Oman kasvatuksensa epäkohtien nostaminen pöydälle vanhempien kanssa

Vierailija

Jos perheessä on ollut isoja vaikeuksia, vuorovaikutussuhteet ovat olleet vääristyneet ja sen seurauksena mulla (lapsella) on aikuisena isoja ongelmia pärjäämisessä (mm. työkyvyttömyys, ihmissuhteettomuus) niin kannattaako näistä asioista yrittää keskustella vanhempiensa kanssa? Vai rikkooko se vaan näennäisen hyvät aikuis-välit?

Ongelmia kuvaa ehkä se, että en uskaltanut oireilla murrosiän ongelmia kotona, vaan yritin aina olla vanhemmilleni mahdollisimman kiltti ja "oikeanlainen" (siitä huolimatta minulla oli äitini mielestä raju murrosikä, koska eristäydyin omaan huoneeseeni). Aikuisenakin olen epävarma ja haluaisin miellyttää vanhempiani. Siksi en uskalla ottaa tätäkään asiaa vanhempien kanssa puheeksi...

Kommentit (11)

Vierailija

Aina voi asian ottaa esille, aika harvoin siitä hyvää seuraa. Riippuu vähän minkä ikäluokan ihmisiä ovat, mutta marttyyrius on aika tuttu reaktio tuon yrittämisestä. Myöskin se että vähätellään niitä ongelmia ja pahimillaan kielletään ja väitetään sinun vain keksineen ne ongelmat.

Parhaassa tapauksessahan te voitte keskustella asiasta järkevästi, aikuisina. Aika harvalla tuntuu onnistuvan.

Vierailija

Marttyyrius on tuttu reaktio, sitähän tässä harjoittavat sekä vanhemmat että lapset. AIKUISEKSI KASVAMINEN tarkoittaisi sitä, että tajuaisi, että ei niiltä omilta vanhemmilta pidä odottaa täydellisyyttä. Eikä keneltäkään muultakaan, ei edes itseltä. Ja pitäisi ainakin tajuta, että tämä on syytä tajuta ennen omien lasten tekoa.

Ja muuten, se omaan huoneeseen eritäytyvä teini ON voinut muiden mielestä olla rajusti angstinen murrosikäinen, vaikka omasta ielestään onkin ollut pelkästään järkevä ja kiltti ja miellyttävä.

Vierailija

Mieti ensin, mitä haluat. Todennäköisesti asioiden esilleottaminen saan vanhemmissa aikaan puolustusreaktion, jonka sinä helposti koet ongelmiesi mitätöintinä. Tällöin olosi voi jälkikäteen olla huonompi kuin aikaisemmin.
Toisaalta joskus keskustelu voi valaista asioita. Muistan yhden dokumentin, jossa tytär kertoi lapsena usein kokeneensa, että äiti ei kuunnellut, mitä hän sanoi. Vasta, kun tytär otti asian aikuisena puheeksi, hän kuuli, että äidin toinen korva oli kuuro ja hän ei sen vuoksi oikeasti usein kuullut, kun tytär sanoi jotain.
Ehkä ei kannata tuoda kaikkia traumoja keskusteluun heti aluksi, vaan yrittää varovasti selvittää yhtä pientä asiaa. Jos keskustelu siitä etenee rakentavasti, niin sitten voi miettiä jatkoa.

Vierailija

Itse ainakin vanhempana toivoisin että asiat otettaisiin esille. Pojan kanssa on asioita käsiteltykin.

Eihän se mukavalta tunnu kuulla että ei ole vanhempana täysin onnistunut. Pitää vaan myöntää virheensä ja kenties esittää oma kantansa että miksi on toiminut kyseisellä tavalla aikoinaan.

Jos vanhempi ei kykene keskustelemaan yleensä niin tuskin sitten kykenee keskustelemaan vaikeammistakaan asioista.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Ja muuten, se omaan huoneeseen eritäytyvä teini ON voinut muiden mielestä olla rajusti angstinen murrosikäinen, vaikka omasta ielestään onkin ollut pelkästään järkevä ja kiltti ja miellyttävä.

Niin, minä en varsinaisesti eristäytynyt, vaan söin kiltisti vanhempien kanssa kaikki ateriat ja lähdin aina mukaan, mihin tahansa he halusivatkin. En huutanut tai huudattanut musiikkia. Lähinnä viittasin tuolla siihen, etten koskaan karannut kylille tai muutenkaan tehnyt mitään ns. rajua, vaan vietin koulun ulkopuolisen ajan hiljaksiin omassa huoneessani. (Marttyyriutta selkeästi havaittavissa...)

Vierailija

Ap, kyllä kakkonen puhuu ihan asiaa.

Sinäkin nyt syytät nykyisistä vaikeuksistasi vanhempiasi. Voi olla, että heissä on ollut paljon puutteita, mutta ihan tosiko nyt katsot, aikuisena, että vanhempiesi takia olet vailla parisuhdetta?

Joo, on olemassa hirviövanhempia, mutta kannattaako sellaisten kanssa keskustella lapsuudestaan, vai ottaa mahdollisimman paljon välimatkaa?

