Älkää sanoko lapsillenne "istu sit vaan hiljaa, älä sano tai tee mitään tyhmää"

Vierailija

Mua on lapsena aina muualla kuin kotona käsketty olemaan hiljaa ja olemaan nolaamatta perhettä (lapsethan aina sanoo hölmöjä asioita)

Ja tätä kun toistetaan koko lapsuus, ei hyvä.

Mä oon rohkea ja puhelias oman ikäisten kanssa, mutta jos on aikuisia, esim kaverin vanhemmat, meen edellen ihan lukkoon, kun muistan kun lapsuudessa kskettiin olla hiljaa ja nolaamatta. Tää vaivaa mua vieläkin, vaikka koitan tietoisesti nt aikuisena opetella siitä irti. Mut vaikea olla puheias kun lapsena niissä tilanteissa ei saanut ikinä sanoa sanaakaan. 

En muista ihan lapsuutta, mutta ainakin 10 ikävuodesta eteenpäin meillä ei "hassuteltu" ikinä, oltiin kotonakin kuin vieraskoreita toisillemme, ei vitsailtu tai muuta rentoa. 

En osaa heittäytyä esim poikaystävän perheen kanssa hölmöilyyn, koska mun perheessä ei ikinä tehty niin. Myös kulisseja pidettiiin viimeiseen asti pystyssä, mistään perheen asioista ei saanut kertoa eteenpäin ja aina piti esittää iloista.

Mua ei myös ikinä kannustettu esin koulun näyelmiin, vaan enemmän "älä mee sinne, noloa"

En tiedä mikä tän kaiken pointti on, oon alkanut tajuamaan kaikkea vasta nyt, kun on ollut tekemisiss poikaystävän perheen kanssa, että kuinka epäkannustava koti mulla oli. EI ihme että olen nyt aikuisena ihan hajalla.

Sivut

Kommentit (23)

Vierailija

Mullakin on lapsuudesta tuttua sellainen näkymättömänä olo, varsinkin sukujuhlissa. Tähän liittyy jotenkin myös Suomen ankea ilmapiiri. Täällä ei tykätä jos joku on iloinen ja puhelias.

Olen pienenä lapsena ollut eloisa ja vilkas, sairaana vauvanakin lääkärin papereissa lukee: jokeltelee iloisesti.

Mutta Suomen ankeus ja ankea kasvatus tekivät minusta aran ja pelokkaan. Olen aina halunnut täältä pois.

Vierailija

Jep. Minäkin olen (tai olin) temperamentiltani iloinen ja aurinkoinen lapsi. Jotenkin sitä lannistuu vuosien kuluessa, kun mm. jotkut kaverit kommentoivat miten nauran liikaa, sukulaiset käskivät olemaan hiljaa aina kun he halusivat ja peruskoulussa se kiltin tytön 10 käytösnumero tippui tasan yhden, tunnilla nauramisen takia, 7 lukukauden aikana...

Mut hei, Suomessa kun ollaan niin elämä on paskaa ja aina täytyy suupielet olla alaspäin.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:

Mullakin on lapsuudesta tuttua sellainen näkymättömänä olo, varsinkin sukujuhlissa. Tähän liittyy jotenkin myös Suomen ankea ilmapiiri. Täällä ei tykätä jos joku on iloinen ja puhelias.

Olen pienenä lapsena ollut eloisa ja vilkas, sairaana vauvanakin lääkärin papereissa lukee: jokeltelee iloisesti.

Mutta Suomen ankeus ja ankea kasvatus tekivät minusta aran ja pelokkaan. Olen aina halunnut täältä pois.

"Suomen ankeus ja ankea kasvatus" Eiköhän tuo ankeus oo ollu vaan teikäläisen kotioloissa, turha vetää lokaan koko valtakuntaa. Meillä Päijät-hämeessä on ainakin ollut leppoisaa ja mukavaa.

Vierailija

Mä sanon noin tilanteesta riippuen. Joskus ollaan tilanteessa, jossa lasten tulee käyttäytyä ja silloin sanon jotain tuollaista, kun on kiire eikä aikaa alkaa käydä pitkiä keskusteluja ja perusteluja. Kyllä lapset tietää silloin mitä tarkoitan. Ei se estä meitä pelleilemästä muulloin ja kannustusta saavat ihan varmasti ja tervettä leikkimieltä.

Pointti: ikinä ei voi tietää ventovieraan lyhyen kohtaamisen perusteella vanhempien kasvatustyylistä mitään.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mullakin on lapsuudesta tuttua sellainen näkymättömänä olo, varsinkin sukujuhlissa. Tähän liittyy jotenkin myös Suomen ankea ilmapiiri. Täällä ei tykätä jos joku on iloinen ja puhelias.

Olen pienenä lapsena ollut eloisa ja vilkas, sairaana vauvanakin lääkärin papereissa lukee: jokeltelee iloisesti.

Mutta Suomen ankeus ja ankea kasvatus tekivät minusta aran ja pelokkaan. Olen aina halunnut täältä pois.

