mistä johtuu että jään aina kakkoseksi?!

Olen lapsuudesta lähtien ollut aina se kakkonen. Ehkä siitä johtuukin että mulla oli paljon kirjekavereita joille olin " ykkönen" , eli en ainakaan kolmantena pyöränä.



Mä on huono itseluottamus, ja en mielelläni " tuppaudu" seuraan jos huomaan että mun seura ei ihan täysillä kiinnosta. Helpompaa jos se kaverin bestis asuu toisella paikkakunnalla, niin voin olla " vara-kaveri" .

Mulla on huono itseluottamus... Sorry, korjasin lausetta ja unohdin korjata kaikki sanat...

Bestistä mulla ei ole koskaan ollut. En vaan jaksa kiinnostua juoruilusta yms. mitä naiset harjoittavat pitääkseen yllä ystävyyssuhteita.

ettei yhteistä keskustelun aihetta tms. meinaa löytyä..muuten olen kyllä kova puhumaan vieraampienkin ihmisten kanssa. olin aina ajatellut että ne oli sellaisia lapsuuden ja nuoruuden juttuja kun esimerkiksi tytöt halusivat aina olla kahdestaan ja joskus aika inhottavin keinoin jättivät sen kolmannen osapuolen leikeistä tai jutuista pois..mutta tämä on myös osa sitä " aikuisten maailmaa" ja totista totta. ikävää huomata, mutta tytöt ja naiset osaavat olla toisiaan kohtaan paljon julmempia kuin miehet/pojat ovat keskenään. t.ap

Minulla on samoja kokemuksia. Onneksi (!) olen kasvanut niistä yli tajuamalla pari olennaista seikkaa:



Tärkein niistä oli tajuta se, että vetäydyin oma-aloitteisesti pois, kun paikalla oli muita kiinnostavia yksilöitä. Kukaan ei minua työntänyt, vaan minä poistuin paikalta. Jos en tehnyt sitä fyysesti, tein sen henkisesti.

Miksi? Koska minun oli helpompi selittää itselleni, että minä haluan muuta kuin kohdata se tosiasia, että voin tulla hylätyksi.

Ja kun tein tällaista, niin ei kukaan väkisin tuppaudu seuraan. He antavat toisen mennä.



Toiseksi tajusin, että luulo toissijaisuudesta on omien korvieni välissä. Ei ystäviä voi rankata: he ovat kaikki erilaisia, koska eri elämäntilanteissa, eri harrastuksissa, eri piireissä, tarvitaan erilaisia ystäviä. Välillä joku voi nousta sellaiseksi, että hänen kanssaan ollaan eniten, mutta se ei tarkota, että toiset ovat huonompia.



TIetoisesti yritän muistuttaa itselleni, että en ole muita huonompi. Minä olen minä. Yritän olla ystävällini ystävällinen ja avulias. Kohtelen itseäni parhaimpana ystävänä.

että tulen paremmin juttuun vanhempien henkilöiden kanssa.

Ovat paljon kypsempiä ja sinut itsensä kanssa kuin ikäiseni,eivät juorua,juonittele eivätkä mollaa vaan ottavat avoimesti " kaverikseen" .

Eivät lyttää toista tunteakseen itsensä ylempiarvoiseksi.



parhaana lenkkikaverinanikin n.70v.reipas nainen!ja juttu luistaa aiheesta kuin aiheesta:)

paljon olisi sinulta opittavaa.. itse koen asian ehkä turhankin raskaasti..kenties jäänyt lapsuudesta ja paljolti nuoruudesta jonkin asteen trauma siitä että ystävät jättävät ja pettävät. onneksi sentään miehelleni olen se nro.1! =) ap

No, koska koit kirjoitukseni hyödylliseksi, niin jatkan.



Meillä avioliiton alkuvaiheessa aiheutti ongelmia se, että pelkäsin jääväni kakkoseksi. Olemme jo vanha pari (yhdessä 16 v), ja sain sätkyn vaikka miehen siskosta, että en halua hänen olevan tärkeämpi kuin minä. Tänä päivänä tajuan ajatukseni mielettömyyden, mutta kun sielu on hylkäämisestä haavoilla, niin nämä haavat pitää ensin 1) tiedostaa, sitten 2) tunnustaa ja sitten 3) käsitellä, jotta tällaisesta tilanteesta päästään yli.



Alapa itse asennoitua ystäviisi siten, että pidät heitä parhaimpina ystävinä. Älä työnnä heitä henkisesti pois.

Ja kun he puhuvat muista ystävistään, niin tietoisesti iskosta päähäsi, että totta kai hänellä saa olla muita ystäviä. Kun epätoivo valtaa, niin yritä siinä hetkessä päästä kiinni tunteisiisi: mieti, mikä tunne se on, mistä se voi kummuta. Älä kiellä tunnetta, ja lopeta pakeneminen, vaan vaikka itke " kamalaa" menneisyyttäsi niin kauan ja monta kertaa, kun se itkettää.