Äitini ei huomioi saavutuksiani millään tavalla - miten suhtautua?

35 vuoden jälkeenkin välillä jaksaa hämmästyttää kuinka tyly ja kylmä äiti voi olla, eikä osaa kehua lainkaan. Toisaalta, mistäpä hän olisi sellaisen mallin itsekään saanut, sillä oma äitinsä ei koskaan kehunut häntä tai pitänyt häntä minään.





Toista ihmistä et voi muuttaa, keskity siis omaan elämääsi ja olemaan itse parempi äiti kuin äitisi. Se on ainoa neuvo minkä voin samassa tilanteessa antaa.

Tässä on sekin näkökohta, että miten antaa muiden käyttäytyä itseä kohtaan lasten nähden. Äiti kieltää arvoni kokonaan, siltä ainakin tuntuu. En halua että tyttöni oppii, että naisia saa väheksyä, edes oma äiti. Tai käyttäytyä selvästi ja tarkoituksellisesti noin loukkaavasti.



Lapsi oli selvästi yllättynyt, kun hänen iloonsa ei yhdytty, äitini ei reagoinut lapsen tunteenilmaukseen mitenkään. Muistan omasta lapsuudesta samanlaisia tapauksia ja se tuntui aina todella pahalta. Silloin halusi käpertyä piiloon, häpesin ja opettelin peittämään kaikki tunteeni. Samaa en halua lapsilleni.

ap

muka muuta vaihtoehtoa kuin jättää äitisi pois teidän elämästä... Ei ole!

Tulipa kuitenkin sellainen vaihtoehto mieleen, että kehuuko äitisi sinua sisaruksillesi? Sanoit, että kehuu sinulle sisarustesi saavutuksia, joten kehuuko kenties sinua sitten muille?



Aika monella ns. vanhemman sukupolven äidillä on kasvatusfilosofiana, ettei pidä liikaa kehua lasta, ettei se ylpisty. Joo, hemmetin typerä filosofia se on, mutta moni aidosti uskoo noin.



Itsekin yllätyin, kun kuulin aikuisena, että äitini on minusta tutuille kovin ylpeä. Kun minulle hän harvoin on sanonut mitään positiivista tunnustusta. "Ai sait kuusi laudaturia ylioppilaskirjoituksista, no nyt sun tarttee sitten pinnistää pääsykokeisiin, ne ne on tosi koitos..."

olen itse tunnevammaisen jääkylmän äidin lapsi. Äiti oli kuin ihmisen kuori. hänellä ei ollut tunteita, eikä hän sallinut sitä lapsillekaan. Ikinä ei pitänyt sylissä, ei lohduttanut, ei suukottanut. Ei ole ikinä kertaakaan sanonut että olisin hänelle rakas/tärkeä. Äiti ei myöskään koskaan raivostu näkyvästi eli hallitsee tunteensa ja hänellä on "muovinaamari". Raivostuminen on sitten mairealla äänellä hymy kasvoilla sanottua avointa v***uilua.



Äitini v***uilee ihan kaikesta, häntä kismittää yliopistokoulutukseni, hyvä työpaikkani, puolisoni, lapseni, taloni, ihan kaikki. Äitini on itse elämässä jäänyt oikeastaan kaikkea vaille, kun kansakoulukin taisi jäädä kesken. Mitään sivistystä, koulutusta hän ei ole saanut, ja on jäänyt avioliittoon alistavan ja pahoinpitelevän juopon kanssa. Ei ole saanut koskaan itselleen omaa päätösvaltaa missään, joutuu pyytämään "viikkorahaa" mieheltään itselleen koska mies hallinnoi kaikki rahat ja muut asiat.



Äitini on ikävä kyllä kaunainen ja katkera minulle. Se on sellaista verhottua kateutta, tai ehkä paremminkin sitä että olen kuin peilikuva, kontrasti sille mitä vaille hän on jäänyt. Kun hän ei saanut mitään onnistumisen elämyksiä niin ei suo sitä lapselleenkaan. Kateus lasta kohtaan on niin tabu että siitä ei julkisesti puhuta missään, mutta se on totisinta totta. Äiti varsinkin on usein katkera ja kateellinen tyttärensä menestyksestä.



Meillä on ikävä kyllä välit olleet poikki jo vuosia. Äitini loukkaukset pystyin vielä sivuuttamaan, mutta kun alkoi tulla sellaista juttua että "olet pilannut elämäni", "olisi pitänyt aikanaan tehdä abortti" tai "sinutkin olis vaan pitänyt tappaa" niin siinä vaiheessa jouduin laittamaan äidilleni rajat, siis siitä millaisia loukkauksia suostun kuuntelemaan. Äiti suuttui tästä rajojen laittamisesta niin että pisti välit poikki, ja poikki ovat olleet jo monta vuotta.



