Vierailija

Kuinka se vaikuttaa sinuun tänään?

Sivut

Kommentit (25)

Vierailija

En saanut olla lapsi, jos tein jotain lapsenomaista, minut nolattiin ja minulle naurettiin. Nykyään en osaa olla lasten kanssa, odotan heiltä ei-lapsenomaista käytöstä ja alkaa kierrokset nousta sisällä jos joutuu olemaan ailahtelevan lapsen kanssa.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija

On.
Tunnen yhä edelleenkin täysin hallitsematonta ja järjetöntä häpeää jatkuvasti. Häpeän tunne seuraa, vaikkei siihen olisi aihetta. Olen naurettavan itkuherkkä ja ylireagoiva, eikä edes ongelman ja sen syiden tiedostaminen auta. Minulla on inhottava taipumus päihteisiin jota vastaan taistelen joka päivä, sillä en kestä itseäni selvinpäin. Ja siis todellakaan ei ole mitään oikeaa, korjattavissa olevaa syytä tähän.

Että kiitti v*tusti äiti ja isä.

Vierailija

Minut kasvatettiin. Usein sain haukut nimenomaan siitä että käyttäydyin kuin lapsi. Vielä usein vedottiin siihen, että olen vanhin, joten pitää osata käyttäytyä ja näyttää esimerkkiä. Kaikessa mitä teen pitää ottaa huomioon se, että pienemmät matkii. Sisarukset leikkivät lattialla leluilla, minä istuin sohvalla hiljaa ettei äidin tarvitse hävetä. Tänä päivänä teen kaikkeni etteivät "kulissit romahda" vaikkei elämässäni mitäkään peiteltävää olekaan. Lisäksi tuo muista huolehtiminen on jäänyt niin pahasti tavakseni käyttäytyä, että en ole hirveän mukava ihminen. Onneksi tiedostan tämän itse ja pitkä matka on jo kuljettu parempaan päin.

Vierailija

On, niin kuin melkein kaikkia ikäisiäni. Tänä päivänä vaikuttaa mm. siten, että tunnen voimakastakin myötähäpeää kun joku käyttäytyy "sopimattomasti", esim. teeskentelee läpinäkyvästi tai (usein XY-sukupolven) tyrkyt minäminä-tyypit yrittää saada huomiota ja esim. harrastaa tolkutonta omakehua tai yrittää ratsastaa muiden ansioilla työelämässä. Se on vaan niin noloa ja lapsellista :(  Lisäksi osaan vain ihmettellä kun rysän päältä kiinni jääneet  kuvittelee, että ne voi vaan jatkaa niin kuin ei mitään olis tapahtunut eikä koira perään hauku oli sitten kyse lakien tai sosiaalisten normien rikkomisesta!

Vierailija

Kaikki seksuaalisuuteen ja naiseksi kasvamiseen liittyvä oli lapsuudenkodissani noloa ja häpeällistä. Liittynee aikakauteen (-79). Ylikompensoin rajusti nuorena aikuisena ja yritän kasvattaa oman tyttäreni paremmin.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
On.
Tunnen yhä edelleenkin täysin hallitsematonta ja järjetöntä häpeää jatkuvasti. Häpeän tunne seuraa, vaikkei siihen olisi aihetta. Olen naurettavan itkuherkkä ja ylireagoiva, eikä edes ongelman ja sen syiden tiedostaminen auta. Minulla on inhottava taipumus päihteisiin jota vastaan taistelen joka päivä, sillä en kestä itseäni selvinpäin. Ja siis todellakaan ei ole mitään oikeaa, korjattavissa olevaa syytä tähän.

Että kiitti v*tusti äiti ja isä.

Täysin samat setit. N34

Vierailija

Häpeällä, syyllistämisellä ja ivaamisella.  Eipä ole erityisen hyvä itsetunto vielä kymmenien vuosien jälkeenkään, vaikka olen pärjännyt elämässä hyvin. Onneksi olen sen verran ärhäkkä luonne, etten ole alistunut äitini marttyyritemppuihin.  Omille tyttärilleni olen yrittänyt olla toisenlainen äiti ja onnistunut mielestäni aika hyvin, mulla on fiksu, hauska ja kaikin puolin mahtava tyttötroikka :D

Vierailija

On.
Jos teen pienimmänkin "virheen", vatvon sitä loputtomiin ja häpeän. Saatan muistaa yksittäisiä häpeän hetkiä vuosien takaa ja hävetä aina uudelleen, kun ne nousevat mieleen... Ja kyseessä ei tosiaankaan ole mitkään oikeat virheet tai asiat, joita oikeasti pitäisi hävetä. Mutta koska lapsuudessa jopa liika iloisuus ja nauraminen oli häpeällistä, enkä oikeastaan koskaan onnistunut käyttäytymään niin, ettei äitini olisi tarvinnut hävetä minua, olen nykyisinkin koko ajan varuillani ja vanha tuttu häpeän tunne nousee helposti pintaan. Minut on helppo lannistaa, koska ajattelen automaattisesti, että syy on minussa.
Pientä parannusta itsetuntoon olen onnistunut vuosien myötä hankkimaan, mutta jatkuvaa työtä se vaatii.

