Haluan erota koska mies on liian hyvä mulle. Muita samassa tilanteessa olevia tai muuten ymmärtäviä?

Vierailija

Olen ensimmäistä kertaa tasavertaisessa, rakastavassa ja turvallisessa parisuhteessa. Mies "pelasti" mut ja lapseni, joita hän vaikuttaisi aidosti rakastavansa kuin omiaan. Miehen ystävät ylistävät sitä, miten suhteemme on tehnyt vain hyvää, kun ennen mies keskittyi vain töihin ja harrastukseen eikä ehtinyt/jaksanut deittailla. Miehen perhekin vaikuttaa rakastavan mua ja lapsiani, anoppi soittelee monta kertaa viikossa ja tarjoaa hoitoapua, miehen sisarukset on aivan ihastuksissaan siitä että heidän lapsensa saivat mun myötä serkkuja. 

Olemme olleet suhteessa neljä ja puoli vuotta, josta vuoden verran naimisissa. 

 

Ongelma olen minä. En osaa olla noin ihanan ihmisen kanssa yhdessä! Olen tottunut siihen, että miehet kävelee mun yli ja pyyhkii jalatkin vielä takkiini. Olen oppinut huonoon kohteluun lapsesta saakka, ja tuntuu henkisesti kauhean raskaalta olla kerrankin saamapuolella. Miten tällaista voisi työstää? Käyn terapiassa, mutta siitä ei ole ollut hyötyä tämän asian kanssa (lähinnä ollaan puhuttu lapsuudesta, koska siellä on paljon työstettävää). 

 

Osaan olla tosi ihana vaimo ja olenkin sitä mielelläni - mutta koska mies jatkuvasti antaa enemmän kuin minä, se hermostuttaa ja ahdistaa mua ja teen samaa, mitä mullekin on ennen tehty - eli työnnän miestä pois päin ja etäännytän itsestäni. Mies ei hätkähdä mistään mun purkauksista, vaan hän pelkästään uskollisesti rakastaa ja tukee mua, kuuntelee, hyväksyy, ymmärtää....  

Ja se hermostuttaa mua, tulee olo, ettei tällainen ehdoton rakkaus voi olla todellista ollenkaan, ja mun on parempi lähteä ennen kuin satutan itseäni, ennen kuin mies huomaa millainen arvoton roska olenkaan. 

 

Lasken jatkuvasti mielessäni, paljonko olen miehelle "velkaa" siitä, että hän on elättänyt mua ja lapsiani, ja olen sisäisesti kauhuissani siitä, etten koskaan saa tilejä tasattua. Mies ei ole ikinä sanallakaan vihjaissut, että mun pitäisi tehdä näin, hän halusi naimisiinkin sen vuoksi että voisin suhtautua hänen omaisuuteensa yhteisenä. En silti uskalla ajatella niin.

 

Mulla on todella huono itsetunto, sitä on tallottu maahan jo vanhempieni toimesta. Olen tiennyt alle kouluikäisestä että olen vanhemmilleni pettymys ja vääränlainen lapsi. Ensimmäinen aviomies kohteli mua myös kammottavan kurjasti, hän eli kaksoiselämää, manipuloi ja testasi mua jatkuvasti ja sai mielenterveyteni järkkymään pahasti. 

 

Tuntuu mieheni vuoksi kauhean epäreilulta, että en osaa antaa hänelle jatkuvasti yhtä hyvää kohtelua kuin hän antaa mulle. Olen ehdottanut eroa useammankin kerran, toivonut että hän löytäisi paremman naisen elämäänsä. Mies on näistä keskusteluista surullinen, mutta mulla on pakottava tarve puhua hänelle tästä ettei hän luulisi että mun kanssa pitää olla vain velvollisuuden vuoksi. Rakastan miestäni paljon, ja enimmäkseen meillä onkin ihanaa yhdessä. Mun on vaikeaa uskoa olevani miehen rakkauden arvoinen.

 

Eroajatukset nostaa päätään jatkuvasti, ja nyt ekaa kertaa hain jo virallisesti avioeroa - tiedän että mies pahoitti siitä mielensä ja hän toivoo, että peruisin hakemukseni. Mulle ei vaan mielestäni kuulu mikään näin hyvä. Jollain tapaa tahdon takaisin sinne tuttuun paikkaan, joko yksin pelkojen keskelle tai jonkun ääliön kynnysmatoksi. Koska mielestäni "ansaitsisin" sen.