Sanon vain sinulle ap, että tuo nälviminen ja loukkausten kuuntelu on tosi raskasta ja kuormittavaa. Ja eritoten jos se alkaa kohdistumaan sinun lapsiisi niin silloin pitäisi kyllä peli pistää poikki. Olen itse käynyt terapiassa ja siellä terapeuttikin sanoi aika selväsanaisesti, että jos omat vanhemmat eivät anna elämään mitään positiivista, vaan ainoastaan vievät voimavaroja, ei heidän kanssaan tule olla tekemisissä.



Eli jos sinun äitis syö sinulta kaiken jaksamisen, kaikki voimat, koko energiasi, niin älä luovuta sitä äidillesi. Laita rajat ja sano vastaan. Ikävä kyllä siinä saattaa käydä niinkuin minulle, että äitisi ei suostu siihen että kasvatat selkärangan ja pistät hanttiin, ja voi olla että välit katkeaa. Toisaalta onko sekään niin paha asia jos ajattelet sitä, että ilman mitään regointia sama nälviminen tulee jatkumaan seuraavat 40 vuotta? Jaksatko kuunnella sitä? Jaksatko katsoa vierestä kun viattomia lapsiasi poljetaan?



Ilman äitiä ja mummoa pärjää hyvin, joten se ei ole mielestäni mikään syy roikkua tunnevammaisessa äidissä että "lapsella on oikeus isovanhempiin". Mielestäni ei ole oikeutta, silloin kun isovanhempi on henkisesti latistava ja tunnevammainen.

jos jatkat kyläilyä, selitä lapsille niin että ne ymmärtää, vaikka et "mummo ei osaa olla iloinen, se on vähän omituista mutta niin se vaan on aina ollut, se ei tunnu itsestä aina kivalle, mutta koitetaan selvitä mummon kanssa silti".

näin lapsikin ymmärtää et käytös ei ole normaalia, eikä tavoiteltavaa, mutta pysyy edes kyläilyvälit kunnossa.

Oma stressinsä on välien poikki pistämisessäkin (ja voit uskoa, että sisarukset kuulevat kyllästymiseen asti, kuinka SINÄ pistit välit poikki ja itkunkin voi vielä näöksi tirauttaa).

Kyllä he hyvin nopeasti oppivat ymmärtämään että isoäidissä on jotain vialla ja että tämän tapa käyttäytyä ei ole oikein.





Olen itse seurannut tätä ilmiötä isoveljeni nykyään jo aikuisten lasten kehityksessä. Vaikka mummoakaan ei ole koskaan heille suoraan arvosteltu ja haukuttu, korkeintaan sanottu että isoäiti nyt on vähän omalaatuinen tyyppi, ei kannata välittää jos se jotain sanoo ikävästi, silti lapset ovat oman kertomuksensa mukaan tienneet hyvin pienestä pitäen että mummo käyttäytyy väärin ja suhtautuu ikävästi, mutta sillä ei ole väliä.



Eli en aio itse erottaa nyt pieniä lapsiani tunnekylmästä, ehkä narsistisesta mummosta, en tosin myöskään altistaan heitä hänen vaikutukselleen liikaa, enkä etenkään ilman valvontaa.



Itse en tuntenut omaa isoäitiäni ollenkaan, koska äitini oli katkaissut häneen välit ennen syntymääni. Vanhempi veljeni piti häneen yhteyttä ja eli ns. normaalin lapsuuden johon kuului isovanhempi, ei ehkä kaikkein herttaisin sellainen, mutta ei kuitenkaan ihan sellainen hirviö kuin äitini antoi minun ymmärtää, ainakaan veljelleni. Kun isoäitini sitten kuoli, joku padottu suru ja viha purkautui minusta ja itkin viikkoja. Itkin viikkoja sitä, että en koskaan saanut tietää enkä tuntea tätä ihmistä, enkä muodostaa omaa mielipidettäni.



Vaikka äitisuhde voi olla ihan totaalisen paska, oletteko valmiita ottamaan sen riskin että oma lapsenne on teille katkera isovanhemman totaalisesta puuttumisesta? Vai olisiko mahdollista joustaa sen verran että sukulaiset tapaisivat toisiaan edes joskus, jotta ei jää kysymyksiä joihin ei voi saada vastauksia.





T: Se, joka vastasi tähän aloitukseen ekana.

Ainakin vähän aikaa saa olla taukoa nyt vierailuissa. Mieli tekisi laittaa välit kokonaan poikki, mutta kuitenkin äiti sitten aina valittaa siitäkin jos EI käydä kylässä! Niin ja hän ei siis ole käynyt kodissamme koskaan, ollaan samassa talossa asuttu kohta 10 vuotta...



