Muita, jotka käyneet yksin kaikki ultrat, neuvolat, ja lopulta synnyttäneetkin yksin?

Musta tulee perhe. Sen on kirjoittanut toimittaja Eve Mantu. Koeta löytää se jostain.

kävin yksin vielä tutustumassa Kättäriinkin ja Naistenklinikkaankin, kun en tiennyt kumpaan menisin. Silloin tuntui vähän orvolta pariskuntien keskellä. Meillä ei hoitajia muille lapsille, siksi olen yksin mennyt. Synnytyksestä kyllä selviää yksinkin, mutta ota vähän selvää, mitä ite voit tehdä. Mua auttoi tietty hengittäminen; syvään sisään kun supistus alkaa ja sit ulos, suihku tarkoittaa, että siellä ollaan kauan ja mahaa suihkutetaan, että auttais kipuihin. Muista et ole ainut yksinäinen nainen siellä, jotkut synnyttää yksin, koska mies hoitaa muita lapsia. Tokassa se tuntui vähän ikävältä, mutta neljännessä ei.

sossusta tulee isyyden tunnistamispyyntö, niin siellä sitten



VAADIT elatusvelvollisuudesta ym.kaikki paperille sovittuna(...mikäli haluat isän tunnistettavan). Voit myös vaatia yksihuoltajuutta.



JA anna lapsellesi ne nimet mitkä itse haluat (ml.sukunimi), lapsi saa kyllä vaihtaa nimiä itse myöhemmin jos haluaa.



MUISTA!



Kun et juopottele tms. niin KUKAAN EI VIE tulevaa lastasi sinulta. Ja joka tapauksessa olet AINA hänen äitinsä.



Nyt vaan rohkeasti Doulaa soittamaan :)

Varmasti! kun tunnet potkut ja kun vauva möyrii masussa, saa ehkä sut tajuamaan että vauva on sun. ja ne on niiiin ihania hetkiä kun vauva myllertää, kunnes lopussa välillä toivoo että ei potkisi niin paljoon kylkiluihin ;D Saat iloa ja voimia itellesi kunhan sen vaan päätät. Turha antaa enään sen miehen vaikuttaa sun elämään, niin että oisit vielä masentunut. nyt vaan leuka ylös ja ajattelemaan tulevaa. ja miten se muuttuu, hyvällä tavalla. JA muista, et ole enään ikinä yksin, vauva on jo nyt sun kanssa.

olisivat mukana synnytyksessä, ultraa ei tehtykään, isät muutenkin jotenkin ulkopuolisia.



Synnytin esikoisen v.1971 eikä isä olisi päässyt mukaan. Jos olisi, niin en usko että olisi onnistunut hänen epäsosiaalisen elämäntapansa vuoksi. Muutaman päivän olin kivuissa ja yksin salissa - Mitään kivunlievitystä ei saanut siihen aikaan.



Vierihoitoonkaan ei vauvaa saanut, vaan neljän tunnin välein tuotiin vauva rinnalle, sairaalassa ainakin 5vrk/ ensisynnyttäjä. Mies ei pystynt hakemaan meitä sairaalasta kotiin (alkoholiongelma) jolloin velejeni haki meidät.



V.1972 tilanne sama, ja olin luullut mieheni muuttuvan lupausten ja vannomisien jälkeen, näyttöäkin paremmasta oli joten tulin aika pian raskaaksi uudelleen.



Mies ei olisi saanut tulla synnytykseen siihen aikaan. kuulin että Fredi olisi ollut jonain vuonna, lähellä omia synnytyksiäni, tiedä sitten...



Synnytin yksin, vanhempani ja koko perheeni oli asiassa mukana. mieheni ei taaskaan...





Jouduin eroamaan, avioliitosta ei tullut toivotunlaista. Vaikeaa oli.