Vierailija

Sillä ja hakkaamalla.
Sisartani isämme ei hakannut, koska hän oli narsisti isämme näköinen. Minua hän epäili lehtolapseksi.
En ole katkera enää, mutta en voi olla sisareni kanssa tekemisissä, sillä hän katselee minua alaspäin siltä korokkeelta, jolle hänet on aiheetta nostettu.
Eikä häntä itseä siitä voi syyttäkään, että on kasvatettu kieroon..
En toivo, että olisi kokenut saman kohtalon, en toivo sitä kenellekään. En vain siedä hänen diivailuaan ja naiveja kommenttejaan.

Vierailija

Hieman. Sain olla lapsi, mutta se miten ihmisten ilmoilla oltiin on tullut jonkin häpeän kautta opittua. Ei saa olla vaivaksi, ei kiinnittää liiemmin huomiota, pitää olla nöyrää, ei saa vaatia mitään, ei kehua itseään. Eihän sillä kovin pitkälle pötkitä nykymaailmassa, toisaalta mulla on kuitenkin asiat hyvin moneen muuhun verrattuna. 

Vierailija

Ei mua ole mitenkään kasvatettu häpeällä, en ymmärrä miksi kukaan tekisi niin. Mutta silti olen aina ollut sellainen että tunnen myötähäpeää herkästi, ja jään vatvomaan mielessäni jos mokaan jotain. Mulle on kauhistus esim. telkkariohjelmas joissa tehdään jotain tosi tyhmiä "piloja" ihmisille, jos mulle joku läheinen tekisi jotain noloa, niin en antaisi koskaan anteeksi. Ja useimmat "seuraleikit" on pelkkää noloutta.

Vierailija

Minut kasvatettiin hapealla ja vihalla. En saanut saada kokeista huonompaa kuin 9+, en saanut puhua perheen asioista ulkopuolisille, en saanut haluta liikaa leluja, olla liian lapsellinen, jne, jne. Aidille oli suurin asia maailmassa etta mita muut nyt ajattelisivat, ihme kylla hanella ei sitten ollutkaan kontakteja ulkomaailmaan kuin yhden ystavan verran. Kaikki mita tein vaarin oli hirvean hapeallista, jopa kun satutin jalkani pahasti, piti kayda tikattavana ja jaykkakouristuspiikilla - ensiavussa sain vihaisia katseita aidiltani joten itkin hiljaa paniikissa itsekseni, en niinkaan vamman takia vaan koska aitini oli vihainen minulle satutettuani itseni. Kotiin mennessa en saanut klenkata jalkaa vaan oli pakko astua normaalisti vaikka se sattui! Toisena esimerkkina han pilkkasi minua alakoulussa jos halusin vieda lelun, diabolon, valitunnin leikkeihin - oli kuulemma hirvean lapsellista ja minun olisi pitanyt tietaa paremmin. Ikaa oli 10-12.

Noilla evailla minusta kasvoi todella syrjaanvetaytyva nuori, vaikka tosiasiassa halusinkin olla seurallinen ja ulospainsuuntautuva. Kotona vetaydyin kuoreeni ja vietin sosiaalisen elamani netissa. Kasvatin periaatteessa itse itseni, mita maailmankatsomukseen tulee. Noin kolmetoistavuotiaasta lahtien annoin siis aidin lankyttaa kuuroille korville ja nyokytella, mutta sitten tehda asiat ominpain. Heti kirjoitusten jalkeen muutin niin kauas kuin pippuri kasvaa, ja nyt aikuisena olen saanut opetella normaalin sosiaalisen kanssakaymisen aivan nollasta. Yliopistossa kun tajusin, etta en kotoa saanut yhtaan evaita sosiaaliseen normaaliin elamaan. Avomies perheineen, jossa myos autisteja, on ollut hienoksi tueksi vaikka he eivat yksityiskohtia tiedakaan.

Olen myos pikkuhiljaa saanut itseluottamusta - en valita enaa arvosanoista, huonosti mennyt tentti ei ole maailmanloppu. Uskallan nyt myos puhua julkisesti ja valittaa epakohdista vaikka reklamoiden kaupassa: usein tulee adrenaliiniryoppy ja kyyneleet silmiin jos joudun taistelemaan oikeuksieni puolesta, mutta tama on vahenemaan pain. Olen myos loytanyt itseni paremmin, olen uskaltanut aloittaa uusia harrastuksia, joko epaonnistua tai loytaa ne omani. Kayn jopa tankotanssissa!

