Ketään kenen äiti kuollut kun itse vielä nuori
Monesti tuntuu että se on jotenkin oleellista että on äiti. Mulla ei oo ollu aikuisiällä äitiä ja tuntuu usein että jotain puuttuu...
Kommentit (95)
Äitini sairastui ärhäkkään syöpään. Olin ehtinyt juuri edellisessä kuussa täyttää 18v, kun hän kuoli 2 päivää ennen jouluaattoa. Ikävä on aivan suunnaton. Olen nyt 26v ja perustamassa omaa perhettä. Viikottain tulee tilanteita, kun haluaisi soittaa äidille. Asiat pyörii mielessä etenkin tänään, koska on äitienpäivä.
Äitini kuoli syöpään kun olin 22. Hän oli paras ystäväni ja mahtava tyyppi, enkä ole toipunut hänen menettämisestään. Kaikkia myöhempiä iloja on aina varjostanut tuo suuri suru.
Yh-äitini kuoli sydänkohtaukseen nukkuessaan, olin 14. Suru muuttaa muotoaan, ikävä ei lopu milloinkaan. Onnekseni olen unissani käynyt hänen kanssaan asioita läpi, unessa esim. esittelin mieheni hänelle. Oli levollinen olo herätessä.
Mulla äitee kuoli kun olin 16 sitä ennen viisi vuotta taistellut syöpää vastaan ja siinä viimeisenä vuonna oma mielenterveys järkkyi kun vaitos päivä päivältä, ettei äiti enää kauaa jaksa vaikka vahva henki oliki. Vältin kotona oloa ja vietin enemmän aikaa ulkona kavereiden kanssa jne. Siiten kerran kotiin tultaessa näki saattohoito-esitteen ja siinä ei pelkästään maa vaan koko maailma vaan puristui niin pieneks mytyks, ettei sitä voinu ymmärtää. Yksinkertasesti hajosin ja tuli kouluterkkarilta suositus käydä "lepäämössä". Identiteettikriisi yhä meneillään ja vielä olis pikkuveli ja -sisko joiden perään kattoo, ettei samanmoisiin tyhmyyksiin sortuis. Hengellinen elämä on edelleen riekaleina, mutta haavat on paranemaan päin, vaikka nykyinen elämänkatsomus on muuttunut paljon. Silti tiedän, että äiti silti on vaikkei tässä ois. Kiitos erityisesti ystävien ja muiden läheisten tuki. Toivottavasti helpottaa jotakuta :)
Minulla ei ole koskaan ollut äitiä. Äidillä oli jo lapsia, kun tapasi isäni ja jatkoi matkaa muitten miesten kanssa pian syntymäni jälkeen. Isä kasvattanut minut. Lapsena asia oli minulle iso häpeä. Silloin ei edes eroperheitä ollut samaan tapaan kuin nyt. Muistan kirjoittaneeni alakouluikäisenä lappuun 'tulen kaipaamaan äitiä aina'. Eniten kaipasin tavallista perhettä ja sisaruksia. Enää en häpeä suuresti, mutta välillä tunnen vieläkin surua.
Äitini kuoli syöpään ollessani 26-vuotias. Olin juuri saanut ensimmäisen lapseni ja elin elämäni onnellisinta aikaa. Koko maailmani kuitenkin sortui pieniksi paloiksi, kun äitini yllättäen sairastui syöpään ja kuoli hyvin äkillisesti. En voi vieläkään uskoa, että tämä todella on minun elämääni ja tapahtunut juuri minulle. Äiti oli paras ystäväni ja elämäni tärkein ihminen. Olisin vielä tarvinnut paljon apua ja tukea äidiltäni. Erityisen paljon suren sitä, että lapsellani ei ole mummua. Kateellisena katselen kaupungilla äiti-tytär-pareja tai mummoja lapsenlapsensa kanssa. Pikkusisarukseni ovat vielä minuakin nuorempia. Nuorin sisarukseni asui vielä kotona äitini kuollessa. Mitä vain olisin tehnyt, että äiti olis saanut elää.
[quote author="Vierailija" time="26.01.2015 klo 02:24"]
Otsikon kysymyslauseessa "Ketään kenen äiti kuollut kun itse vielä nuori" on väärin jokseenkin kaikki mahdollinen.
