Jotenkin raskasta rakastaa lasta näin paljon
Laimeneeko se tästä joskus? Lapsi on kohta 2 vee ja pakahdun rakkaudesta. Kyllä tämmöinenkin tuntuu välillä raskaalta henkisesti. Usein mietin että tämä on kerta kaikkiaan liian hyvää ollakseen totta. Pelkään, että jotain kamalaa tapahtuu lapselle.
Kommentit (11)
Vierailija:
Kyllä se vaan on niin, ettei mitään voi rakastaa enempää kuin omaa lastaan. Ei ole mahdollista rakastaa miestä eikä ketään eikä mitään enempää tai edes yhtä paljon kuin omaa lasta...
Meillä yksi lapsi, 2-vuotias. Hän oli todella toivottu ja kauan yritetty, mutta kun hän syntyi, minulle ei tullut heti sitä kuuluisaa äidinrakkautta. Luulin olevani tunnevammainen tms. ja hoidin toki mieheni kanssa vastasyntynyttä vauvaa parhaan taitomme mukaan.
Vasta vähitellen se iso rakkaus syntyi lapseeni, ja nyt se on jo niin iso, etten itsekään ymmärrä, miksei sama tunne ollut silloin, kun vauva oli ihan pieni. Lapseni on minulle maailman rakkain asia, jota muistan aina mielessäni iltarukouksessani.
minä aikanaan lasta odottaessani olin täysin varma, että en tulisi tuntemaan vauvaani kohtaan ensin mitään, enhän ollut koskaan edes yleensäkään pitänyt lapsista. Yllätys olikin suuri, kun ihastuin SAMAN TIEN suloiseen poikaani, kun hän syntyi.
Ihan ensimmäiseksi tosiaan ajattelin, kun ekan kerran kunnolla näin hänet (oli justiin pesty ja tuotu isänsä syliin köllöttelemään), että " miten se voikin olla noin nätin ja täydellisen näköinen..."
Muistakaa rakastaa ja rakastella myös miehiänne, kiitos!
Vierailija:
Muistakaa rakastaa ja rakastella myös miehiänne, kiitos!
Mä en kestä sitä kuormitusta, minkä tuo ihana tunne saa aikaan. Se hirveä huoli, kun lapsi on hoidossa ym. Tätä on vaikea pukea sanoiksi, mutta ehkä joku ymmärtää.
Mutta kai se tunne (ja sen myötä tuleva ahdistus) tästä kasvaa. Hoidan tietysti vauvaani lämmöllä ja ajatuksella. Silti välillä, kun olen hetken poissa vauvan luota, joudun oikeen muistelemaan, että " ai niin, mulla on vauva!" . Tuo ajatus sävähdyttää aina. Vauva on just saanut nimen, enkä meinaa sitä nimeäkään automaattisesti muistaa, vaan sekin pitää oikein ajatella.
Jotenkin tuo vauva vaan on mulle arvoitus. Mietin vaan, että mitähän sen päässä liikkuu ja mitä se tuntee ja ajattelee.
Toivottavasti mua ei teilata täällä. Tai vaikka teilattaisikin, tiedän, että vauvani saa kasvaa onnellisessa kodissa rakastettuna ja huolehdittuna. Odotettiin tuota ihmettä lähes 3 vuotta ja ollaan kyllä tosi onnellisia ja huojentuneita sen syntymästä.
kaikki muu himmenee sen rinnalla.
Mutta se pelko, että jollekin heistä tapahtuu jotain... Tai että he eivät olisi onnellisia. Sitä ei voi liikaa ajatella, jos aikoo järjissään pysyä.
Vierailija:
Mutta kai se tunne (ja sen myötä tuleva ahdistus) tästä kasvaa.
Kyllä se kasvaa. Vastasyntynyt on usein niin " persoonaton" , että en itse ole ainakaan kertaakaan osannut rakastaa omia vastasyntyneitäni samalla palavuudella, kuin vähän vanhempaa lasta. Sitten kun lapsi kasvaa ja kehittää omaa luonnettansa, niin rakkaus lisääntyy.
Kyllä se ihan käsittämättömältä tuntuu... Välillä ei raaskisi jättää lasta kenellekään muulle hoitoon hetkeksikään (siis lähteä itse pois lapsen luota), eikä nukuttaa toisessa huoneessa (mitä en tosiaankaan tee).
Tuntuu niin raskaalta kun aina huolehtii ja pelkää toisen puolesta. Ja kun saa antaa suukon nukkuvan lapsen poskelle, niin rakkaus on pakahduttaa. *huokaus*
Meillä lapsella on ikää 1v 2 kk. Hellittääköhän tämä " kipu" , kun toinen lapsi syntyy?? Jakaantuuko rakkaus kahdelle? Vai onko sitten kaksinkertainen pakahtumisen tunne sydämessä, kun on kaksi rakastettavaa ja kaksi huolehdittavaa?
Kyllä se vaan on niin, ettei mitään voi rakastaa enempää kuin omaa lastaan. Ei ole mahdollista rakastaa miestä eikä ketään eikä mitään enempää tai edes yhtä paljon kuin omaa lasta...