Kun menin uusiin naimisiin miehen kanssa joka olisi voinut tulla hyvien elämäntapojensa mukaan yhteisten lastemme synnytyksiin 1980-luvulla, häntä "pelotti" ja en ollut pettynyt synnyttäesäni ilman miestäni-



Tiesinhän hänen olevan lasteni kansa kotona odottamassa synnytyksen edisymistä, kumpi syntyy, kuinka voimme jne.



Oikeastaan halusinkin synnyttää yksin seurana vain sairalan henkilökunta, koska mieheni oli herkkä ja "kärsi" jos minä kokisin kipuja...



Onnelliset synnytykset, onnelliset vanhemmat ilman etä lapsen isä olisi ollut vierellä...olihan hän koko ajan ajattelemassa minua ja tulevaa lastamme kotona toisten lasten kanssa.



Nykyinen mieheni on hakenut kaikki lapsemme kotiin, se on ollut jo ihana asia samoin kuin hän tuli katsomaan vauvaa ja minua...on mitä verrata ja antaa arvoa sille mitä on nyt...

kaksikymmnetä vuotta sitten. Odotin yksin, synnytin yksin, kasvatin yksin. Vieläkin muistan sen tuskan, kun vauvauinnissa oli perheitä, toisilla äideillä oli mahamakkaroita muutenkin ne tursusi ja niitä rakastettiin silti. Ja mä olin niin yksin sen oman syyttini kanssa - onnellinen kyllä hänestä, mutta olisi ollut kiva jakaa se riemu.



Se on kurjaa, olla yksin. Mutta kyllä siitä selviää. Pitää vaan joiltain osin kovettaa itsenä ja ohittaa tietyt tilanteet - jotenkin.

ihan yksin lapsen kanssa. En koe tätä ongelmalliseksi. 12 vuotta vierähtänyt. Lapsi on varsin onnistunut ja erittäin rakas

jokaisen kolmen lapseni kanssa.

kaksikymmnetä vuotta sitten. Odotin yksin, synnytin yksin, kasvatin yksin. Vieläkin muistan sen tuskan, kun vauvauinnissa oli perheitä, toisilla äideillä oli mahamakkaroita muutenkin ne tursusi ja niitä rakastettiin silti. Ja mä olin niin yksin sen oman syyttini kanssa - onnellinen kyllä hänestä, mutta olisi ollut kiva jakaa se riemu. Se on kurjaa, olla yksin. Mutta kyllä siitä selviää. Pitää vaan joiltain osin kovettaa itsenä ja ohittaa tietyt tilanteet - jotenkin.

Miten teillä vaikutti lapseen, että oli "Isätön"? Näitä kysymyksiä minä nimittäin juuri nyt mietin.

Ap:lle, muuten olen pärjännyt loistavasti loppuraskaudesta alkaen (silloin päätin selvitä ja olenkin rakastanut, selvinnyt, iloinnut, ollut niin onnellinen lapsesta; vaikka aluksi raskaus oli järkytys)

mutta silti kävin yksin nuo kaikki! ekassa raskaudessa (meillä 3 lasta) exukko oli mukana ainakin useinpina neuvolakäyntikerroilla,ei ultrissa.

kahdestaan ollaan eletty nämä 12 vuotta jo. Vauva-aikakin oli helppoa muuten, paitsi että olisin kaivannut sitä toista keskustelukumppaniksi jonka kanssa ihmetellä, vaihtaa ajatuksia jne kun kaikki oli uutta ja tuttavat ei jaksaneet kuunnella; tosin en paljon heitä vaivannutkaan. Suurin suruni on kuitenkin ollut ihmisten suhtautuminen; tunsin ja edelleenkin tunnen itseni "huonoksi" ihmiseksi ilman parisuhdetta ja että lapsella ei ole isää eikä miehen malliakaan. Muutama jopa tuomitsi huoraksi suoraan päin kasvoja (lapsen isän kanssa 4 v seurustelua, ei asuttu yhdessä, raskauduttuani ilmeni väkivaltaisuutta, pahoja narsistisia piirteitä, alkoholismia eikä ole koskaan lastaan halunnut edes nähdä eikä isyyttä ole vahvistettu).