Muita sisaruksia tukee ja kehuu ihan heille itselleenkin. Kuulemma kyselee mitä mulle kuuluu, mutta mitä iloa siitä on, kun mua kohtaan käyttäytyy aina inhottavasti, ja nyt lapsiakin kohtana.



Hirveä myllerrys aina mielessä tuon ihmisen takia. Ehkä olisi tosiaan helpompi olla tapaamatta. On niin epäreilu olo, tuntuu ettei ole äidinrakkautta saanut koskaan. Sekin on epäreilua, että nyt aikuisena monet on tosi hyvissä väleissä äitiensä kanssa ja voivat jakaa äitiyden kokemuksia yms. Minä en pääse siihenkään osalliseksi. Äiti kyllä jakaa siskoni kanssa. Hän saa kaiken, minulle ei suo oikein mitään. :(

ap

Ainakin vähän aikaa saa olla taukoa nyt vierailuissa. Mieli tekisi laittaa välit kokonaan poikki, mutta kuitenkin äiti sitten aina valittaa siitäkin jos EI käydä kylässä! Niin ja hän ei siis ole käynyt kodissamme koskaan, ollaan samassa talossa asuttu kohta 10 vuotta...

Muita sisaruksia tukee ja kehuu ihan heille itselleenkin. Kuulemma kyselee mitä mulle kuuluu, mutta mitä iloa siitä on, kun mua kohtaan käyttäytyy aina inhottavasti, ja nyt lapsiakin kohtana.

Hirveä myllerrys aina mielessä tuon ihmisen takia. Ehkä olisi tosiaan helpompi olla tapaamatta. On niin epäreilu olo, tuntuu ettei ole äidinrakkautta saanut koskaan. Sekin on epäreilua, että nyt aikuisena monet on tosi hyvissä väleissä äitiensä kanssa ja voivat jakaa äitiyden kokemuksia yms. Minä en pääse siihenkään osalliseksi. Äiti kyllä jakaa siskoni kanssa. Hän saa kaiken, minulle ei suo oikein mitään. :(

ap

Siis tuo, että juttelee sinusta sisaruksillesi. Ehkäpä kyse oikeastikin on vanhakantaisesta kasvatusajattelusta: ei saa kehua, ettei lapsi ylpisty.

Sinuna kokeilisin vielä kerran vakavaa keskustelua. Älä lannistu, vaikka sanookin, että toi on nyt vaan sun kuvitteluasi. Sanot tiukasti, että se ei ole sitä, ja sinä nyt ihan suoraan ilmoitat, että jos tyyli ei yhtään muutu, sinä jätät yhteydenpidon, koska et halua tuollaista tunnekylmyyttä siirtää omille lapsillesi. Että ei tarvitse ylenpalttisesti kehua ja mielistellä, mutta edes joskus sanoa jotain myönteistä ja jos lapsesi tulee esittelemään jotain mielestään kivaa, siihen lapsen iloon KUULUU ja PITÄÄ osallistua edes hymyllä ja katsekontaktilla.

Voi olla, että tuokaan ei auta, mutta oletpa edes sitten yrittänyt.

mutta hänellä se on varmuudella lapsuudestaan johtuvaa. Minulla kävi nuorempana hermoille hänen jatkuva itsensä ylentäminen: hänellä on aina siistimpää kuin muilla ja fiksummat vaatteet jne. Vain hän tietää kuinka pitää elämänsä elää. Vanhemmiten minä en enää kiinnitä mummon kitinään mitään huomiota. Omia asioitani en ole ikinä kertonut hänelle, enkä tule kertomaankaan. Ei se silti tarkoita, että en välittäisi äidistäni, joka on kuitenkin minut hoitanut aikuiseksi asti ja auttanut joskus myöhemminkin.



Minusta annat lapsillesi väärän mallin myös jos hylkäät mummon pelkästään siksi, että hän on hiukan ikävä ihminen. Vanhuksista pitää huolehtia vaikka ne olisivat vähän törppöjäkin. Lapselle voi selittää mummon olevan omanlaisensa, mutta että teidän omassa perheessä ollaan vähän iloisempia, koska teillä on ollut helpompi elämä, tms.

Minulla on ollut vaikea suhde äitiini jo lapsuudesta asti. Kun muistelen lapsuuttani, en muista saaneeni hellyyttä äidiltäni koskaan. Nuorimmalle sisarelle hän jaksoi hellyyttä antaa ja sen vuoksi kauan luulin, että näin on ollut meidänkin kohdalla, mutta en tosiaan muista sellaista hellyyttä kun olin pieni.

