Te joiden isovanhemmat kuolleet yli 20 vuotta sitten, vieläkö ikävöit heitä?

Itse asiassa en enää ikävöi edes 10v sitten kuollutta äitiäni.

Isovanhempani ovat asuneet aina kaukana (satojen kilometrien päässä), ja vaikka olen pitänyt heistä eivät he sillä tavalla ole olleet läheisiä kuin esim. lähellä asuvat perhetutut joita näin paljon enemmän.

Ja hän oli loistava ja minulle rakkain perheenjäsen ja mietin häntä edelleen joka päivä. Nukun hänen kutomansa villasukat jalassa ja se jotenkin tuo rauhaa. Vitsin heino ihminen, tuollaisia naisia kuin hän ei enää ole eikä tule, liian isot saappaat ainakin minulle. 14-vuotiaana töihin miilulle ruutia tekemään tms ja paksuksi 16-vuotiaana ja potkittiin maailmalle aviottoman lapsen kanssa ja pärjäsi niin pirun hyvin eikä koskaan valittanut, painoi ja oli ihana ja loistava ja positiivinen ja mukava. Naisista se ei kyllä pahemmin tykännyt.

Isovanhempani kuoli liian aikaisin. Usein on mielessä ja erityisesti itsenäisyyspäivänä

muistelen heitä lämmöllä

Meillä oli läheiset välit.

Ei oltu erityisen läheisiä, asuivat kaukana ja harvoin tavattiin.

Mutta mietin toisinaan heitä ja heidän elämää. Toisinaan pohdin myös mummoni äitiä, joka on kuollut monta vuotta ennen syntymääni. Hänellä lienee ollut "kova" elämä, yksinhuoltajana 1900-luvun alkupuolella. Mietin myös erästä sukulaistani joka teki itsemurhan parikymppisenä, häntäkään en sure, muistelen vain.

Olen ollut 1-9-vuotias isovanhempieni kuollessa, minulla ei ollut kehenkään heistä läheiset välit. Osa asui kaukana, osa oli niin sairaita, etten viettänyt heidän kanssaan paljoa aikaa. Ja yhtä en muista ollenkaan.



En ole siis koskaan oikein osannut ikävöidä, vaikka olisikin mukavaa, jos olisin tuntenut heidät paremmin.

Hän oli maailman paras pappa! antoi minulle aina aikaansa. Muistan kuinka hän aina vitsaili kanssani, vei retkelle metsään, kertoi tarinoita jne. Aina iloinen ja hyväntuulinen.



Viimeinen muistikuva hänestä on sairaalassa. Sairasti vaikeaa syöpää, joka vei lopussa näön. Hän aina kysyi jo heti ovella, kun menimme häntä katsomaan, että kai minäkin olen mukana ja aina ilahtui kovasti äänestäni.



kuolemasta tulee kohta 20 vuotta ja edelleen ajattelen pappaa viikoittain. Joskus juttelenkin hänelle :'(

Mumma kuoli kun olin 10, muita en ehtinyt edes nähdä. Mumma oli ankara, häntä piti teititellä, emmekä tehneet mitään erikoista yhdessä.

Isän vanhemmat kuolivat marraskuussa -91 ja tammikuussa -92 eli tasan 20 vuotta kuolemista. En kaipaa, mutta joskus lasken, minkä ikäisiä olisivat nyt. Isoisä täyttäisi 100 helmikuussa ja mummu kesällä... En oikein tuntenut heitä sillä tavalla. Olin liian nuori. Äidinisä on ainoa, jonka ehdin tuntea aikuisiällä toisena aikuisen ja hän oli mahtava tyyppi. Ikävä vieläkin, meni suorilta jaloiltaan yllättäin.



Tavallaan kaipaa ja tavallaan ei. Isovanhemmat on aina vain isovanhempia. Ehkä omat vanhempani kaipaavat enemmän ja äiti kaipaa veljeään mahdottomasti. Näkee unia jatkuvasti ja vie kukkia haudalle. Laskee aikaa kuolemasta, muistelee syntymäpäiviä jne. Kuoli 5 vuotta sitten.

varsinkin mummaani. Hän kuoli, kun olin 14v.(25 vuotta sitten). Oli todella tärkeä ihminen elämässäni. Muistelen häntä melkein päivittäin (hyvässä mielessä), kun luen vaikkapa satuja lapsilleni. Perin häneltä ihanan "kirjaston".



Kirjastoleikit oli mun ja mumman juttu. Mä olin kirjaston täti ja mumma asiakas. Pidin satutunteja ja lainasin kirjoja:). Oli kirjastokortti ja kaikki...



Lisäksi perin hänen ihanat lasivitriinit (siis kirjoineen) ja ne muistuttavat joka päivä ihanasta mummasta. Hänen kanssaan myös käytiin mökillä marja- ja sienimetsässä. Oi, niitä lapsuuden kuumia kesiä.



Muut isovanhemmat ovat vielä elossa. Ja se on ihanaa. Vaarin kanssa muistellaan usein mummaa!

Isänisä kuoli, kun olin muutaman vuoden ikäinen, en muista hänestä mitään. Isänäiti eli vielä kymmenisen vuotta sen jälkeen, mutta oli huonokuntoinen ja asui kaukana. Kävimme kerran kesässä siellä. Mummo ei lapsia ihmeemmin noteerannut.



Äidin vanhemmat taas elivät pitempään ja vain sadan kilometrin päässä. Ukki ei koskaan puhunut minulle mitään, syytä en tiedä. Mummo taas arvosti poikia enemmän, joten isoveljeni sai mummolassa eri kohtelun kuin minä.

Hän oli läheisin isovanhemmistani. Ja mulla myös hänen tekemänsä villasukat (+lapaset) ovat aarteita :)

Hänen kuolemastaan on tosin "vasta" 10 vuotta aikaa, mutta uskoisin että muistelen häntä kaivaten vielä vuosikymmenenkin päästä. Hän oli aina minun puolellani, meillä oli tosi kivaa yhdessä ja kävin hänen luonaan paljon vielä nuorena aikuisenakin. Oli kova paikka, kun mummi sairastui ja muisti meni. Hän ei tunnistanut minua enää viimeisinä aikoina, mutta oli silti ilahtunut aina kun tulin. Luuli minua tyttöaikojensa ystäväksi. Tippa tulee linssiin kun muistelen.



Muut isovanhemmat kuolivat, kun olin lapsi, enkä muista heitä niin hyvin. Lisäksi jotkut heistä olivat aika kylmiä minua kohtaan eikä vastaavanlaista suhdetta päässyt muodostumaan kuin mummiin.

ukkini kuolivat ollessani alle vuoden, heitä en osaa kaivata kun eivät koskaan ole elämääni kuuluneet. Toinen mummoni kuoli viime keväänä, en häntäkään oikein osaa kaivata. Asui kaukana ja tapasimme harvoin. Kylmä ihminen, joka arvosteli aina muita eikä oikein tullut toimeen kenenkään kanssa. Lapsista ei välittänyt.

olivat kaikki melko etäisiä minulle ja asuivat kaukana.

oli isäni äiti. Hän on kuollut 16 vuotta sitten ja ikävöin häntä kovasti.

Mummolassa on heistä kuvia ja joskus surullisena mietin heidän kohtaloaan ja sitä, millaista heidän elämänsä olisi voinut olla, sitä surua mitä sisaruksilla ja vanhemmilla on ollut... ja niitä pikkuserkkuja jotka eivät koskaan syntyneetkään yms...