Ja jos taas ei ole kyse mistään ihmishirviöistä, niin kannattaisiko sinun ehkä myöskin ottaa osavastuu siitä, millainen olet nyt ja miten elämäsi makaa? Jos kykenet siihen, ehkä voitkin ottaa vanhempiesi kanssa lapsuutesi puheeksi - mutta jos lähtökohtasi olisi syyttää vanhempiasi kaikesta, se tuskin kannattaa. Lapsuuttasi kun ei koskaan enää voi uudelleen elää, joten vanhempasi voivat korkeintaan pyytää anteeksi ja yrittää tukea sinua jatkossa paremmin. 

Mitä mieltä terpeuttisi on asiasta? Jotenkin kuvittelisin, että kannattaisi käydä noita asioita lävitse niin, että vanhempasi tulisivat tapaamaan terapeuttiasi.

Vierailija

Jos vanhemmat on selkeästi rikkonut sun oikeutta huolenpitoon, niin tottakai saat sanoa siitä. Vanhempi, joka ei ole valmis ottamaan vastuuta siitä, että on rikkonut velvollisuuttaan pitää huoli lapsen perustarpeista, on jotenkin päästään kipeä. Pitää muistaa että tässä on nyt eri asia, minkä kokoluokan asioista puhutaan... 

...mutta usein näissä on ongelmana se, että vanhempi on manipuloinut lapsen toimimaan mielensä mukaan ja alkaa manipuloida aikuista lastaankin, jos tämä kyseenalaistaa vanhemman toiminnan. Tällöin jälkikasvu voi tuntea suurta syyllisyyttä siitä, että kehtaa kyseenalaistaa oman huonon kohtelunsa, vaikka vanhemman osalta tämä "loukkaantuminen" näiden asioiden esilleottamisesta on ainoastaan todella synkkää itsekkyyttä ja ilkkeyttä.

Vierailija

En osaa ottaa kantaa mitä sinun tulisi tehdä, mutta voin antaa sulle synninpäästö siitä omaan huoneeseen lukittautumisesta. Vaikka äitisi kokisi asian miten tahansa ni se ei ole rajua murrosikää(varsinkaan jos ei liity viiltelyä tms. ). Äitisi on voinut kokea sen raskaana jos et puhu heille ja halua viettää aikaa, mutta murrosikäsi ei ole ollut rajua, äidiltäsi puuttuu suhteellisuudentaju. Älä syytä siis enää itseäsi siitä asiasta, äläkä anna äitisi manipuloida sua luulemaan muuta.

Vierailija

En kyllä luottaisi yhdenkään ihmisen kuvaan itsestään murrosikäisenä. Mun sisko esimerkksi oli aivan käsittämättömän kauhea, muistan miten se kerran heitti hermostuessaan keittiönpöydältä nappaamansa leipäveitsen pystyyn kodinhoitohuoneen oveen. Nyt kun sen kanssa juttelee, se on kuulemma ollut kiltti ja helppo ja mukautuvainen koko ikänsä, myös murrosikänsä ja kärsinyt vain hiljaa ja siivosti siitä, miten hirveitä ja sosiaalisesti noloja me sisaret oltiin. Se ei muista mitään...

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
En osaa ottaa kantaa mitä sinun tulisi tehdä, mutta voin antaa sulle synninpäästö siitä omaan huoneeseen lukittautumisesta. Vaikka äitisi kokisi asian miten tahansa ni se ei ole rajua murrosikää(varsinkaan jos ei liity viiltelyä tms. ). Äitisi on voinut kokea sen raskaana jos et puhu heille ja halua viettää aikaa, mutta murrosikäsi ei ole ollut rajua, äidiltäsi puuttuu suhteellisuudentaju. Älä syytä siis enää itseäsi siitä asiasta, äläkä anna äitisi manipuloida sua luulemaan muuta.

Juuri näin. Lapsella PITÄÄ olla oikeus näyttää paha olonsa, eikä hänellä ole mitään velvollisuutta sinänsä käyttäytyä tietyllä tavalla, kunhan kunnioittaa toisia. Jos äidin mielestä huoneeseen lukittautuminen on raju murrosikä, josta voi syyllistää lasta, niin eipä tarvitse kauaa miettiä että kenen takia se lapsi on sinne huoneeseen lukittautunut.

Vierailija

Itse otin asiat äidin kanssa puheeksi muutama vuosi sitten ja nyt välimme ovat paremmat kuin koskaan! Kirjoitin kirjeen minkä äiti sai lukea omassa rauhassaan ja sen jälkeen juttelimme kauan asioista. Olin tuolloin psykoterapiassa ja työstimme kirjettä yhdessä terapeutin kanssa. Noin kolme - neljä "harjoituskappaletta" kirjoitin ennenkuin olin valmis. Onneksi näin tein. Ja onneksi äiti kuunteli minua. Isäni kanssa en voisi samaa tehdä. Ne muutamat kerrat jos olemme olleet eri mieltä jostain olen ollut isäni mielestä hullu, uhkaava, sekopäinen, kakaramainen ja niin edelleen.

Eli lyhyesti: kirjoita kirje! :) Ei haittaa vaikket sitä koskaan lähettäisikään, sillä saatat kirjoittamisen kautta hahmottaa monia asioita aivan eri tavalla kuin ennen :)

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Uusimmat

Suosituimmat

Uusimmat

Suosituimmat