Tilanneviesti

Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.

Miltä tuntuu läheisen itsemurha?

Vierailija

Itse en tiedä, mutta tunnen muutaman ihmisen, joiden toinen vanhempi on esimerkiksi tehnyt itsemurhan, ja ei taatusti ole mikään helposti sulava juttu oman perheenjäsenen itsari.

Toinen tuntemistani naisista on puhunut kyseisestä tragediasta perheessään yhden ainoan kerran elämänsä aikana mulle; ja itseänikin jotenkin ahdisti ajatus siitä, mitä on hänkin joutunut lapsena kokemaan, mutta auttaa ei voi muutoin kuin lohduttelemalla jne., mutta tuskin kukaan ulkopuolinen ihminen voi poistaa sitä hylkäämisen tunnetta, joka noihin itsemurhiin liittyy omaisten osalta. Niissähän itsensä tappaja omalla tavallaan hylkää läheisensä eliminoimalla itsensä pois piiristä.

Kommentit (8)

Vierailija

Minun veljeni teki itsemurhan kun olin 14. Hän oli minua 3 vuotta vanhempi. 

Minua taas ihmetyttää aina tuollaiset puheet, että itsemurhan tekijä hylkäisi läheisensä ja että häntä pitäisi tästä tuskan tuottamisesta jotenkin syyllistää vielä haudan taaksekin. Itse uskon, että jokainen joka oikeasti ryhtyy itseään tappamaan, on niin suuressa ahdistuksessa, että hän on täysin syyntakeeton. Hän ei vaan kestä enää  elää. Pitäisikö sellaisen ihmisen jatkaa kärsimistä vain siksi, ettei joillekin toisille tule suru? Minusta ei tarvitse. Itse kunnioitan veljeni oikeutta tehdä se minkä teki. 

Ja tottakai itsemurha, kuten vaikka sairauteen kuoleminenkin, aiheuttaa surun läheisille. Siitä surusta kuitenkin selviää ja elämä jatkuu. Ei se itsemurha lopulta ole sen ihmeellisempi kuin vaikka syöpään kuolema, ellei siihen mielessään liitä lisänä häpeän stigmaa, tai syyllistä itseään toisen päätöksestä. Yksi läheinen poistuu elinpiiristä, se surraan ja sitten jatketaan elämistä. Ja oikeastaan ajattelen, että veljeni kuoli sairauteen, vaikka tekikin lopullisen exitin oman käden kautta. Hän kuoli masennukseen, johon hänelle yritettiin etsiä kaikki mahdollinen hoito jota on, mutta joka ei siltikään auttanut tarpeeksi.

Vierailija

Ulkopuolinen ihminen voi poistaa ns. hylkäämisen tunteen, kokemusta on. Olen siitä äärimmäisen kiitollinen tälle ihmiselle. Avoin keskustelu kaikista tapahtumista auttoi, se vei aikansa, aika paljonkin. Surua ja ikävää ei pystytä poistamaan, eikä pidäkään koska ne ovat terveitä tunteita. Ulkopuoliset ihmiset valitettavasti usein vahvistavat hylkäämisen tunnetta kaihtamalla omaisen menettänyttä.

Vierailija

Onhan nyt itsemurha aivan eri kuolinsyy kuin syöpään kuoleminen.  Itsemurha on itsemurhaajan oma valinta kuollakseen, syöpä ei ole ihmisen oma valinta kuolla pois.

Henkiset syyt painavat tietenkin itsemurhaajan kallossa, mutta syöpä runtelee ihmisen fyysisen elimistön loppuun.

Vierailija

1, näin minäkin koen, että läheiseni ei hylännyt minua. Tunnen, että se johtuu elämästä, mitä meillä oli. Hän halusi elää, koska minä olin olemassa, piti minusta jne. Joku muu koki hylkäämisen tunnetta ja minusta se tuntuu jotenkin julmalta suhtautumiselta haudattua kohtaan, kuin jotenkin hyötyihmistä ei olisi enää käytettävissä. Ei oikein haluta edes aina ymmärtää, miltä itsemurhan tehneeltä tuntuu ja miksi, silloin kun hän oli elossa.