Murrosiässä otin yhteen äidin kanssa paljon, muutin kotoa pois kuusitoistavuotiaana, eikä kukaan laittanut vastaan. Näin vanhempana olen ajatellut, miten vanhempani eivät kieltäneet minua. Olin todella surullinen tästä, mutta jotenkin vain selvisin. Asuin miehen kanssa jota en rakastanut kymmenen vuotta sen vuoksi, koska olin tottunut elämään hänen kanssaan, omat vanhemmathan tavallaan hylkäsivät.

Olen kuintenkin ollut tiiviissä yhteydessä vanhempiini ja perheeseen ja aina vastoinkäymisiä kohdatessa syyttänyt itseäni, koska äiti on koko ikäni minulle hokenut, että minun kanssani on vaikea tulla toimeen ja olen vaikea ihminen. Nyt vasta yli kolmekymppisenä tajuan, että se vaikea ihminen on oma äitini.

Minulla on nyt lapsi, koulutus ja oma ura. Äitini on onnellinen kun minulla on lapsi, hän on joskus sanonutkin, että osaa vasta nyt nauttia lapsen suloisuudesta ja antaa todella paljon huomiota lapselleni, siitä plussat äidilleni.

Erosin miehestä (lapseni isästä) ja tämä oli äidilleni liikaa. Hän moitti minua erosta, kaikki oli syytäni, vaikka todellisuudessa emme asuneet koskaan yhdessä, hän kävi katsomassa lastaan noin kerran kaksi viikossa. Yritin pitää kulisseja yllä, lopulta en enää jaksanut ja jostain sain voimaa eroon. Olin todella onnellinen päästessäni viiden vuoden surkeasta suhteesta eroon ja rakastuin todella pian virallisesta erosta. Sain tästäkin äitini raivot päälleni. Äitini ei voi hyväksyä suhdettani vieläkään, vaikka nykyinen mieheni on vihdoinkin mies joka välittää ja haluaa ottaa minut sellaisena kuin olen.

Viimeaikoina äitini vähättely ja loukkaavat sanat ovat saaneet minut päättämään, että tästä lähtien en puhu äidilleni enää mitään yksityiselämästäni. Ikään kuin haluan kostaa äidilleni kaiken tämän viimeisen vuoden aikana tulleen kritiikin. Olen yrittänyt pitää yllä äitisuhdetta, mutta nyt en enää jaksa. Haluan kohdistaa voimavarani johonkin tuottoisampaan. Minua ei voi loukata jatkuvasti pyytämättä anteeksi. Hänen on alettava ymmärtämäään, että näin hän ei voi jatkaa.

Tosin minun äitini ei sentään lyttää lapsiamme vaan jumaloi heitä. Mutta minua kohtaan on yhtä kylmä kuin aina. Olen lapsesta asti tuntenut äitini jatkuvan arvostelun takia olevani todella huono, ja vaikka nykyisin tiedän että olen elämässä ihan hyvin pärjännyt ihminen, niin äitini lähellä tunnen taas olevani se onneton räkänokka joka ei osaa yhtään mitään. Äiti heittelee piikkejä milloin ryhdistä, milloin liian kovalla äänellä puhumisesta, milloin mistäkin ja minä säikkynä koen että olen ihan surkea olento. Hassua että kohta nelikymppinen akateemisesti koulutettu ihminen voikin mennä äidin edessä sille tasolle.

Tosin minun äitini ei sentään lyttää lapsiamme vaan jumaloi heitä. Mutta minua kohtaan on yhtä kylmä kuin aina. Olen lapsesta asti tuntenut äitini jatkuvan arvostelun takia olevani todella huono, ja vaikka nykyisin tiedän että olen elämässä ihan hyvin pärjännyt ihminen, niin äitini lähellä tunnen taas olevani se onneton räkänokka joka ei osaa yhtään mitään. Äiti heittelee piikkejä milloin ryhdistä, milloin liian kovalla äänellä puhumisesta, milloin mistäkin ja minä säikkynä koen että olen ihan surkea olento. Hassua että kohta nelikymppinen akateemisesti koulutettu ihminen voikin mennä äidin edessä sille tasolle.

Miten äiti kehtaa arvostella aikuista lastaan, joka kuitenkin on pärjännyt ihan hyvin elämässä. Oma äitini on aika vaikea luonne. Minun ikäisenäni hän asui vuokralla surkeassa avioliitossa (josta myöhemmin erosi, tosin isän aloitteesta) ja laiminlöi omaa lastaan monella tavalla. Silti tämä sama nainen kehtaa vähätellä omaa lastaan, jonka elämä siis on suht hyvällä mallilla. En ymmärrä.