Mä en tunne minkäänlaita lämpöä miestäni kohtaan, lähinnä vaan ärsyttää

vittuakos pariuduit duunarin kanssa. idiootti.

Niin, varmasti on duunareita joka lähtöön kuten kaikkia muitakin MUTTA tuo provotyyppinen vastauksesi on kyllä mulle oikein tehty letkautus.. mitäs tein. Otin itselleni aivan vääränkaltaisen miehen, ja näen sen silloisen kypsymättömyyden ja elämäntilanteen tuomaksi jutuksi, nyt 10v myöhemmin kolmekymppisenä valitsisin toisin. Osaisin ajatella kypsemmin. Mutta tehty mikä tehty, ja nyt mietittävä miten jatkossa?

Eli kun aloimme seurustella parikymppisinä, kohtasimme yhteisen harrastuksen parissa ja siitä kaikki lähti. Mies oli urheilullinen ja yhteinen kiinnostuksen kohde lähensi. Toi reipasta välitöntä oloa omaan opiskelut juuri aloittaneeseen elämääni ja jotenkin sellaista "huoletonta tasapainoa" kun itse stressasin uusista yliopisto-opinnoistani. Kaiken se kesti, välillä katkesi, siis opiskeluaikoina, nyt sitten minä olen korkeakoulutettu ja mies jatkanut koko ajan samassa tehdastyössään duunarina, meidän henkinen eromme on valtava. Mutta meille on syntynyt ihanat kaksoset tässä välillä, ja haluaisin niin pitää perheen koossa...

Meillä arki on aika samanlaista kuin mitä kirjoitit. Olen itse kotona pienten lasten kanssa ja todella sitä keskusteluseuraa jo illalla kaipaisi. Mies istuu illat tietokoneella lasten nukahdettua jaon ihan turha yrittää puhua mistään oikeasti. Oon kans välillä niin kyllästynyt ja sit taas toisaalta mies on hyvä isä lapsilleen jne.

Pitkän suhteen kriisi, älä pelästy. Puhu, menkää terapiaan, kyllä se siitä.

Onko miehesi muuten keskustelutaitoinen ihminen? Mua masentaa, kun tiedän ettei miehellä oikein ole henkisiä resursseja kuitenkaan kasvamiselle. Mitä se sitten auttaa, että pikkulapsiaika menee ohi? Todennäköisesti minä etenen työuralla, tai sitten en etene mutta haen mielenkiinnon ja aivohaasteen muualta, mies jatkaa aina vaan samaa linjaa. Mitä kautta voimme lähentyä, jos emme keskustelujen? Voimmeko vielä löytää esim jostain harrastuksesta sen jutun, ja riittääkö se enää tässä iässä? Olen ajatellut, että ei eroa ainakaan näitten pikkulapsivuosien väsymyksessä, mutta miten nämä sitten jaksaa tämän turhautumisen kanssa?

Sepä se. Miestä ei kiinnosta puhua, kommentiksi tulee että "ei kiinnosta, mulla ei ole mitään puhuttavaa". Jos ehdotan terapiaa, sama juttu. Ja vielä joku letkautus "vitut meen".

Alkakaa harrastaa uudestaan urheilua. Ja miksei duunariukkosi voisi nytkin tuoda sulle samalla lailla tasapainoa, olemalla erilainen kuin sinä. Yritä nähdä duunarius positiivisessa valossa. Eihän miehesi persoona tai sinunkaan ole muuttunut. Olette aikuistuneet ja vanhemmuus on voinut etäännyttää teitä, olette enemmän äiti ja isä. Avioliitto ei välttämättä täytä kaikkia tarpeita. Voi olla että nyt on aika päättäväiselle rakkaudelle, joka ei enää syty itsestään. Rakkaus on joskus sietämistä ja kun sen ajan kestää, saattaa päästä kypsemmälle tasolle. Mutta päätös on teidän. Joka tapauksessa on puhuttava asiasta ennenkuin kasvatat sen sisälläsi sietämättömiin mittasuhteisiin. Puhu miehelle konkreettisesti, olipa akateeminen tai ei, niin mies ei osaa lukea ajatuksia eikä ymmärrä vihjauksia.

vastaavanlainen tilanne. Ok, koulutus- ja työtausta on aika samantasoinen, mutta mä tykkäisin keskustella ja mies taas ei osaa/kiinnosta. Lasten ollessa pieniä, yhteiselämämme oli todella puuduttavaa ja raskastakin. Puhuimme yhdessä lähinnä kauppalistasta. Riitelimme muutaman kuukauden välillä pahasti ja riitä kesti aina monta päivää ja vei paljon voimia molemmilta. Mä olin aina kireä ja odotin mieheltäni enemmän huomioimista, läheisyyttä, kotitöitä jnejne. Olin hyvällä tuulella, kunnes mies tuli kotiin (mäkin kävin töissä.) Silloin vaihtui mulla ilme ja olin kaikesta tyytymätön.



Pikkuhiljaa kuitenkin tajusin, etten mä voi olettaa miehen ratkaisevan mun tyytymättömyyttä. Vaikka mies tosissaan yritti, mulle ei riittänyt mikään. Tai sitten mies teki kaiken väärin, väärään aikaan tms. Opettelin siis arvostamaan miestäni, joka osallistuu, tekee kotitöitä, huomioi muakin vaikkei puhua osaakaan. Mun täytyi siis löytää onnellisuus itsestäni eikä odottaa, että mies tekee mut onnelliseksi. Nykyään mä olen onnellinen, vaikka tottakai on huonompiakin päiviä. Mutta enää en vaihtaisi miestäni mihinkään. Ja kun lakkasin odottamasta/vaatimasta mieheltä liikaa, mies osaa jo keskustellakin jostain :))



Meillä on ollut aikanaan tosi vaikeitakin aikoja, epäluottamusta (ei kai kuitenkaan pettämistä,) pahoja riitoja yms. eli on ollut vaikeitakin asioita taustalla, mutta silti nykyään menee jo ihan hyvin.



Ap:lle voisin sanoa, että jos miehestäsi ei ole keskustelijaksi (ainakaan vielä,) niin yritä etsiä hänestä muita hyviä puolia ja opettele arvostamaan häntä niiden perusteella. Ymmärtääkseni teillä ei kuitenkaan ole mitään todella pahaa taustalla (väkivaltaa, alkoholismia, pettämistä.) Ja sitten voisit miehelle myös kertoa joskus riitaa haastamatta, miltä susta tuntuu ne hänen töksäytyksensä.

Ei mieheni oikeastaan ole keskustelutaitoinen. Usein tuntuu siltä,että pintaa syvemmälle ei pääse missään asiassa. Mietin usein, että miloin meetäännyttiin näin paljon toisistamme. Lapset on se asia mikä yhdistää, mut se ei riitä.