Tapahtumat

Kun kirjaudut sisään näet tässä ilmoitukset sinua kiinnostavista asioista.

Kirjaudu sisään

Miten pääsen yli siitä, että mies halusi erota (nyt ei halua enää erota)

Vierailija
11.11.2012 |

Siis mies ilmoitti pouli vuotta sitten, että haluaa avioeron. Ihan puskista tuli ilmoitus, meillä kaksi pientä lasta. Ei kuulemma enää rakastanut minua, elämä rankkaa pikkulapsiarkea, ei tunne enää vetoa minuun jne jne. Ketään toista miehellä ei ollut (ei ole edelleenkään ilmaantunut, eikä mies myönnä eikä hänen käytöksestään käynyt mitenkään ilmi, että pettäisi tai olisi suhteessa toiseen naiseen).



Sain miehen kanssani pariterapiaan ja nyt mies ei enää halua erota. Tai siis kaikki on vielä aika kesken, mutta on kertonut minulle, ettei enää ajattele eroa ja että haluaa jatkaa yhdessä perheenä ja avioparina. Hienoa sinänsä, tätähän halusin, en minä erota halunnut tai halua. Lapsilla säilyy ehjä koti.



Nyt minulla on kuitenkin vaikeuksia unohtaa miehen aikaisempi halukkuus avioeroon. Ja se, että ei enää rakastanut kuten ennen. Minulla on jatkuvasti tunne, että mies vain tyytyy minuun, että joku väliltämme on mennyt lopullisesti rikki. Kun halaan miestäni, ajattelen samalla, että onkohan tämä nyt mieheni mielestä vastenmielistä tai ajatteleeko, että tuossa tuo säälittävä vaimo nyt häntä halailee..



Aikaisemmin meillä oli hyvä suhde, seksuaalista jännitettä, flirttailua vielä vuosienkin yhdessäolon jälkeen ja hellyttä, läheisyyttä, intohimoa. Kamala ajatella, että ajatteleekohan mies enää että olen haluttava ja kaunis. Vaikka mies sanoo kysyttäessä, että juu kyllä olen hänen mielestään haluttava, silti ajattelen jatkuvasti, ettei se varmastikaan pidä paikkaansa. Ennen oli niin ihanaa, kun "tiesin" että oma mies haluaa minua, ihailee ja pitää kauniina, seksikkäänä. Enää en saa tuosta ajatuksesta kiinni en sitten niin millään :(. En luota enää yhtään siihen, että mies ajattelisi noin, vaikka kuinka sanoisi.



Pääsenkö ikinä näistä tuntemuksista eroon? Olen yrittänyt puhua tästä miehelleni ja olen ottanut asian esiin pariterapiassammekin. Tuntuu vaan, että tämä olotila on pysyvä ja se saa minut todella surulliseksi ja lamaantuneeksi.



Onko muilla ollut samoja fiiliksiä? Miten näistä pääsee yli? Jatkuvasti vaan päässä velloo ajatus, että jotain vikaahan minussa on/oli, koska mies halusi erota.

Kommentit (21)

Vierailija
21/21 |
19.06.2018 |
Näytä aiemmat lainaukset

Nostetaan tämä :) mies halusi erota ja elää yksin jo kohta 20 vuotta sitten. Oli kuulemma jo pitempään näin tuntenut ettei enää halunnut olla kanssani vaan yksin, ja nauttia nuoren miehen vapaudesta. Asuimme yhdessä enkä ollut huomannut mitään erikoista hänen käytöksessä, joten tuntui kuin matto olisi vedetty alta. Se oli elämäni kauheimpia hetkiä. Surua kesti vain jonkin aikaa, seuraavan parin päivän aikana mies päätti jatkaa yhdessä. Siis "otti minut takaisin". Minulle se kelpasi silloin hyvin, en ollut mikään itsenäinen ja rohkea nuori nainen. Tämä asia jäi kuitenkin käsittelemättä missään terapiassa.