"Suomen ankeus ja ankea kasvatus" Eiköhän tuo ankeus oo ollu vaan teikäläisen kotioloissa, turha vetää lokaan koko valtakuntaa. Meillä Päijät-hämeessä on ainakin ollut leppoisaa ja mukavaa.

Tietysti perhe vaikuttaa, mutta esim. yleisesti suomalaiseen kasvatusperinteeseen ovat sodat ja sen traumat vaikuttaneet myöhempiin sukupolviin ja erilaisten tunnelukkojen esiintymiseen.

Vierailija

Niin, mulla ehkä vähän sanmoinen fiilis omasta lapsuudesta. Piti olla kunnolla millään muulla ei ollut väliä.

Meni kauan, että uskalsin olla omaitseni ja edes löysin itseni, kun aina varmuuden vuoksi olin näkymätön, niin siitä on iso ponnistus siirtyä näkyväksi, koska muutokseen suhtaudutaan, niin väärin.

Väärällä tarkoitan sitä tapaa jolla ihmiset kommentoivat toisia ihmisiä, eikö voisi joskus pitää suutaan kiinni. esim. oho sähän repäsit, rajoita vähän, mistä nyt tulee?, miten sä nyt tolleen, ei olis sustakaan uskonut

Vierailija

Kyllä meillä lapsille sanotaan hiljaa! Ei täällä olis muuten koskaan Itellä puheen vuoroa, vai eikö aikuiset saa nykyään puhua ollenkaan?! Valta vaan lapsille?!

Vierailija

Ihmeellisiä kommentteja tässä välissä, mutta ymmärrän aloittajaa. Mulla on ollut samanlainen lapsuus: ainoa asia, josta sain kehuja oli, kun osasin olla "aikuisten paikoissa" (sukujuhlissa, kylässä, ravintolassa, kaupassa...) hiljaa. En vieläkään meinaa uskaltaa puhua ikäistäni vanhemmille ja olen sentään jo yli 30 :D 

Vierailija

Itselläni on kaveri joka on kasvatettu juuri noin. Nyt aikuisena on aloitekyvytön ja arka joka heti ensimmäisenä miettii, että ei kai ihmiset nyt ajattele pahaa jos hän jotain tekee. Olen miettinyt miten häntä voisi tuossa tukea, koska selkeästi se häiritsee häntä itseäänkin, mutta vaikea niitä lapsuuden opetuksia on varmasti kenenkään pyyhkiä.

Vierailija

Lapsena meillä oli vanhoillinen tyypillinen kasvatus jossa lapsen piti olla poissa silmistä ja hiljaa. Vähäisestäkin metelistä sai huutoa. Sitä oppi elään kotonaan kuin varpaillaan kävellen; aina sai varoa suututtamasta vanhempia.

Näin jälkeenpäin ajatellen olimme varmaan aika outo näky kylässä ollessamme. Aikuiset puhuivat keskenään ja me lapset istuimme kuin tatit aloillaan, sanomatta yhtään mitään ellei jotain kysytty.

Vierailija

Kyllä minä kasvatan lapseni kunnioittamaan muita ja ymmärtämään, että he eivät ole maailman napa. Inhoan näitä lapsia, jotka on vanhempiensa mielestä iloisia ja puheliaita eli tulevat vaikka ravintolassa roikkumaan vieraiden ihmisten pöytään ja kyselemään, että mitä te syöte ja missä teidän lapset on ja saanko mä leikkiä sun puhelimella. Tai sukujuhlissa puhua pulisevat, vaikka pitäisi kyetä keskittymään juhlapuheeseen. Tai koko ajan keskeyttävät aikuisten keskustelun omilla kommenteillaan.

Olen täydellisen kyllästynyt lapsiin, jotka ruokapöydässä kertovat isän pippelistä ja äidin karvapimpasta tai ruotivat ääneen sitä, miten isä oli kännissä ja hillui alasti parvekkeella. Joidenkin mielestä nämä ovat hassunhauskoja lasten juttuja, mutta kiitos ei, en halua kurkkia perheiden kulissien taakse saadakseni tietää sitä, miten isällä on tapana saunassa leikkiä munallaan.

Opetan lapseni olemaan hiljaa ja osaan sanoa myös aikuisille, että voisitko kiitos pitää suusi kiinni ja kuunnella, mitä muilla on sanottavaa.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:

Lapsena meillä oli vanhoillinen tyypillinen kasvatus jossa lapsen piti olla poissa silmistä ja hiljaa. Vähäisestäkin metelistä sai huutoa. Sitä oppi elään kotonaan kuin varpaillaan kävellen; aina sai varoa suututtamasta vanhempia.

Näin jälkeenpäin ajatellen olimme varmaan aika outo näky kylässä ollessamme. Aikuiset puhuivat keskenään ja me lapset istuimme kuin tatit aloillaan, sanomatta yhtään mitään ellei jotain kysytty.

Mitä outoa tuossa on? Enemmän minä oudoksun niitä perheitä, joiden lapset ryntää ensitöiksee meidän lastenhuoneeseen, riipii kaapeista lelut lattialle ja ryhtyy sotkemaan paikkoja.

Sivut

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Uusimmat

Suosituimmat

Uusimmat

Suosituimmat