Miltä tuntuu kun on pieni suku?
Tuli vaan mieleen noista ketjoista sukulaisten lukumääristä, ja jotenkin ison suvun keskellä kasvanutta hätkähdyttää se, ettei ole vaikka yhtään serkkua ja muitakin sukulaisia vähän tai ei ollenkaan...
Ehkä olen vain niin tottunut osaani, että ajatus kuulostaa siksi niin karulta ja yksinäiseltä...
Kommentit (17)
Meillä pieni suku. Omiin vanhempiin välit poikki jo pitkään, painavat syyt, väkivaltaa ja edelleen väkivallan uhka aina tavatessa. Eivät ole nähneet lapsiani eivätkä auttaisi vaikka kuolemaa tekisin. Miehen vanhempia kiinnostaa vain tyttären perhe, eivät halua kuulua elämäämme mitenkään ja meidän lapset ei ole heille "oikeita" lapsenlapsia kun ovat miniän lapsia. (Ja kyllä, anopin poika on isä).
Mulla ei sisaruksia, miehen sisko ei halua kuulua elämäämme kun hengaa joka pv äitinsä kanssa. Mun suku asuu 500km päässä ja nähdään muita sukulaisia kerta viiteen vuoteen.
Meillä ei ole suvusta siis kontaktia mihinkään, ihan yksin ollaan ja kukaan ei auttaisi vaikka mikä olisi. Itse on pakko jaksaa vaika mikä sairaus olisi päällä.
Lapsille suun puute pitää vaan paikata naapureilla, tutuilla, kaveriperheillä. Mutta joulut, juhannukset jne ollaan aina itseksemme kun ei ole sukua jonka kanssa juhlisi.
Itselläni oli paljon serkkuja, omilla lapsilla vain se yksi, joka on miehen siskon lapsi ja jota ei nähdä kun kert pariin vuoteen.
tätä se on, nykyään on pienet suvut.
Mulla oli iso suku kun olin lapsi, isovanhemmilla oli paljon sisaruksia ja sitä kautta vanhemmillani myös serkkuja. Olen suvun nuorin, siis ihan huomattavasti, 7 vuotta eroa seuraavaan ja hän sitten on jo mun pikkuserkun lapsi. Suku on myös pienentynyt sukupolvi sukupolvelta, äitini vanhemmilla oli yhteensä muistaakseni 24 sisarusta kun taas äidilläni on yksi veli, jolla on kaksi lasta ja äidilläni vain mut.
Kasvaessani oli paljon synttäreitä, hautajaisia ja kyläilyjä ympäri maata ja se oli kivaa. Niihin ihmisiin tottui, mutta sitten kun ikä teki tehtävänsä ja jäljellä olikin enää ne etäisemmät, yhteydenpito lopahti. Näin viimeksi erästä pikkuserkkuani viime kesänä, sitä ennen ehkä enoni tai tätini.
Aika huomaamatta tämä suvun katoaminen ympäriltä kyllä kävi. Joskus ollaan äitini kanssa siitä puhuttu. Mutta minkäs teet. Toisaalta, en ole koskaan erityisesti kaivannut paljon ihmisiä ympärilleni enkä silti ole tuntenut olevani yksinäinen. Vaan ehkäpä sitten kun vanhemmistani aika jättää näitä tulee mietittyä eri tavalla.
Meillä on niin, että minulla on iso suku, miehellä pieni. Miestä käy sääliksi.
Miehellä on isoäiti, vanhemmat, kaksi sisarusta, kaksi tätiä ja neljä serkkua. Lisäksi on etäisempiä sukulaisia, esim. enon entinen vaimo ja isoäidin kaksi sisarusta perheineen.
Minun käy miestä sääliksi. Varsinkin, kun meillä on iso suku, joka pitää myös yhtä. Mies ei esim. ole tekemisissä kuin yhden serkkunsa kanssa - minulla on 20 serkkua, joiden kanssa pidämme mökkiviikonloppuja ja pippaloita.