Paljon on tyota viela jaljella, mutta olen mielestani kasvanut huimasti ihmisena, lytatysta pikkutytosta normaaliksi aikuiseksi. Eniten tyonsarkaa on viela siina etten uskalla unelmoida. Pitkaan haaveena"ni" oli opiskella laakariksi, mika taottiin paahani lapsena. Nyt olen valmistumassa aivan toiselta alalta josta oikeasti pidan, mutta minulla on vaikeuksia muodostaa paamaaria ja unelmia tulevaisuuteen. Mielestani kun tuntuu jo etta elan unelmaani ja toteutan itseani enemman kuin koskaan aikaisemmin.

En pyyda anteeksi pitkasta viestista. :)

Vierailija

Erittäin vahvasti. Äitini ja isäni ovat 1940-luvun lapsia, ja käsittääkseni tuossa ikäluokassa, varsinkin köyhistä maalaisperheistä tulevilla, on kovasti tapana häpeäkasvatus. Varsinkin äitini on kertonut, miten häntä itseään kasvatettiin aina häpeällä, koko ajan muistutettiin jo lapsena että hän on köyhän mukula, ja semmoisen pitää olla hiljaa ja nöyrä parempain ihmisten seurassa. Lapsi ei olisi saanut näkyä eikä kuulua ihmisten seurassa.

Oma kasvatukseni 1970-1980-luvulla oli vähän samanlaista. Alle kouluikäisenä sai sentään olla kotona rennosti, mutta aina jos paikalla oli perheen ulkopuolisia, olisi pitänyt istua paskajäykkänä paikallaan hiljaa. Valitettavasti olin impulsiivinen ja vilkas lapsi, ja aina "mokasin", esim. kommentoin jotain aikuisten keskusteluun tai menin leikkimään ilman lupaa tms. Ja sitten kotimatka vieraisilta oli sitä, että isä ja äiti molemmat huusivat suoraa huutoa minulle, että kuinka minä olen ihmeellinen hullu mukula, joka tuotan valtavaa häpeää heille. Välillä äiti oikein itki, että miksi häntä on rangaistu tuollaisella hirviölapsella. Veljeni oli hiljainen ja kiltti, joten minä olin aina se joka sai tuon paskan päälleen. 

Sitten kouluikäisenä tilanne paheni siihen, että kotonakaan ei saanut olla rauhassa ilman äidin kommentteja. Tein JATKUVASTI jotain väärin. Istu selkä suorana! Älä kaiva nenää! Älä nyhjötä noin kummallisesti! Etkö voi yskiä jotenkin tyttömäisemmin ja sirommin! Jopa piirteeni joille en voinut mitään olivat väärin. Äiti saattoi esim. minulle ääneen päivitellä että miten voi pienellä lapsella olla keltaiset ja rumat hampaat. Tai että ei sinusta kyllä nättiä tule, mutta jos sentään tulisi hyvä työihminen, niin ehkä jollekin miehelle kelpaat. Sain todellakin jatkuvasti kokea olevani ruma, huono ja jatkuvasti väärin tekevä.

Siihen päälle sitten toisella luokalla alkanut ja yläasteen loppuun asti jatkunut koulukiusaaminen, niin lopputulos oli että 13-vuotiaana sairastuin paniikkihäiriöön ja yleiseen ahdistuneisuuteen. Sain näihin lääkitystä ja sen avulla olen selvinnyt jotenkin kouluista läpi. Mutta hyvin vetäytyvä minusta tuli, olen aina vältellyt ja välttelen edelleen ihmisten seuraa. Olen valinnut yksin elämisen ja lapsettomuuden, koska minulle ihmisten seura tarkoittaa häpeää ja pelkoa siitä että häpeällisyyteni paljastuu. Mieluummin ottaisin kovaakin fyysistä kipua kuin sen tunteen, mikä tulee kun "jään kiinni" häpeällisestä tilanteesta. 

Ei sillä, ei mun tarvi edes jäädä kiinni. Mieleni ihan automaattisesti pyörittää taustalla ajattelua, jossa se nostaa vanhoja häpeällisiä tilanteita muistista, ja joka kerta kun sellainen nousee pintatietoisuuteen, tunnen sen saman korventavan häpeän kuin mitä tunsin asian tapahtuessa. Usein, jos olen vaikka koiraa lenkittämsäsä, sanon ihan ääneen jotain "tyhmä, tyhmä, TYHMÄ, minä olen TYHMÄ" kun en meinaa kestää sitä häpeää. Työelämä on yhtä häpeää tietenkin, mutta sen jaksan jotenkin, kunhan saan vapaa-aikani olla täysin yksin ja rauhassa.

Sivut

* Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
 

Poiminnat

Suosituimmat

Uusimmat

Sisältö jatkuu mainoksen alla