Kumma kyllä, lapseni ei koskaan ole ihmetellyt ettei hänellä ole isää. Joku tuntemattomampi kun on kysynyt niin vastaus on ollut "ei mulla ole isää tai no joo se asuu tuolla kaukana"... Muutaman kerran kaverilta tullessa on kommentoinut että siellä riideltiin ja sanottiin rumasti ja että on se kiva tulla kotiin kun täällä ei kukaan huuda eikä tarvitse pelätä tai käydä psykologilla juttelemassa kun isä huutaa ja lyö ( koulukaverin äiti käy).

Tsemppiä ap, pärjäät kyllä !! Se on kuitenkin selvää että yksinäisiä, kyyneleiden täyteisiä hetkiä tulee ja rinnasta puristaa kun näkee onnellisia pareja lapsineen...Mulla tulee vieläkin vaikka ollaan jo 12 vuotta oltu kahdestaan mutta silti joskus kaipaisi sitä miehistä olkapäätä.

kaksikymmnetä vuotta sitten. Odotin yksin, synnytin yksin, kasvatin yksin. Vieläkin muistan sen tuskan, kun vauvauinnissa oli perheitä, toisilla äideillä oli mahamakkaroita muutenkin ne tursusi ja niitä rakastettiin silti. Ja mä olin niin yksin sen oman syyttini kanssa - onnellinen kyllä hänestä, mutta olisi ollut kiva jakaa se riemu. Se on kurjaa, olla yksin. Mutta kyllä siitä selviää. Pitää vaan joiltain osin kovettaa itsenä ja ohittaa tietyt tilanteet - jotenkin.

Miten teillä vaikutti lapseen, että oli "Isätön"? Näitä kysymyksiä minä nimittäin juuri nyt mietin. Ap:lle, muuten olen pärjännyt loistavasti loppuraskaudesta alkaen (silloin päätin selvitä ja olenkin rakastanut, selvinnyt, iloinnut, ollut niin onnellinen lapsesta; vaikka aluksi raskaus oli järkytys)

älä nyt suostu tuollaiseen pelleilyyn. mitä hemmettiä. millaisia miehiä tässä maailmassa oikein on???????

-suosittelen!

Esikoisen aikana menin yksin bussilla synnyttämään.

Toisessa ja kolmannessa raskaudessa neuvoloita ja ultria ei tarvinnut hoitaa yksin koska lapsi/lapset oli mukana.

(vaikuttaa varmasti siihen, etten ymmärrä nykyäitien avuttomuutta).



En katsonut kadehtien pariskuntia.

Itse olen juuri eronnut, ja vauva syntyy ihan näill hetkillä.



Uskon että selviän synnytyksestä yksin, mutta vauva-aika pelottaa. EI ole ystäviä ja perhettä tukemassa tai auttamassa. Paljon varmasti vaikuttaa millainen vauva on, mutta silti.. miten kestää se yksinäisyys henkisesti, tai unettomuus.-. miten hermot kestää?



VAi mikä siinä on suurin haaste? Taloudellinen puolikin arveluttaa.

Itse olen juuri eronnut, ja vauva syntyy ihan näill hetkillä. Uskon että selviän synnytyksestä yksin, mutta vauva-aika pelottaa. EI ole ystäviä ja perhettä tukemassa tai auttamassa. Paljon varmasti vaikuttaa millainen vauva on, mutta silti.. miten kestää se yksinäisyys henkisesti, tai unettomuus.-. miten hermot kestää? VAi mikä siinä on suurin haaste? Taloudellinen puolikin arveluttaa.

Isä ei halunnut tavata lastaan (isyys kuitenkin tunnustettu).

