Kyllä ottaa koville ja saa olla kieli keskellä suuta (lapsen koulunkäynnistä)

Minulle koulunkäynti oli aina helppoa. Suorastaan nautin kokeista ja testeistä, yllätyspistarit oli mielesäni oikeasti kivoja. Olin sellainen tyypillinen kympin tyttö, joka oli tasaisen taitava kaikissa aineissa.



Nyt sitten esikoinen on koulutiellä, eikä ainakaan alku ole ollut kovin helppoa. Lukemisen kanssa on vaikeuksia, ja matikkakin vaatii paljon työtä. Lapsi on selvästi tietoinen siitä, että joillekin luokkakavereille tehtävät ovat helppoja ja he osaavat ne tuosta vaan. Vaikka kuinka on juteltu, että jokainen oppii omaan tahtiinsa, lapsi ei selvästikään ole tyytyväinen omaan osaamistasoonsa. Opettajan mukaan lapsi edistyy ihan niin kuin kuuluukin, ja varmasti on kin siinä oikeassa.



Itsessäni huomaan sen, että minun on vaikea asettua lapseni asemaan. En kertakaikkiaan ymmärrä, miten nuo koulujutut voivat kenellekään olla hankalia. Ja tietysti haluan tukea lastani mutta en oikein tiedä, miten. Läksyjä tehdään yhdessä, ja onnistumisista iloitaan kovasti. Omasta "osaamisestani" en ole koskaan lapselle kertonut mutta jotenkin hän tuntuu vaistoavan minun hämmentyneen olotilani.



Nyt jo kauhulla odotan, kun sisällöt vaikeutuvat, ja lapsi niiden kanssa tuskailee. Ellei sitten tämä vaihe ole ohimenevää, ja lapsen taidot kohennu kovasti.



Onko vastaavia kokemuksia kellään? Tai edes jotain ajatuksia...