Ensinnäkään "ketään" ei ole mikään kysymysfraasi. Toiseksi, sana 'kenen' tilalla pitäisi olla 'jonka', ja kolmanneksi koko hirvityksessä ei ole lainkaan predikaattia.
Ei varmaankaan ole olemassa yhtä ainoaa oikeaa tapaa muotoilla nuo ainekset yhteen kysymysvärssyyn, mutta paljon parempi ja ainakin lähes oikea olisi esim. seuraava tapa: "Onko täällä ketään, joka on itse ollut vielä nuori äitinsä kuollessa?"
Opiskelkaa edes auttavasti äidinkieltänne ja kiinnittäkää muutoinkin hiukan enemmän huomiota kieleen kun kirjoitatte nettiin.
[/quote]
Sinulla taitaa mennä elämässäsi hyvin, et ole kokenut läheisten poismenoa. muuten et kehtaisi tulla tähän väliin kertomaan kielioppi sääntojä???? Mä en kyllä ikinä viitsisi! Hyi helev...tti, kun sait mut ainakin raivon partaalle. en yleensä kirjoita tänne mitään, mutta nyt rupesi allöttämään tuo kirjoitus!
Kolmea isovanhempaa en ole koskaan nähnyt. Äiti kuoli syöpään, kun oli 15 -vuotias, isä oli ihan kädetön teinien kanssa. Mummu meni seuraavaksi , sitten isä ja täti, et silleen. Äitiä on kova ikävä edelleen, vaikka hänen poismenostaan on jo useita kymmeniä vuosia, rakastin ja kunnioitin häntä ja suren, kun oma tyttöni ei saanut tavata häntä. Heistä olisi tullut sydänystävät. T. Kieliopista kirjoittaneelle raivonnut
Olin alle vuoden, kun äiti kuoli. Siinä menikin se minun ainoa mahdollisuus hyvään lapsuuteen, äitini oli ainut tolkun ihminen ja normaali minun suvussa. Sen jälkeen isä murtui lopullisesti, joi hallitsemattomasti, mukana useita naisia, viinaa, sekasortoa, tappeluita, pari uutta pidempää äitipuolta, joiden molempien kanssa pääsi lastensuojelun asiakkaaksi. Äitipuolien yhteisenä nimitäjänä viha lapsipuolia kohtaan sekä heikko psyyke. Väkivaltaa, nälkää, pakkotyötä, haukkumisia, juonittelua ja vaikka sun mitä sai sietää koko helvetin lapsuuden. Äitiä on ikävä, vaikka en koskaan tavannutkaan. Olisin hänen avullaan saanut normaalin elämän.
*
Miettikää naiset ja miehet kahdesti kenen kanssa lisäännytte. Jos kuolette, lapsenne ovat tämän toisen osapuolen armoilla. Jos sillä toisella puoliskolla flippaa ja on vaarana, että menee päihteiden puolelle, niin lapset kannattaa jäädä tekemättä, tai tehdä testamentti, jossa toivoo jollekin lähiomaiselle lasten huoltajuutta, jos teistä henki lähtee. Sekopää-vanhemman lisäksi kuvaan astuu uudet vanhempipuolet, jotka voivat olla ihan mitä tahansa perse-sakkia.
[quote author="Vierailija" time="11.05.2014 klo 22:21"]
Oma äitini kuoli kun olin 6 vuotias.
[/quote]Anteeksi. Vahinkopeukukku.
42 Kirjoitit ihan kuin minun elämästäni. 15v olin kun äiti kuoli syöpään. Jotenkin se luonto vaan auttaa tuossa laste kasvatuksessa ja olen vanhoilta ystäviltä saanut neuvoja.
Ylösnousemustoivo on ihana asia. Sillä jaksetaan eteenpäin!
Minustakin tuntuu oudolta lukea näitä jotka on järkyttyneitä kun äiti kuoli kun itse oli 25. Minun vanhemmat kuoli kun olin 9. Kasvoin teiniksi aikuiseksi ilman äitiä toisin kuin te. Tästä tietenkin seuraa että lapsillani ei ollut koskaa isovanhempia enkä edes tiedä millainen äitini olisi ollut teini-ikäiseni äitinä. Omien lasteni kanssa minulla oli ítselleni esikuva vain pienen lapsen äidistä. Siinä äiti oli rakastava ja leikkisä ja ihana äiti. Kaikki muu tulee minulle uutena eikä minulla ole mallia.
