Kuinka te kestätte elämää
Minä en haaveilekaan parisuhteesta, lapsista yms asioista.
En uskalla sitoutua, kun ei koskaan tiedä jos vaikka työt loppuu, sairastun, tapahtuu jokin vahinko tai vastaavaa. Mielestäni en voi ottaa sellaista vastuuta, ellei ole riittävästi pesämunaa säästössä muutamaksi vuodeksi (vähintään 5-10 vuotta) eteenpäin.
Kommentit (5)
Mulla on vähän samanlaista, tosin ei noin suuressa mittakaavassa lähellekään ja terapeuttini mukaan kyse on pakko-oireisuudesta. Jos pelkää koko ajan niin elämä jää elämättä.
Tänään kuoli rakas ystävä, mutta murtua ei saa. Lapset tarvitsee äitiänsä ja ovatkin mun elämän kantavin voimavara.
Oltiin jo lähes kolmikymppisiä, niin hän vain jahkasi vuodesta toiseen perheenperustamista. Kun ei uskalla, kun ei ole vakityötä, omaa isoa taloa jne jne.
Nykyisen miehen kanssa on kaksi lasta ja jahkaajalla edelleen sama tilanne kuin ennen. Kun uskaltaisi perustaa perheen, mutta kun ei voi kun ei sitä tätä tai tuota. Ja on kohta nelikymppinen. Niin se elämä pikku hiljaa valuu ohi, jos ei uskalla.
en ole koskaan osannut suunnitella mitään vaan elän hetkessä.
Ensimmäisen lapsen sain kun opiskelut oli vielä kesken. Emme edes asunut miehen kanssa silloin yhdessä.
Muutimme yhteen. Tehtiin toinen lapsi.
Kävin kouluni loppuun jossakin tuossa välissä.
Mies kosi mutta en uskaltanut sitoutua(koomista sinänsä kun lapsia oli jo 2). Mies oli kosinut varmaan jo 6 kertaa kunnes kyllästyi. Eräänä aamuna kun olin yksin kotona sain päähänpiston että nyt. Soitin ja varasin kirkon, papin ja juhlapaikan. Ilmoitin miehelle tekstiviestillä päivämäärän milloin hän on menossa naimisiin.
Ostimme omakotitalon ja otimme suuren lainan tuloihin nähden.
Yleensä jos haluan jotain teen sen. Jos joku asia menee penkin alle, sitä täytyy oppia elämään sen kanssa ja tehdä uusia ratkaisuja. Mitä noita pelätä etukäteen. Jos sitä päättää omistaa elämänsä siihen että pelkää ja varautuu kaikkeen, sitä jää elämä elämättä.
voit jäädä auton alle ja vastasyntynyt lapsesi jää orvoksi.
Suosittelen terapiaa...
On aika hankala loppuelämä, jos ei voi uskoa, että elämä kantaa. Ja sitten vanhana itkeä, kun mitään ei uskaltanut.
Sain oman ekan lapseni köyhänä opiskelijana - toimeentulotuki elätti meidän perhettä pari ekaa vuotta. Toinen lapsi syntyi jo taloudellisesti vakaampiin oloihin, oli oma asunto ja työpaikat.
Mitään ei ole puuttunut. Rikkaita emme ole, mutta miksi meidän pitäisikään olla? Meillä on kaikki, mitä tarvitsemme. Jos meistä jompi kumpi sairastuisi/kuolisi tai tulisi ero, kyllä elämä silti kantaisi.
Koita nyt relata ja tee se mukula - mahikset siihen voi olla mennyttä sitten kun sulla on ne säästösi. Ja sekös sitten itkettää.