Mitä tehdä, kun lapset saatua kaipaa edelleen palavasti maailmalle?

Vierailija

Lyhyesti taustaa eli olen päälle kolmekymppinen nainen ja matkustanut koko elämäni, kaikilla mantereilla. Joten ei voi ainakaan sanoa, etten olisi "elänyt" ennen lapsia. Ajattelinkin, että kun olen paljon matkustellut niin sademetsät ja safarit ja vuoristot eivät enää kiinnostaisi niin paljoa kuin aikaisemmin lapsen synnyttyä.

Mutta. Tilanne onkin ihan päinvastainen. Lapsi on kohta vuoden eikä minulla ole ikinä ollut yhtä palava kaipuu mahdollisimman kauaksi (lue: hyvinkin alkeellisiin olosuhteisiin, jotka tuskin lapselle olisivat kovin sopivia). Olemme kyllä matkustelleet lapsen kanssa jo paljon Euroopassa ja kerran USA:ssakin, mutta kaipaisin enemmän kuin länsimaita, haluaisin takaisin sinne syvälle sademetsiin paikallisten kanssa...

Joten, mitä pirua pitäisi tehdä? Nuo ovat sellaisia paikkoja, joihin 9/10 ihmistä ei suostuisi viemään lasta kuin korkeintaan reilusti päälle 10-vuotiaana, jos silloinkaan. Ja mieskin haluaisi matkustaa, olisi epäreilua jättää häntä tänne hoitamaan lasta, kun minä pääsisin toteuttamaan itseäni. Ja lastani rakastan, tietenkin, tämä "matkustusviettini" vain oli paljon vahvempi kuin olin aikaisemmin ymmärtänytkään... Umpikuja...

Kommentit (11)

Vierailija

Kai voit tehdä kompromissin? Mikset matkusta vaikka Indonesiassa, Thaimaassa, Intiassa, Etelä- Afrikassa, Botswanassa tai Namibiassa. Tai Mene Kuubaan, Väli- Amerikkaan tai Brailiaan. Turistialueiden ulkopuolelta löytyy paljon rauhaisi alueita, jossa kuitenkin on kohtuu hyvä infrastruktuuri ja turvataso. Mä olen ollut Karibialla ja Afrikassa lapsen kanssa, sekä myös alkeellisissa oloissa Lapisssa.

Vierailija

Hei, kiitos vastauksesta, unohdin kokonaan, ettei tuolloin 23 jälkeen voinut enää kommentoida. Jokin kompromissi on varmasti pakko tehdä, kiitos vinkeistä ja lisää otetaan mieluusti vastaan!

Ap

Vierailija

Matkustajaa miehen kanssa vuorotellen niihin eksoottisempiin kohteisiin. Toinen kotona lapsen kanssa. Ja välillä perhematkoja turvallisempiin kohteisiin.

Vierailija

Kyllä on ihan ok matkustaa myös yksinään. Fiksu kumppani ymmärtää kaipuusi ja tukee sinua, eikä vedä herneitä nenään. Vai olisitko sinä torppaamassa miehesi matkaa, jos hänellä olisi samanlainen olo ja hän kysyisi onko mahdollista lähteä? Te olette edelleen omanlaisia ihmisiä, vaikka teillä on nyt lapsi elämäänne jakamassa. Aika monet pariskunnat tekevät sekä yhteisiä että omia matkoja: minun mieheni käy joka talvi laskettelureissulla ja en todellakaan hingu mukaan, koska a) laskettelu on perseestä ja b) mökki on täynnä haisevia miehiä ja märkiä laskettelukamppeita ja minä taas käyn erilaisilla messuilla ja muissa isoissa tapahtumissa, joihin miestäni ei saisi mukaan kirveelläkään, koska a) ympäriinsä tarpominen on perseestä ja b) tapahtumat ovat täynnä ihmisiä. Ihan ollaan pystytty näistä asioista puhumaan ja tiedetään mikä kummallekin tärkeätä ja mihin ei itse olla valmiita osallistumaan pätkän vertaa. :) Joskus voi olla kivojakin juttuja, esim. mökkireissu yhteisten kaverien kanssa, mutta lastenhoidon vuoksi vain toinen voikin lähteä. Ei sekään ole ollut ongelma, koska reissuja tulee aina ja pitää osata olla iloinen siitä, että tällä kertaa se kumppani kokee jotain kivaa.

Olet ihan oikeassa siinä, että lasta ei kannata viedä liian haastavalle reissulle tai paikkaan, jossa lapsesta on mahdotonta huolehtia. Ei lapsi mene rikki siitä, että saa sillä aikaa olla oman ihanan vanhempansa kanssa ja puuhata omia juttuja. :) Oletan että lapsenne on vielä aika pieni, joten varautukaa siihen että yllättävän nopeasti lapsi onkin jo tosi iso, hänellä on omat reissutoiveet ja lapsen kanssa matkustamisesta tulee tolkuttoman hauskaa, eikä pelkästään sitä peruspyllynpesua ja ruokahuoltoa.