Vierailija

Itsemurhaan päätyy ihminen, joka kokee tästä elämästä poistumisen itselleen parhaimmaksi ja oikeaksi vaihtoehdoksi.

Valitettavasti, vaikka tämän ymmärtääkin, niin silti jäljellejääviä kohtaa itsesyytökset; jos olisin jne.

Josie

Vierailija kirjoitti:

Minun veljeni teki itsemurhan kun olin 14. Hän oli minua 3 vuotta vanhempi. 

Minua taas ihmetyttää aina tuollaiset puheet, että itsemurhan tekijä hylkäisi läheisensä ja että häntä pitäisi tästä tuskan tuottamisesta jotenkin syyllistää vielä haudan taaksekin. Itse uskon, että jokainen joka oikeasti ryhtyy itseään tappamaan, on niin suuressa ahdistuksessa, että hän on täysin syyntakeeton. Hän ei vaan kestä enää  elää. Pitäisikö sellaisen ihmisen jatkaa kärsimistä vain siksi, ettei joillekin toisille tule suru? Minusta ei tarvitse. Itse kunnioitan veljeni oikeutta tehdä se minkä teki. 

Ja tottakai itsemurha, kuten vaikka sairauteen kuoleminenkin, aiheuttaa surun läheisille. Siitä surusta kuitenkin selviää ja elämä jatkuu. Ei se itsemurha lopulta ole sen ihmeellisempi kuin vaikka syöpään kuolema, ellei siihen mielessään liitä lisänä häpeän stigmaa, tai syyllistä itseään toisen päätöksestä. Yksi läheinen poistuu elinpiiristä, se surraan ja sitten jatketaan elämistä. Ja oikeastaan ajattelen, että veljeni kuoli sairauteen, vaikka tekikin lopullisen exitin oman käden kautta. Hän kuoli masennukseen, johon hänelle yritettiin etsiä kaikki mahdollinen hoito jota on, mutta joka ei siltikään auttanut tarpeeksi.

En ole itsekään oikein koskaan ymmärtänyt itsemurhan tehneiden syyllistämistä. Ei kukaan itseään huvikseen tai kiusallaan tapa. Siinä vaiheessa, kun ihminen harkitsee oman elämänsä lopettamista, on henkinen tuska noussut jo pitkälle yli sietokyvyn.

Menetin reilu kahden vuoden sisällä poikaystäväni, yhden läheisimmistä ystävistäni ja setäni itsemurhalle. Silti kertaakaan ei ole käynyt mielessäkään syyllistää ketään heistä, sillä olin tietoinen heidän tilanteistaan. Lähinnä tulee välillä vieläkin syyllistettyä itseäni, vaikka olen jo jotakuinkin hyväksynyt sen, että tein kaiken voitavani heitä auttaakseni.

Ikävä on tietysti kova. Viikoittain, välillä päivittäinkin. Sitä vaan pohtii, että helpottaako ikävä oikeasti koskaan. Toivon sydämeni pohjasta heidän löytäneen rauhan.

kummitus
Seuraa 
Liittynyt10.1.2015

Mun faija lopetti itsensä vuonna 1990 kun olin 8-vuotias, ja oon kyllä samoilla linjoilla 1/6:n kanssa että oman tuskansa saa vapaasti lopettaa jos siltä tuntuu, mutta toisaalta mua surettaa se, ettei silloin vielä oikein ollut ymmärrystä mielenterveysasioista, eikä terapioita ja lääkkeitä samalla lailla kuin nykyään on, eikä silloin kai ihmiset muutenkaan apua osanneet (häpeän takia?) hakeakaan?

Oli kuitenkin mun ainut isä, olis ollut kiva saada tuntea hänet.

Uusimmat

Suosituimmat

Uusimmat

Suosituimmat