Paistaa se päivä risukasaankin, ikään kuin käytännössä, parisuhteessa.

Tuli sellainen olo, että haluaisin tämän vuodatuksen jakaa jonkun kanssa näin anonyymisti. Jos jollakin muulla on yhtään vastaavaa kokemusta, niin jakakaa kiitos!



Tajusin tässä nimittäin, että minulla ja minun miehellänihän menee oikeastaan - kaikesta huolimatta - aika hyvin. Olemme olleet yhdessä muutaman vuoden. Kun tapasimme, oli molemmilla ehkä vähän heikko hetki elämässä ja molemmat kaipasivat jotain mihin ankkuroitua. Mies oli eronnut edellisestä pitkästä suhteesta, minä jo vähän epätoivoinen ("en kelpaa kenellekään"), opinnot ei edenneet, vähän masentunutkin. Pidin siitä että tunsin miehen olevan turvallinen ja jotenkin oudolla tavalla tuttu, ja ainakin hänen myötään tuli jonkinlainen suunta elämään. Ajattelin, että kävi miten tahansa, niin enköhän minä selviä, ja ei ainakaan huonommin voi mennä. Ei se mikään suuri rakkaustarina kyllä ollut, mutta jotain tunnetta silti, välillä.



Mies tiesi että haluaa lapsia ja mieluummin pian, minulla ei niin kiire, mutta sopiihan se lapsikin. Tulinkin sitten varsin pian raskaaksi ja kaikki sen suhteen meni hyvin. Olin kotona vauvan kanssa, mies työpaikassa jossa ei viihtynyt. Kotona oli ahdasta ja sotkua, en jaksanut siivota niin paljon kuin olisi pitänyt, lemmikitkin siinä jaloissa aina. Mies oli stressaantunut, joi usein eikä tehnyt kotona mitään, stressiä ja riitoja, rahat vähissä. Piti etsiä isompi asunto. Rakennettiin sitten talo niin kuin kuka tahansa tuoreessa suhteessa pikkuvauva-aikaa elävä pariskunta tekisi, mies teki töitä ja oli raksalla, minä kotona vauvan kanssa ja "opiskelin". Rahat loppui tietenkin, no talo saatiin asuttavaksi, mies jäi työttömäksi, minulle tuli tyhmyyttäni maksuhäiriömerkintää ja ajokieltoa, opinnot ei edenneet mihinkään. Seksielämänkin suhteen oli kamalaa aikaa, miehelle seksi oli stressinpurkua ja unettomuuteen ilmeisesti ainoa apu, minulle seksi taas oli jostain syystä enempi tuskallista, joten monenlaisia ristiriitoja tälläkin alalla koettiin. Jossain vaiheessa pelkäsin hieman, että mies saattaa käydä fyysisesti käsiksi suuttuessaan. Niin ja kaikenlaista sairautta ja kuolemantapauksia yksi toisensa jälkeen perhepiirissä. Mies päätti jatkaa opintojaan, keräsikin sitten yhdelle vuodelle kahden vuoden opinnot kerralla tehtäväksi, hirveä stressi ja koko ajan vaara että joku suoritus jää hoitamatta, jolloin kaikki on turhaa ja tuet peritään takaisin. Minä menin töihin liian kauas liian pienellä palkalla, matalapalkka-alalle fyysisesti raskaaseen työhön, kuinkas muuten kun ei ole koulutusta. Mies teki opintojaan ja oli paljon poissa kotoa, kotona ollessaan usein rentoutui koneen tai pullon ääressä, minä hoidin kodin ja lapsen ja kävin töissä. Nyt alkaa olla pahin tämän vaiheen suhteen takana, miehellä tosin koulutusta vastaavan työn etsintä vielä tekemättä, mutta pitäköön nyt kesälomaa pitkän urakan jälkeen. Minä teen kesän töitä, tietenkin.



Olen monesti ajatellut että jaksan vielä, ja sitten taas säälinyt itseäni tästä uhrautumisesta. Inhonnut miestä ja sitten taas ajatellut että enhän minä oikeasti tee mitään, pitäisi tehdä paljon enemmän ja olla paljon parempi nainen, puoliso, äiti, ihminen. Olen miettinyt mitä minä tässä tilanteessa teen, miten olen antanut asioiden ajautua tähän. Olen ajatellut että olen kuin yksinhuoltaja tässä kuviossa, paitsi että joudun siivoamaan vielä miehenkin sotkut ja sietämään komentelua ja kiukuttelua. Olen ajatellut että pitäisi jättää koko mies. Olen ajatellut että minun unelmien mies olisi kyllä oikeasti ihan toisenlainen. Olen ajatellut etten mitenkään selviäisi omillani, eihän minulla käytännössä ole mitään. Olen ihmetellyt miten ihmeessä minä olen voinut kuvitella ennen lapsen syntymää niin heppoisesti, että ero tulee jos on tullakseen, mitä sitä etukäteen suremaan kun lapsella kuitenkin on rakastava isä ja äiti. Olisi pitänyt etsiä joku parempi mies ja elää pidempään yhdessä ennen lapsen hankintaa. Joku ihan erilainen mies, ei tällaista juroa tiuskijaa. Olisi pitänyt pysyä sinkkuna. Elämäni olisi nyt niin upeaa.