 

Onko muita samassa tilanteessa olleita tai olevia? Ymmärtääkö kukaan? :(  Saa haukkua ja arvostella vapaasti.  Tunnen oloni jo valmiiksi kiittämättömäksi paskaksi, joten ei tule yllätyksenä jos sellaisia kommentteja tulisi. :(

Sivut

Kommentit (18)

YksiKaksiYksi

En tiiä. Ehkä voisit vaikka poltella itteäs stendarilla tai maksaa jollekin ukolle, että heittelee sua pitkin seiniä vaikka kerran kuussa? Saisit ton sun tarpeen tyydytettyä.

Vierailija

Toi on yleinen ongelma, koska monilta on tuhottu itsetunto pienenä.

Mä luulen, että terapia auttaisi, ja varmaan juuri joku kognitiivinen terapia.

Koita muistaa, että ongelma ei tavallaan ole sussa, eikä sun miehessä, vaan niissä malleissa, joita olet oppinut, siinä mitä sulle on "opetettu" susta, eikä se ole todellista, vaan tulee ulkopuolelta.

nuuka

Huomaatko, kaikki on vain pääsi sisällä :) Ajatuksiasi et voi kokonaan "hallita", mutta voit itse päättää kuinka niihin suhtaudut.

Vierailija

Peru se hakemus heti!!!
Sä et näe nyt metsää puilta. Sun miehesi ei olisi sun kanssa, jos sä et olisi ansainnut hänen rakkauttaan! Sä et olisi saanut häntä herätettyä horroksesta ja rakastumaan suhun, jos sussa ei olisi jotain erikoista mikä vetosi miehesi sydämeen.
Parisuhteessa on paljonkin tuollaisia tilanteita, että toinen antaa enemmän, se kuuluu siihen. Rakkaudessa haluaa tehdä kaiken rakkaansa onnen eteen. Se on normaalia! Ja sä annat takuuvarmasti jossain muussa miehellesi takaisin, et vain laske sitä sellaiseksi.

Ja jos kerran kaikki miehen läheisetkin tykkäävät susta ja ovat sitä mieltä, että sä olet saanut vain hyvää miehessä aikaan, niin miksi et tajua sitä? Sä teet itsenäsi ja lapsinesi miehellesi vain hyvää.
Unohda ne saamiset ja antamiset, keskity rakastamaan! Sä olet ihana, tärkeä ja upea ihminen! Anna miehesi rakastaa sua!

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Toi on yleinen ongelma, koska monilta on tuhottu itsetunto pienenä.

Mä luulen, että terapia auttaisi, ja varmaan juuri joku kognitiivinen terapia.

Koita muistaa, että ongelma ei tavallaan ole sussa, eikä sun miehessä, vaan niissä malleissa, joita olet oppinut, siinä mitä sulle on "opetettu" susta, eikä se ole todellista, vaan tulee ulkopuolelta.

 

Kognitiivinen terapia voisi toimia, sen tavoitteenahan on kirjaimellisesti oppia pois vääristyneistä ajatusmalleista.

Olen muuten kokenut saman, mutta onneksi taistelin noiden ajatusten ylitse.

Vierailija

Näytä tuo viestisi miehellesi. Ja puhu asiasta terapiassa. Opettele olemaan itsellesi armollisempi ja kunnioittamaan itseäsi.
Minä päädyin nuorena eroamaan samasta syystä. Jälkikäteen ajateltuna olisi ollut viisaampaa työstää omat ongelmani terapiassa, mutta en tajunnut sitä ajoissa. Menetin ihan turhaan erittäin hyvän ja ihanan miehen.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Huomaatko, kaikki on vain pääsi sisällä :) Ajatuksiasi et voi kokonaan "hallita", mutta voit itse päättää kuinka niihin suhtaudut.

Tää on hyvä huomio.

Muistan, kun menin kurssille opettelemaan meditaatiota, ja meille selitettiin miten me, tietoisuus, on kuin taivas, ja ajatukset ja tunteet kuin pilviä taivaalla, jotka kulkee siinä taivaan edessä edes takaisin, mutta ei ole se taivas, se taivas on koskematon.

Eli ajatukset, opitut mallit, tunteet, eivät ole todellisuudessa ole "me", se todellinen syvin olemus meissä.

