eri koulutustausta ja monet arvotkaan ei sovi yhteen. Nuorempana ajattelin kliseisesti että täydennetään toisiamme ja "kasvetaan yhdessä", mutta lähinnä on kasvettu eri suuntiin kun oma maailmankuva on vahvistunut ja toinen taas tuntuu menneen eri suuntaan.

Ei se pitkässä suhteessa roikkuminen minulle ole mikään tavoite, elelisin varmasti aivan onnellisena yksinkin. Vakiintuneessa suhteessa on kuitenkin se hyvä puoli, että toinen on olemassa kuitenkin sen arjen pyörittämisessä. Melko rationaalinen peruste olla suhteessa, mutta varmaan tällä hetkellä se tärkein.

turhautunut (ap)

Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Millaista elämää sinä sitten haluaisit elää? 

Tätähän aloittajan pitäisi miettiä, eikä sitä mitä joku on joskus sanonut, tehnyt tai jättänyt sanomatta, tekemättä. Tai miten mies mahdollisesti eroon reakoi. Eiköhän ole aika jo aikuistua ja itsenäistyä.

Eikö teidän mielestänne pitkän parisuhteen tilan miettiminen sitten ole juuri tuota pohdiskelua? Kyllä siihen ainakin itselläni liittyy vahvasti kysymykset siitä, mitä elämältä haluan ja kenen kanssa.

Vierailija

Eli sinulla ei ole ystäviä? Entä harrastuksia? Perheesi? Ei kukaan voi elää pelkän parisuhteen kautta, vähemmästäkin rupeaa tympimään. Entä mies? Hänellä sitä omaakin elämää, eikä hän keskity sinuun toisena päivätyönään?

turhautunut (ap)

Vierailija kirjoitti:
Eli sinulla ei ole ystäviä? Entä harrastuksia? Perheesi? Ei kukaan voi elää pelkän parisuhteen kautta, vähemmästäkin rupeaa tympimään. Entä mies? Hänellä sitä omaakin elämää, eikä hän keskity sinuun toisena päivätyönään?

Läheisimmät kaverit ovat viime vuosina muuttaneet töiden perässä kuka minnekin ja sukukin asuu toisella puolen Suomea eikä ole kovin läheistä. Mutta toisaalta olen aika introvertti, enkä kaipaa hirveästi ihmisiä ympärilleni. Olen kuitenkin aina mielestäni vaalinut läheisimpiä ihmissuhteitani ja siksi haluaisinkin että ne ovat toimivia. Yksinolo ei ole minulle mikään ongelma, mutta kai parisuhteessa olisi hyvä olla jotain yhteistäkin tekemistä?

En mielestäni "elä parisuhteen kautta", mistä tuo ajatus välittyi? Minulla on omat mielenkiinnonkohteeni ja harrastukseni, mutta työtilanne on vaikea ja edellyttäisi ehkä muuttoa, jota mies taas ei halua. Tätäkin kautta suhteen tila mietityttää. Sille taas en voi mitään, että lähipiiri asuu tätä nykyä muualla.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Eli sinulla ei ole ystäviä? Entä harrastuksia? Perheesi? Ei kukaan voi elää pelkän parisuhteen kautta, vähemmästäkin rupeaa tympimään. Entä mies? Hänellä sitä omaakin elämää, eikä hän keskity sinuun toisena päivätyönään?

Harvoin tällaisilla valittajilla on mitään muuta kuin se parisuhde. Silloinkin kaveriksi on otettu se vähiten huonoin tai se, minkä sattui saamaan. Eiköhän ap ole vain työtön ja vähän koulutusta saanut nainen, jolla on liikaa aikaa miettiä kotona istuessaan.

  • ylös 3
  • alas 11
Vierailija

Muistan kun itse ryvin pitkässä parisuhteessa ja koitin pitkään ajatella, että kyllä nää asiat tästä. Meidän pitää vielä yrittää. Ajattelin jopa, että löispä se mua, ni olisi joku KUNNON syy lähteä.

Sitten muutin ajattelutapaani - emme ole onnellisia yhdessä, enkä ollut enää onnellinen ollenkaan. Ei toki ole kumppanin tehtävä tehdä minua onnelliseksi, mutta itse en sitä onnea enää löytänyt sisältäni. Mietin, mikä itseisarvo tosiaan on riippua pitkässä parisuhteessa ongelmineen, kun voisin olla onnellinen yksinäni. Järkisyyt pitivät minua pitkään suhteessa, jälkeenpäin tajusin että pelkoa se oli. Pelkoa muutoksesta, yksin olemisesta ja yksinäisyydestä.