Itse satuin samaan surkean paskaäidin, täysin lapsistaan välinpitämättömän itsekkään typeryksen. Äiti hoidatti täysin lapsensa muilla, itse keskittyi matkusteluun ja parisuhteen hoitamiseen, päivisin hoii päiväkoti, illat ja viikonloput mummot. Kun täytin 18, äiti oli sitä mieltä että hus pois kota, hän haluaa vain viettää laatuaikaa miehensä kanssa, kasvatusvastuu loppui jo.
Aikuisiällä äitini on soittanut mulle alle 10krt. Siinä kaikki yhteydenpito. Ei oe noteerannu mitenkään yliopistosta valmistumista, häitäni, lasteni syntymiä, ristiäsiä. Ei ole viitsinyt tavata lapsiani koskaan, ikinä ei ole mitenkään auttanut, tukenut ja kannustanut.
Ap, se rakastava ja tukeva äiti on myytti. Joillain sellainen on muttei kaikilla. Itse olen ollut äiditön orpo siitä lähtien kun pois muuin, ei ole äitiä elämässä eikä mummoa lapsilla.
Minäkin haluaisin ihaan äidin, mutta nyt aikuisiässä ymmärrän että sellaisia ei jokainen saa koskaan. Silloin vaan pitää niellä suru ja kaipuu ja pärjätä ilman.
voin kuvitella miltä susta tuntuu. Ätini oli jääny nuoruuteen kiinni, viikonloput oli tärkeimpiä, meni miesten pillin mukaan eikä osannu antaa empatiaa meille lapsille. Oli itse liian herkkä, ja vaikea lapsuus hänellä itsellään. Kuoli yliannostukseen ja löysin äitini kuolleena kun olin täys ikäsyyden kieppeillä. Täällä nyt tänään kun oon positiivisia viestejä moneen ketjuun laittanu yhtäkkiä tuli suorastaan kateus muitten "ehjiä" perheitä kohtaan, vaikken todellakaan halua kellekkään samaa.
ja oon ajatellu monesti että entä jos äiti ei oiskaan kuollu mutta aiheuttanu muuten huolta kokoajan voisi sekin olla raskaampaa kun tää. Silti haaveilen usien rakastavasta äiti tytär suhteesta, olen muutenkin yksinäinen eikä ole sukua ympärillä.
mun äiti kuoli kun olin 28 ja juuri synnyttänyt toisen lapseni. Tuntuu, että juuri tässä elämänvaiheessa olisin kaivannut äitiä ja hänen kokemustaan ja apua eikä häntä sitten ollutkaan :(
siinä vaiheessa kaipaa äitiä paljon, niiden asioiden jakamisessa. mihin äitisi kuoli jos haluat vastata?
Ajattelin äitiäni erityisesti tänään, pyhäinpäivän alla. Hän päätti yllättäen päivänsä kun olin 26.
Vaikka äitini oli henkisesti sairas kai koko ikänsä, silti harmittaa että häntä ei ole enää. Vaikka elämäni tavallaan onkin helpompaa ilman häntä (oli hyvin narsistinen ja ilkeä minua kohtaan usein) niin silti nyt, kun minulla on kaksi pientä lasta, harmittaa että lapsilla ei ole isoäitiä.
Minäkin kadehdin ystäviäni, jotka kertoilevat, mitä puuhailevat äitiensä kanssa. Silloin kun kertovat, miten äitinsä osallistuu lastenlasten elämään, tuntuu tosi pahalta.
Mutta tiedostan kyllä senkin, että kaikille ei "riitä" hyviä äitejä. Toisinaan olen katkera siitä, että minulla kävi tässä asiassa huono tuuri. Onneni on siinä, että minulla on ihana isä ja muuten elämässä kaikki hyvin. Kaikkea en voi minäkään saada.
Voimia kaikille äidittömille!
Myös isä ja sisko ob kuolleet. Ikävöin heitä kaikkia aivan järjettömästi. (Nyt olen 35v.)
Oma äitini kuoli kun olin 6 vuotias.