Meditaatio jo pelkästään voisi auttaa sua ap. koska opettelisit siinä erottamaan "sut", ja noi opitut mallit ja tunteet, sillä tavalla et olisi noiden tunteiden vietävissä.

Vierailija

Sä et siis osaa elää turvallista ja hyvää elämää, kun olet tottunut muuhun. Tuttavapiirissä on sama juttu, eli naispuolinen laajennetun suvun jäsen jätti ihanan miesystävän samasta syystä. Kovasti on jälkeenpäin katunut.

Mäkin suosittelen, että näytät avauksesi miehelle, koska tilanne ei ole millään tavalla hänen vikansa.

Vierailija

Itselläni on aika samanlainen tausta ja sanoisin että kyllä siihen tottuu ja pikkuhiljaa se hyvä seura alkaa muuttamaan itseäsikin "hyväksi", niin että ymmärrät että voit jakaa sitä samaa hyvää mitä miehesekin. Ehkä siitä ei koskaan tule niin luontevaa kuin niillä joilla se on lapsuudesta tuttua, mutta siitä tulee helpompaa, niin että se onnistuu ilman että se tuntuu teeskentelyltä. Sä oot just oikeassa seurassa ja oikeassa paikassa, sun vaan pitää antaa aikaa itselles tottua siihen. Neljä vuottakin on vielä aika lyhyt aika. Ja jos et ittes takia, niin lastes takia jää. Kuka heitä opettaa luottamaan ja antamaan hyvää mieltä toisille, jos sinä et osaa? Ehkä miehesi?

Vierailija

Jollain lailla tuntuu, että kaikesta ylistämisestä huolimatta aliarvioit miestäsi aika pahasti. Hän osaa tehdä päätöksensä itse, eikä olisi kanssasi, jos ei haluaisi. Tässä varmaan käy niin, että eroatte, mutta kun sitten elät siinä paskassa parisuhteessasi ja tajuat ryssineesi itsekkyydelläsi myös lastesi elämän, muistele tätä miestä. Kannattaa sitten miettiä, menikö tuo ajatuskuvio ihan putkeen.

myös rikottu

Tiedän mistä puhut.

Olin itse samassa tilanteessa muutama vuosi sitten.

Minulla oli vain yksi lapsi entisestä suhteesta ja ex piinasi minua lapsen kautta.

Uusi mieheni sitten sai minutkin rohkaistua vastarintaan exää kohtaan ja oli kaikkea tuota ihanaa mistä sinäkin kerrot.

Itseänikin ahdisti nuo raha-asiat ja en meinaa vieläkään uskoa etten ole mitään velkaa _lapseni_ elämän kustantamisesta (mies inhoaa kun puhun _lapsestani_, enkä _lapsestamme_, koska hän kokee olevansa isä pojalleni).

Tämä raha-ahdistus oli pahin asia minulla ja se tasottui kun meille tuli yhteisiä lapsia.

Nuo kaikki muutkin asiat ovat jääneet taakse,mutta uutena astunut kuvioon pelko menneiden tapahtumien uusiutumisesta.

Ex oli narsisti ja sai minut musertumaan pahoin. Pettämiset yms.(myös kotona olen ollut se lapsi jonka piti pelastaa avioliitto ja enpä pelastanut en, ja siitä johtuvat ongelmat seuraa mukana myös)

Nyt jostain on pulpahtanut pinnalle kauhea pelko, että niin käy uudelleen (pettäminen, hylkääminen yms) vaikka mitään merkkejä ei sellaisesta ole eikä ole ollut.

Minusta tuntuu että nämä pelot ja ahdistukset menee sykleittäin.

Nyt on pelot vähän pienempinä, mutta tiedän että ne jossain vaiheessa taas ryöppyävät tai tulee uusia pelkoja. Enkä ole keksinyt ratkaisua näihin minäkään muuta kuin ero. Mutta mies ainakin vielä vakuuttelee haluavansa olla yhdessä, joten saa nähdä miten tässä käy.

Itse en ole käynyt terapiassa vaikka ehkä syytä olisi.

Tsemppiä sinulle ja anteeksi etten osannut auttaa muuta kuin kertomalla oman tarinani lyhyesti.

Sivut

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Uusimmat

Suosituimmat

Uusimmat

Suosituimmat