Peitätkö yksinäisyyttäsi? Miten? Miksi sitä pitää hävetä?
Kommentit (14)
Peittelin ennen. Nolotti, ettei oikein kelvannut kenenkään seuraan, ettei kukaan pitänyt kiinnostavana. Joskus kun kuljin yksin jossain ja joku huomasi yksinäisyyteni, hän sanoi, että hänen sydämensä särkyy. Koitin estää omaani särkymästä ja peitin asian itseltänikin, en halunnut ajatella sitä.
Nykyään en ole enää yksin enkä häpeäisikään yksinäisyyttä, kuten ennen. Minua kiusattiin koulussa ja olin paljon yksin lapsena, niillä eväillä oppi häpeämään olemassaoloaan ja pysymään omissa oloissaan - viihtymäänkin yksin. Oli mahdotonta tutustua ihmisiin.
Perheellisenä lopulta minulla on myös ystäviä perheen lisäksi. Kaipaan joskus aikaa olla yksin.Suurimman osan elämästäni olin kuitenkin yksin ja yksinäinen ja tottunut siihen. Tuntuu kuitenkin, että elämä oli jotenkin vajavaista varsinkin yksinäisenä lapsena, jäin paljosta paitsi. Onneksi oli kirjat, elin niiden kanssa. Ehtisipä nykyäänkin lukea enemmän!
En peittele, mutta kenellekään ei tulisi mieleenkään, että olen yksinäinen. Minulla on perhe ja "ystäviä", joita en kylläkään jaksa tavata enää juurikaan. Mutta vaikka ympärilläni on ihmisiä, niin en ole koskaan ollut yksinäisempi. En pidä tästä olotilasta ja toivon, että tämä loppuu...kokonaan.
Voih, onpa paljon yksinäisiä ihmisiä... :( Eikö täältä netin kautta voisi löytyä ystäviä niitä kaipaaville? Esim tälle yh-äidille, joka kirjoitti yllä?
Mulla on joitain kavereita, mutta olen kyllä ajoittain kärsinyt yksinäisyydestäkin. Nuorempana se ei haitannut minua, vaan jostain syystä työnsin ihmisiä pois, en esim osallistunut illanistujaisiin tai muihin tapaamisiin joihin kutsuttiin ja välillä olen harmitellut sitä jälkeenpäin, koska näin vanhempana on tosi vaikea tutustua enää kehenkään.. Mutta ehkä jatkossa koitan olla sosiaalisempi, vaikka se ei tulekaan mulle luonnostaan, kaipaan sitä kuitenkin.
Joo, peitän. Olen itse asiassa erittäin tyytyväinen hyvin erakkomaiseen elämääni, enkä halua tilanteeseeni muutosta. Mutta olen esim. töissä havainnut, että muissa ihmisissä aiheuttaa hyvin negatiivisia ja sääliviä reaktioita, jos kerron esim. viettäneeni joulun tai kesäloman yksin kotona kerrostaloasunnossani. Joten yritän peitellä kyllä yksinäisyyttäni ja valehdella jotain sosiaalisesti hyväksyttävämpää.
[quote author="Vierailija" time="28.07.2013 klo 23:04"]
Joo, peitän. Olen itse asiassa erittäin tyytyväinen hyvin erakkomaiseen elämääni, enkä halua tilanteeseeni muutosta. Mutta olen esim. töissä havainnut, että muissa ihmisissä aiheuttaa hyvin negatiivisia ja sääliviä reaktioita, jos kerron esim. viettäneeni joulun tai kesäloman yksin kotona kerrostaloasunnossani. Joten yritän peitellä kyllä yksinäisyyttäni ja valehdella jotain sosiaalisesti hyväksyttävämpää.
[/quote]
Sama täällä. Haaveilen siitä, että jonain päivänä vielä alan erakoksi. Silti kammottaa olla yksin varsinkin jossain suuremmassa seurueessa jossa kaikki muut puhuu jonkun kanssa. Inhoan sitä tunnetta. Varmaan se tunne kumpuaa ihan biologiasta. Ihminen on laumaeläin ja haluaa kuulua laumaan ja olla samanlainen kuin muutkin.
Jollain tavalla peittelen, en kerro yksinäisyydestäni avoimesti kellekään. Ihan vaan sen takia, että ihmiset ei tunnu sitä ymmärtävän - ympärilläni on aviopareja, joilla on vahva kumppanuus toistensa kanssa, eivätkä he pysty ymmärtämään, että joku toinen, kuten minä, kokee yksinäisyyttä avioliitossaan. Ystävilläni on läheiset välit vanhempiinsa, eivätkä he edes tajua, millaista elämä on, kun ei ole edes äitiä, jolle voisi soittaa oli sitten iloja tai suruja, kun äiti on aina ollut se pahin lyttääjä ja tehnyt pienestä asti selväksi, ettei omien lasten asiat kiinnosta häntä pätkääkään (oikeasti kiinnosti niin paljon, että lastensuojelu otti kaikki lapset huostaan). Sitä ei moni tajua, että jos edes äitisi ei ole sinusta pätkääkään välittänyt, ei ole ketään muutakaan jota juuri kiinnostaisi. Tämä johtuu yksinkertaisesti siitä, että ihmiset on omassa elämässään tottuneet siihen, että äiti on se viimeinen takaportti ja turvasatama, johon voi aina luottaa, niin ei pystytä oikeasti tajuamaan, että kun jollakin ei sitä äitiä ole, niin ei ole sitä turvasatamaa. Ei edes sen jälkeen, kun äitini kuoli, kukaan ole asiaa tajunnut. Toisaalta, koska mun tutut ja ystävät kuitenkin on aina olleet tietoisia mun ja äitini väleistä, kaikki myös olettavat, ettei mulla ole tarvetta surra äidin kuolemaa, joten ei ole ketään kuuntelemassa, kuten ei muidenkaan murheiden kohdalla.