Vierailija

4. jatkaa, että kappas, kirjoititkin että lapsi on vuoden ikäinen. :) Tuossa vaiheessa on ihan normaalia, että iskee kova kaipuu takaisin "entiseen" elämään, koska tuntuu siltä että "tässä tää mun elämä nyt on, ihan mukavaa ja lapsi on kiva, mutta tätä arkea pyöritetään ja lapsi on aina lahkeessa". On tosi vaikea mieltää, että muutaman vuoden päästä teillä asuukin lapsi, joka kyselee että saako lähteä kaverille yökylään ja vitsailee ja on kiinnostunut pohtimaan miten iso kakka norsulla on ja onko avaruudessa yli sata tähteä ja miksi ihmiset on ylipäätään olemassa. Yksivuotias on ihan tolkuttomassa iässä ja työllistää vanhempia tosi paljon, eikä jää kauheasti aikaa sille kuka itse on. Saattaa tuntua siltä, että yksikin "oma" ilta viikossa on liikaa ja epäreilua, vaikka se järjestyisi ihan sujuvasti, eikä ketään suututtaisi. Ajatus siitä että on viikon poissa tuntuu ihan oudolta ja hankalasti järjestettävältä. Muutaman vuoden päästä riittää että muistaa mainita iltamenoistaan ja voi buukata viikonlopun tai viikon mittaisen reissun ennen kuin edes kunnolla varmistaa kumppanilta, että onhan se ok.

It gets better. :)

Vierailija

Meinaatko, ettei niillä "sademetsien paikallisilla" ole lapsia siellä paikallisissa sademetsissään? Sen kun otat lapsesi ja menette. Katso, että rokotukset on kunnossa, malarialääkitys jos tarvitaan ja muukin varustus kunnossa. Lapsenkantorinkka esim. on kätevä vaikeissa maastoissa noin pienen kanssa.

Tai sitten, jos kerta kaikkiaan pitää päästä johonkin mount everestille jossa lapsi oikeasti ei selviydy, vuorottelette miehen kanssa.

Vierailija

Ihan totta, olen miettinytkin, olisiko oikeasti niin kauheaa, jos lähtisimme lapsen kanssa. Tuntuu vain, että "kaikkien" kommentit ovat luokkaa "Kauheaa lasten rääkkäystä viedä tuollaisiin vaarallisiin paikkoihin saamaan ties mitä tauteja, ei kukaan hyvä äiti edes mieti tuollaista". Tosin mikä pakko siitä on välittää, kunhan nyt ei oikeasti minnekään sodan keskelle lähde...

Vuorotellen lähtö varmaan onnistuisi, tuntuisi vain vähän ikävältä jättää toinen moneksi viikoksi pyörittämään arkea yksinään.

Ap

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Ihan totta, olen miettinytkin, olisiko oikeasti niin kauheaa, jos lähtisimme lapsen kanssa. Tuntuu vain, että "kaikkien" kommentit ovat luokkaa "Kauheaa lasten rääkkäystä viedä tuollaisiin vaarallisiin paikkoihin saamaan ties mitä tauteja, ei kukaan hyvä äiti edes mieti tuollaista". Tosin mikä pakko siitä on välittää, kunhan nyt ei oikeasti minnekään sodan keskelle lähde...

Vuorotellen lähtö varmaan onnistuisi, tuntuisi vain vähän ikävältä jättää toinen moneksi viikoksi pyörittämään arkea yksinään.

Ap

Mutta ota huomioon että matkustaminen pikkulapsen kanssa on ihan eri juttu kuin aikuisten samoilu. Vaikka itse saisi oksennustautiripulin viidakossa, ei se ehkä niin kauheasti painaisi. Sitten jos oma pikkulapsi oksentaa ja ripuloi ja lähin lääkäri on kaukana, niin voipi itku tulla. Toki voi lähteä, mutta aikuisena ja vanhempana on mietittävä millaisia riskejä mihinkin reissuun liittyy. Kaukomatkailuhan on ihan normaalia nykyään, eli lapsen kanssa voi kyllä lähteä kauaskin, mutta ainakaan minusta ei vain olisi millään lailla ihastuttavaa aloittaa matkaa istumalla 16 tuntia metallipurtilossa pikkulapsen kanssa... Mieluummin lähtisin itse. Ja kuten sanoin, se arki helpottaa ja aika pian huomaatte, että ajatus siitä että toinen aikuisista lähtee viikoksi jonnekin ei enää kaadakaan maailmaa. Yksinhuoltajat ovat aina vastuussa arjesta yksinään, joten kyllä ihan tavallinen normaali aikuinen selviää yhden lapsen kanssa sen aikaa kun kumppani käy haistelemassa maailman tuulia.

Vierailija

Mitä jos vain täällä Suomessa etsisit niitä ulkomaalaisia ja menisit heidän asunoitihn ottamaan kyrpää sinne kiimakoloosi, niin ei tarvitse sinne sademetsään asti lähteä.

Vierailija

Kolmekymppisinä lapsen saaneilla tuntuu olevan hirveä kriisi, kun elämänmuutos on niin iso. On saanut mennä ja tulla niin kuin tykkää ja tehdä mitä haluaa, mutta lapsen tultua joutuukin rajaamaan omia menojaan ainakin väliaikaisesti. Et sä siihen kuole, jos pidät pari vuotta breikkiä. Ei kaikkea tarvitse saada hetimullenytkuntahdon.

Vierailija

Etsikää työpaikat maailmalta ja lähtekää seikkailuun koko perheen voimin. Tällöin myös extreme-reissut on helpompi toteuttaa, kun koti on valmiiksi lähempänä.

Esikoisen ekat vuodet asuimme Etelä-Amerikassa ja kaikkinensa opettavainen, antoisa ja haastavakin kokemus. Tunsin eläväni joka solulla.

Nyt taas menojalka vipattaa ja mies etsii työpaikkaa ulkomailta. Argentiina, Uusi-Seelanti, Singapore, Etelä-Korea...Tällä kertaa lähtijänä on kuusihenkiseksi kasvanut perhe.

Elämä on seikkailua!

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Uusimmat

Suosituimmat

Uusimmat

Suosituimmat