Tuntuu, että pienessä suvussa erimielisyydet korostuvat. Miehen pieni suku käy välillä kamalia tappeluita keskenään. Muutamat ovat joitakin yrittäneet jopa haastaa oikeuteen ihan järjettömistä syistä.
Onhan sitä meidänkin suvussa välillä kränää ja sanomista. Mutta ei mitään sellaisia verisiä riitoja, joiden jälkeen ei enää pidetä edes yhteyttä, kuten miehen suvussa.
Eniten käy sääliksi miehen äitiä. Hän on eronnut, molemmat sisarukset kuolleet - tuntuu, että hän on maailmassa todella yksin. Kolme lasta on toki, mutta ei omanikäisiä sukulaisia.
äidin puolen suvun kanssa en ole ollut tekemissä sitten äidin kuoleman n 15 vuoteen. Siltä puolelta on serkkujakin yli 20. Isän puolen suvun kanssa taas ehkä kerran vuodessa mutta serkkujen kanssa ei koskaan käydä toisissamme tai muutenkaan pidetä yhteyttä. Kun isästä aika joskus jättää niin siihen katkeaa se vähäinenkin yhteydenpito.
Miehen sukulaiset taas asuvat kaukana toisessa maassa, joten heidän kanssa ei myöskään synny luonnollista yhteydenpitoa. Mies tietysti pitää yhteyttä, mutta meille lapsen kanssa jäävät kaukaisiksi ihmisiksi.
Meillä siis "pienessä" perheessä on 6 jäsentä isä, siskon perhe ja meidän kolmihenkinen perhe. Tähän on jo niin tottunut vaikka muisteleekin joskus oman lapsuuden jouluja, talvi- kesälomia sekä muita juhlia sukulaisten kanssa.
Vanhemmillani on molemmilla vain yksi sisarus. Myös minulla on vain yksi sisarus. Isovanhemmilla on ollut enemmän sisaruksia, mutta en ole tuntenut heitä koskaan. Vanhempani eivät ole pitäneet aktiivisesti yhteyttä serkkuihinsa, kuten en pidä minäkään enää aikuisiässä omiini, vaikka minulla on vain kolme serkkua. Minulle on täysin normaalia, että suku on pieni.
Miehelläni on vastaavasti iso suku, mutta ei hänkään ole yhteydessä suvustansa kovinkaan moniin. Enemmän outona pidän sitä, että mieheni vanhemmat, joilla on molemmilla paljon sisaruksia, ovat minun näkökulmastani katsottuna melko vieraantuneita omista sisaruksistaan. Heillä on läheisempi yhteys vain pariin sisarukseensa, ja näitä paria lähinnä tapaavat vain. Selittäneekö tätä sitten jotenkin se, että ikäero näihin sisaruksiin on pienempi, joten ovat olleet lapsinakin läheisempiä?
sitä vähemmän haudattavaa ja vähemmän surua.
Meillä on niin, että minulla on iso suku, miehellä pieni. Miestä käy sääliksi.
Miehellä on isoäiti, vanhemmat, kaksi sisarusta, kaksi tätiä ja neljä serkkua. Lisäksi on etäisempiä sukulaisia, esim. enon entinen vaimo ja isoäidin kaksi sisarusta perheineen.
Mulla on isän puolelta sen veli, eli setäni. Hänellä on 2 lasta jolla toisella on 2 lasta. Äidin puolelta ei ole ketään kun äiti on ainoa lapsi.(Joka muuten johtuu siitä että mummoni pelkäs saavansa vielä toisen tytön niin eivät koskaan lisääntyneet enempää)
Joten mulla on oikeasti pieni suku. Ja tykkään hirveesti. Kompakti koko ja mahdutaan kaikki pieneen tilaan. Toisin kuin miehellä jolla on varmaan 40 serkkua joilla niilläkin varmaan lähemmäs 100 lasta. Ahdistava ajatuskin mutta kai se on mihin sitä tottuu :)
Aikamoinen sattuma, mun vanhemmilla molemmilla 1 sisarus, ja mulla on 3 serkkua, eno ja setä on jo kuolleet. Ei todellakaan sukulaisia, serkkuja en ole tavannut yli 10 vuoteen.