Menimme naimisiin, saimme lapsia, rakensimme talon ym ym. Peruskuviot. Happily ever after? No jaa.... Minulle jäi tuosta episodista sellainen kalvava tunne kuin teille muillekin vastaavan kokeneille - tyytyikö minuun. On muuten kauheaa ajatella, että joku olisi 20 vuotta velvollisuudentunnosta tyytynyt minuun. Ei tämä mikään rakkaudentäyteinen liitto ole ollut. Olemme riidelleet paljonkin, ja joskus kun lapset olivat pieniä, ajattelin että jätän tuon kunhan lapset on isompia. Mutta aina tulee joku uusi projekti, joka "sitoo yhteen". Kummallakaan ei ole ollut ketään toista, mies vakuuttaa että rakastaa vain minua ja haluaa vain minua. Nykyisin emme enää juuri riitele. Arki rullaa eteenpäin.

Olen kuitenkin jo pitkään miettinyt, että tässäkö tämä nyt oli. Minusta oikeasti tuntuu, että mies on kanssani vain siksi, että otti minut takaisin ja korkean moraalin ihmisenä ei toista kertaa halua tehdä minulle vastaavaa "haluan erota"-juttua. Hän kyllä tukee minua kaikessa, vaikka lapsimäärän hän päätti, en minä. Voin luottaa häneen. Mutta vähän kuin veljeeni?

Seksielämä oli 90-luvulla kiihkeää, mutta äkkiä se siitä laantui ennen kuin vuosituhat vaihtui. Minä halusin, mies halusi laittaa nukkumaan tai hänellä oli opiskeluja. Kun riittävän usein tulin torjutuksi, päätin lopettaa tarjoamisen. Joskus sorrun humalassa tai kun oikeasti alkaa panettaa ja on viikonloppu vaikka ja keskellä päivää eikä mitään muuta tekemistä. Mies on tehnyt aloitteen, muttei kauhean usein, on voinut mennä kuukausikin ilman seksiä (pl masturbointi, jota itse harrastan). Joskus olen miettinyt, miten mies muka pärjää jos ei sanojensa mukaan edes masturboi. Intohimoa ei ole. Mies ei koskettele (ellei halua seksiä) eikä halaile. Suutelee suulle semmoisia "pusuja" tiedättehän, mitä annetaan vaikka lapsen poskelle. Usein mietin, eikö jossakin voisi olla mies, joka kovasti haluaisi juuri minua ja saisi tuntemaan rakastetuksi. Itse tunnen itseni "elatetuksi", vaikka tokihan tienaan itsekin hyvin.

Tiedän ettei minussa pitäisi fyysisesti olla mitään ällöttävää, jonka takia mies ei minua haluaisi. Jos olen viihteellä, niin miehet kyllä huomaavat ja jotkut ovat järjettömän ihastuneita minuun. Haluaisin kokea oman miehenkin kanssa sellaista, mutta ei hän ole sellaista tyyppiä... Ei tee niin. Ei hän sano että haluaisi panna minua, hän kysyy, haluaisinko harrastaa seksiä. Intohimoa ei ole!

En tiedä, mitä tässä seuraavaksi. Tajusin juuri, etten ole päässyt yli tuosta jättämisestä ja tajusin että mies ei ole 20 vuoteen osoittanut intohimoa minua kohtaan. Tajusin, että olen sen 20v odottanut, että kaikki palaisi ennalleen muttei ole palannut. Paljon on tapahtunut mutta minusta tuntuu yhä, että minuun on vain tyydytty ja kanssani ollaan, kun on luvattu. Ja ei mies mitenkään erityisen läheinen ole, paljon puhelimella, ei puhu juuri mitään, ei osallistu yhteisten juttujen suunnitteluun kuin ehkä ihan hyväksymisvaiheessa. Hoitaa kyllä kotitöitä. Ihan hyvä mies, mutta halusi elää ilman minua.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kirjoita seuraavat numerot peräkkäin: neljä yksi kuusi