No, sain erottua ja olen siitä asti (nyt vuoden) ollut sinkkuna. Ja herran jumala miten ihanaa tämä on! Ei puhettakaan yksinäisyydestä, olen vapaa tekemään ihan mitä haluan, koska haluan, totta kai sain tehdä sitä aiemminkin mutta eipä vaan tullut tehtyä. Nyt vähän väkisinkin aktivoin itseäni, näen sellaisia ystäviä joihin yhteydenpito oli hiipunut, uusia harrastuksia, uusia tuttuja... Kaikki aika on vain itseäni varten ja tosiaankin olen ONNELLINEN yksin! Kaikki on mahdollista, saatan vaikka rakastua joku kaunis päivä, ja ellen, sekään ei ole enää peikko. Ainakaan en ole enää roikkumassa jossain onnettomassa, vaan aivan tavoitettavissa rakkauteen, jos niikseen tulee. Mulla ei ole mitään hätää. Ei tarvitse enää pohtia olenko riittävän onnellinen, tyytyväinen edes, mitä meistä tulee, kauanko yritetään, mitä me enää edes yritetään... Ihana seesteinen olotila, kaikki on tässä ja nyt.

Sitten kuuntelen kun ystäväni valittavat onnettomista parisuhteistaan ja miehistään ja mitähän sitä pitäisi tehdä... En tietenkään ketään yllytä eroamaan, mutta mietin hiljaa itsekseni että tuossa samassa tilanteessa sitä tuli itsekin roikuttua, ja mietin enää että miksi. En tätä huolettomuutta ja sinkkuuttani vaihtaisi todellakaan siihen alituiseen tyytymättömyyteen.

turhautunut (ap)

Vierailija kirjoitti:
Muistan kun itse ryvin pitkässä parisuhteessa ja koitin pitkään ajatella, että kyllä nää asiat tästä. Meidän pitää vielä yrittää. Ajattelin jopa, että löispä se mua, ni olisi joku KUNNON syy lähteä.

Sitten muutin ajattelutapaani - emme ole onnellisia yhdessä, enkä ollut enää onnellinen ollenkaan. Ei toki ole kumppanin tehtävä tehdä minua onnelliseksi, mutta itse en sitä onnea enää löytänyt sisältäni. Mietin, mikä itseisarvo tosiaan on riippua pitkässä parisuhteessa ongelmineen, kun voisin olla onnellinen yksinäni. Järkisyyt pitivät minua pitkään suhteessa, jälkeenpäin tajusin että pelkoa se oli. Pelkoa muutoksesta, yksin olemisesta ja yksinäisyydestä.

No, sain erottua ja olen siitä asti (nyt vuoden) ollut sinkkuna. Ja herran jumala miten ihanaa tämä on! Ei puhettakaan yksinäisyydestä, olen vapaa tekemään ihan mitä haluan, koska haluan, totta kai sain tehdä sitä aiemminkin mutta eipä vaan tullut tehtyä. Nyt vähän väkisinkin aktivoin itseäni, näen sellaisia ystäviä joihin yhteydenpito oli hiipunut, uusia harrastuksia, uusia tuttuja... Kaikki aika on vain itseäni varten ja tosiaankin olen ONNELLINEN yksin! Kaikki on mahdollista, saatan vaikka rakastua joku kaunis päivä, ja ellen, sekään ei ole enää peikko. Ainakaan en ole enää roikkumassa jossain onnettomassa, vaan aivan tavoitettavissa rakkauteen, jos niikseen tulee. Mulla ei ole mitään hätää. Ei tarvitse enää pohtia olenko riittävän onnellinen, tyytyväinen edes, mitä meistä tulee, kauanko yritetään, mitä me enää edes yritetään... Ihana seesteinen olotila, kaikki on tässä ja nyt.

Sitten kuuntelen kun ystäväni valittavat onnettomista parisuhteistaan ja miehistään ja mitähän sitä pitäisi tehdä... En tietenkään ketään yllytä eroamaan, mutta mietin hiljaa itsekseni että tuossa samassa tilanteessa sitä tuli itsekin roikuttua, ja mietin enää että miksi. En tätä huolettomuutta ja sinkkuuttani vaihtaisi todellakaan siihen alituiseen tyytymättömyyteen.

Hei, kiitos tästä viestistä! Tuota mietin itsekin, että miksi olisin onneton suhteessa, kun voisin olla onnellinen yksiksenikin. En tarvitse miestä siihen, vaan viihdyn hyvin itseksenikin. Totta kai muutos pelottaa, ja onhan se aina pettymys kun pitkä suhde ei kestäkään. Yhteistä historiaa on kuitenkin niin paljon, päivä päivältä hyviä hetkiä vain on vaikeampi muistaa...

Sivut

* Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
 

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla