Vierailija

Olen itse perheellinen, asun pitkän matkan päässä lapsuudenkodista. Soitan kotiin kerran viikossa ja äiti muistaa aina kertoa kuinka tylsistyy kotona isän kanssa (isälle tämä ei käsittääkseni ole kuitenkaan ongelma), "kun ei kukaan edes käy".

En ymmärrettävästikään voi joka viikonloppu lähteä ajamaan pitkää matkaa, meillä on omiakin suunnitelmia eikä meille silloin jäisi ollenkaan aikaa perheen kesken. En myöskään koe, että olisin vastuussa aikuisen ihmisen elämästä, jos ei osaa keksiä itselleen tekemistä.

Äiti siis käytännössä ei tee muuta kuin istuu, syö ja katsoo tv:tä. Hän on elänyt koko elämänsä lapsille, joita tekikin melkoisen liudan. Työelämäkin on siis jäänyt sivuun, kun hoiti lapsia parikymmentä vuotta. Olen ehdottanut, että hankkisivat jonkun harrastuksen tai lähtisivät vaikka matkustelemaan (rahaa olisi). Mutta ei. Lasten pitäisi tuoda se sisältö elämään.

Meillä oli vieläpä ikävä lapsuus (äidin mielenterveysongelmista johtuen), jonka traumoja minä ja sisarukseni edelleen käsittelemme. Ne traumat repeävät auki joka kerta kun joudun siellä käymään, ja toipuessa menee aikaa.

Mitähän tässä nyt tekisi. Tiedän, että sisarukseni eivät ole yhtään sen innokkaampia käymään kotona, ja käyvätkin siellä samalla lailla pari kertaa vuodessa "velvollisuudentunnosta".

Muita samassa tilanteessa?

  • ylös 0
  • alas 0

Kommentit (0)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
* Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
 
Sisältö jatkuu mainoksen alla