Mun yksinäisyys ei siis ole sitä, etteikö mulla olisi ystäviä, kavereita, perhettä ja sukulaisia. On mulla, mutta silti olen yksinäinen, eikä kukaan edes huomaa sitä. Enkä todellakaan puhu siitä, koska vuosien varrella on käynyt hyvin selväksi, ettei ihmiset oikeasti ymmärrä.
En vain halua muiden tietävän siitä. Se on heikko kohta.
Kait tää eniten omaa syytä on. Perusluonteeltani olen uko ja sisäänpäin vetäytyvä, joten harvemmin tulee liikuttua ihmisten parissa ja vielä harvemmin juteltua kenenkään kanssa.
tota tarttis peitellä. Mä olen niin yksin, ettei sitä ole kukaan edes näkemässä, tai tajua.
Vaikka kyllähän se vähän hävettää, kun ei noita fb-kavereitakaan kertynyt sitten kuin pari.
Kai se mun syy varmasti on, ettei kukaan koskaan ole ollut erityisen kiinnostunut seurastani, ja heti kun on muuta seuraa löytynyt, olen saanut jäädä taas yksin.
mun yksinäisyyteni tuntuu olevan muille isompi ongelma kuin mulle :D
En edes häpeä sitä vaan ihan julkisesti olen sanonut etten tunne paljon ihmisiä.
Hauska ilmiö on huomata, että kun sanoo julkisesti olevansa yksinäinen, niin ne viimeisetkin kaikkoaa ympäriltä.
Oikeastaan ihan hyvä. En tarvitse kuin pari hyvää ystävää.
En häpeä, mutta en halua vaikuttaa epänormaalilta. Minulla on ollut pahoja mielenterveysongelmia ja olen neurologisesti poikkeava. En halua huomiota, en halua että ihmiset luulevat minun haluavan "korostaa erilaisuuttani", miltä vaikuttaisin, jos olisin rehellinen. Minulla ei ole ollut kavereita, tuttavia tai ystäviä sen jälkeen kun 19-vuotiaana muutin vieraaseen kaupunkiin. Vanhatkin ovat tippuneet. Se on kyllä oma syyni. En jaksa ihmisiä, enkä jaksa selitellä itseäni. Viihdyn yksin. Mieluiten pidän ihmiset kaukana itsestäni ja elämästäni. Olen ihan tyytyväinen näin. On vain helpompaa teeskennellä normaalia. Ja jos olisin rehellinen, pian joku toinen yksinäinen yrittäisi kaverustua kanssani, eikä siitä tule mitään muuta kuin pettymys toiselle.
Monestakin syystä johtuen olen äärimmäisen yksinäinen. En ole ollut aina, enkä halua olla. Joinain päivinä/viikoina ainoat kontaktit muihin ihmisiin ovat käynnit kaupassa, lapsen kuulumisten vaihto päiväkodin henkilökunnan kanssa ja mahdollisesti raksamiehiin törmääminen pihalla. Puhelin ei soi, eikä tekstareita piippaa. Jos tälläinen tapahtuu niin lapset ovat aivan ihmeissään moisesta erikoisuudesta.
Uusia ystäviä on vaikea saada, moni katsoo pahasti heti kun kuuleekin että olen yh, ja kenties jo alkanut yhteydenpito loppuu kuin leikaten. Lasten takia ei pääse minnekään itsekseen, ovat pieniä eikä ole lastenhoitoapua saatavilla yhtään. Ja minnekä sitä yksin lähtisikään. Työkaverit on, mutta pienimmän lapsen hoidon takia poissa töistä, joten niitäkään kontakteja ei ole nyt.
Yksinäisyys on valtavaa ja ahdistavaa ja suren sitä päivittäin. Peitellä sitä ei tarvitse kun ei ole ketään jolta peittelisi. Asian ajatteleminen saa yksinäisyyden tuntumaan vaan entistäkin pahemmalta
Fb:ssa peittelen. Ihan vain siksi, kun se on noloa, ettei normaalilla nuorella aikuisella ole minkäänlaista kaveripiirä. Kukaan mun fb-kaveri ei tiedä, ettei mulla ole ainuttakaan kaveria eikä mitään sosiaalista elämää kodin ulkopuolella. Fb-kaverit on kaikki sukulaisia tai entisiä koulukavereita, joiden kanssa en ole ikinä livenä tai muuallakaan tekemisissä. Saattavathan he toki ihmetellä, kun mun juttuja ei kommentoi kuin äitini, tätini ja siskoni enkä koskaan kirjoita kavereista tms. mitään. Edes sivulauseessa.
Muualla sitten en peittelekään, kun eipä niitä tilanteita edes ole, missä voisi joutua peitteleen.
En