Mutta nyt olen sattunut huomaamaan monen muun lapsiperheen elämää sivusta seuranneena, että monilla joilla lähtökohdat on paljon paremmat kuin meillä, ongelmat on kuitenkin samat tai pahemmat. Tutustuin perheeseen, jossa vanhemmat olivat paljon minua ja miestäni vanhempia, siis viisaampiakin varmasti, mistä todistaa sekin etteivät jättäneet ehkäisyä heti ensimmäisenä vuonna pois. Uusi talo rakennettu, hyvät ammatit ja työpaikat valmiina, hienot autot ja koti sisustuslehdestä, pieni ihana lapsi. Ja sen kaiken jälkeen vanhemmat eivät siedä toisiaan, riitelevät ihan tosissaan siitä kenen vuoro tyhjentää tiskikone ja kuka imuroi viime viikolla, ero tulee heti kunhan saavat talon suhteen tilanteen selvitettyä, lastensuojeluilmoituksia jne kauheaa. Ja toinen perhe, vanhemmat jonkin verran minua ja miestäni vanhempia, tunteneet kauan, olleet naimisissakin pitkään, molemmilla hyvät ammatit ja rahaakin. Fiksuja, sosiaalisia ihmisiä. Ihannepariskunta minun mielestäni. Ja heilläkin lasten tulon jälkeen nainen on jäänyt yksin vastuuseen kotihommista, mies pakenee työhön ja kaikkeen pakolliseen harrastusluontoiseen toimintaan, riitoja ja tyytymättömyyttä. En ole missään tapauksessa vahingoniloinen vaan todella pahoillani näiden perheiden vuoksi, enkä halua sanoa että jättäkää vaan nuoret se ehkäisy pois, mitä sitä turhaan opiskelemaan ja tekemään töitä ennen lasten hankintaa.



Mutta havahduin, kun mieheni kiitti minua siitä että olen jaksanut hoitaa käytännön elämän asiat tämän vuoden ajan. Tuli suorastaan itku silmään. Istuimme saunan jälkeen auringossa omalla keskeneräisellä terassillamme muovirötiskötuoleissa ja katselimme kun lapsi leikki koirien kanssa voikukkien ja muiden rikkaruohon keskellä meidän niin sanotulla nurmikolla, onnellisena. Tajusin, että meillä, kaikesta tästä paskasta ja epätodennäköisyyksistä huolimatta, on ihana itse tehty koti, josta voisi sanoa kliseisesti että "kekseliäillä ratkaisuilla ja pikkurahalla onnistuttu luomaan kodikasta tunnelmaa". Meillä on terve, hyvinhoidettu, ihana ja viisas lapsi. Meillä on hellyyttä, huumoria ja armeliaisuutta, seksielämäkin alkanut toimia. Ei yhtään lastensuojeluilmoitusta, ei enää maksuhäiriömerkintääkään ja ajolupakin on. Rahaa ei ole yhtään mutta sen verran kuitenkin, että kaikkea on tarpeeksi. Miehellä kohta useampikin korkeakoulututkinto ja hyvät työnäkymät edessä, minun vuoro on nyt sitten ensi syksynä paneutua monen vuoden keräytyneellä innolla samaan toimeen. Pakon edessä olemme oppineet vuorotellen jakamaan ja ottamaan vastuuta. Minä olen oppinut hanskaamaan kotihommat urputtamatta ja luottamaan siihen, että mies tekee omalla tavallaan sen mitä sovitaan. Mies on oppinut hallitsemaan kieltään ja purkamaan stressiä liikuntaan, niin ja saanut kroonisen kivuliaan sairautensa lääkkeillä hallintaan, joten koko viime vuosi on mennyt hyvin leppoisasti ilman riitoja. Ei tämä ihan helppoa ole ollut, mutta ehkä tässä oli joku tarkoituksensa. Pakko sanoa että jostain se rakkauskin on tähän kuvioon tullut, hiljaa hiipien. Ja kaikki ne hyvät asiat, joiden takia alunperin uskoin että ehkä meistä voi perhe tulla, on edelleen hengissä. Ja nyt kun alamme olla jaloillamme, tuntuu että meistähän voi tulla vielä ihan superhieno perhe.