Mulla on serkkuja ihan hirveästi ja suku muutenkin iso mutta ei minkäänlaista tukiverkkoa. Kaikki huolehtivat vain itsestään eikä ketään kiinnosta muiden pärjääminen. Ei ainakaan niin paljon, että mitään apua heruisi.
Äidillä yks veli jolla kaks lasta, eli mulla on kaksi serkkua. Isällä ei sisaruksia. Yks isoäiti elossa. Sen kaukaisempiin sukulaisiin en yhteyksissä sitten olekaan. Hyvä näin, olen aika syrjäänvetäytyvä enkä jaksaisi mitään isoja sukujuhlia tms. Sisaruksiakin mulla on vain yksi.
eikä siitä ole kyllä niin mitään iloa.
Äidillä on 4 sisarusta, joilla ei ole lapsia, enkä heitä ole nähnyt kuin 2 kertaa. Isän veli on kuollut, mutta häneltä jäi yksi lapsi; serkkuni, jota en myöskään ole nähnyt 15 vuoteen. Muita ei ole. Kyllä oli aina pienet juhlat, varsinkaan, kun ne vähätkään sukulaiset eivät koskaan vaivautuneet paikalle. Häissäni oli minun puolelta sukua 3 henkeä!
Onneksi tilanne ei ole sama omilla lapsillani (3 kpl), koska miehelläni puolestaan on suuri suku.
Vanhempani olivat ainoita lapsia, isäni on kuollut, sekä isän puolen isovanhemmat. Äidin puolelta elossa on mummini ja mummin yksi sisko, eli minun isotätini.
Sukuuni kuuluu siis äiti, mummi, isotäti, äidin serkku vaimoineen ja lapsineen, sekä pikkusiskopuoli, jota en juurikaan tapaa. Joitain pikkuserkkuja sekä vanhempieni pikkuserkkuja on olemassa, mutta en tunne heitä.
Onneksi minulla on läheisiä ei-sukulaisia, kuten äitini puoliso ja hänen lapsensa jotka ovat minulle kuin sisaruksia, sekä paljon läheisiä ystäviä.
ja enoni (eli äidin veli) perheineen. Sieltä kautta yksi aikuinen serkku perheineen. Miehellä on monta sisarusta, liuta serkkuja ja iso suku, mutta ei ole sukulaistensa kanssa tekemisissä kovin paljoa enempää kuin minä oman sukuni kanssa. Toisaalta miehen sukulaiset ovat nyt minunkin sukulaisiani. Mutta en tunne oloa tuon vuoksi yksinäiseksi. Suvun lisäksi on kuitenkin oma perhe ja ystävät.
yksi sisko. ollaan hyvin erilaiset ihmiset, asumme eri kaupungeissa ja nähdään harvoin, lähinnä vanhemmilla tyyliin isänpäivänä ja jouluna.
lisäksi on yksi setä ja kaksi serkkua. ei olla tekemisissä normiarjessa. serkkujen häissä olen käynyt, niistäkin myöhemmistä on jo viisi vuotta.
siinäpä se. ei haittaa ollenkaan. sen sijaan mua joskus ahdistaa mieheni _valtava_ suku sukujuhlineen. en ole yhtään sellainen small talk -osaaja enkä mielelläni lähtisi noihin lukuisiin sukutapahtumiin.
En pidä sukulaisistani, enkä oikeastaan ihmisistäkään. Parempi että on vähemmän, niin ei tarvi sukujuhlissa puhua kenellekkään.
Minä, joka tunnen vain äidin puoleisen sukuni, olen koko elämäni (n. 40 v) kuulunut pieneen sukuun. Ei se minusta ole ollut yhtään kummallista, enkä ole kaivannut enempää sukulaisia. Olen ainoa lapsi, mulla on 2 serkkua, 9 pikkuserkkua (joista kahden kanssa olen tekemisissä). Isovanhempani ovat kuolleet jo kauan sitten ja nyt äitini on vakavasti sairas, todennäköisesti elinaikaa ei ole kovin paljon jäljellä. Niin että niin se suku vain pienenee.