Itse koin vauva-ajan ihanaksi. Joku ystävä sanoikin, että on hyvä kun ei tarvitse kadehtia odin seinien ulkopuolelle pääsevän miehen menoja ja odottaa, että tämä illalla töistä tullessaan ottaa vastuun vauvasta ja/tai kodista (tämä oli nyt kokonaisuudessa aika kärjistetty, mutta kuitenkin...).

Käperryttiin sohvalle (imetys vei hurjan paljon aikaa), käytiin vaunuttelemassa, söin mitä ehdin ja siivosin todella huonosti. Suihkuun mennessä laitoin vauvan turvakaukaloon katsomaan. Lisäksi aloitettiin äiti-lapsi muskari jo äitiyslomalla ja jatkettiin hoitovapaalla.

Taloudellisesti pärjäsin ok äitiyspäivärahalla ja olin vielä vuoden hoitovapaalla, jolloin sain sitten asumis- ja toimeentulotukea.

Minulla asui vanhemmat ja sisaret muutamankymmenen kilometrin säteellä eli joskus harvoin pyysin jopa lastenhoitoapua. Vähitellen tutustuin myös naapuriston samanikäisten lasten vanhempiin ja nykyään päiväkotilaiste leikkivät myös vapaa-aikana joskus meillä tai toisaalta kavereilla (jolloin saan "omaa" aikaa hetken).

Kaikkea hyvää sinulle!

lapsi oli toivottu, useita vuosia hoidoissa olin käynyt mutta neuvola-ajat olivat keskellä päivää eikä mieheni ikinä sinne päässyt. Kun lapsi oli syntynyt, tuli mieheni kerran, mutta muuten menin aina yksin.

Ultraan onneksi pääsi.

Nyt tokan lapsen ultraan olisin toivonut, sillä siellä paljastui keskenmeno ja shokki oli valtava.



Synnytyksessä mies oli mukana, mutta vasta viime tipassa, kun aluksi ei mitään tapahtunut ja sitten mentiinkin jo lujaa. Laitoksella kävi päivittäin, mutta ei montaa tuntia, kun piti tehdä töitä sisään seuraavaa viikkoa varten, jonka oli kotona.



Jos kunnolla alat nyt jo seuraamaan mitä ympärilläsi tapahtuu. Onko teillä työväenopistoa, katso mitä siellä on. Muskari, vauvakylpy. Meidän lähipuistossa oli lisäksi vaikka mitä laulujuttuja, neuvolassa oli äiti-porukka ja tavattiin 3 - 4 krt. Seurakunnalla mitään ? Ota kaikista selvää mitä äiti-vauva -juttuja on.

Saat paljon pienen lapsen äiti tuttuja ja niistä voi tulla vaikka oikeita ystäviä.



Mun ystävän mies on matkoilla 150 päivää vuodessa. Yksin voi olla monella tavalla.



Lapsi saa riitatilanteessa äidin nimen, eli tästä älä huolehdi. Kun saat itsesi kerättyä ja voit ex.n kanssa jutella aiheesta. Sano myös tämä. Ilman yksinhuoltajuutta et sukunimeä voi yksin muuttaa.

ellei ole naimisissa, ainoa huoltaja on automaattisesti äiti, ja suosittelen ettet isälle huoltajuutta myönnäkään jotta ei tarvi tapella siitä missä asut lapsen kanssa, mikä uskonto jne. Vaikka isä ei ole juridisesti huoltaja, hän on elatusvelvollinen sitten kun isyys on vahvistettu (se vahvistetaan aina myös avoliitossa syntyneiden lasten osalta) ja sovitte sitten tapaamisista siellä. Paperiin voi kirjata joko ajat tai sitten vaan ruksi kohtaan "tapaamisista on sovittu". Meillä se tarkoitti hyvin vapaata tapaamismenettelyä eli milloin itse kullekin sopii. Kukaan ei lastasi vie mutta älä ihmeessä myönnä isälle huoltajuutta (yhteishuoltajuus) vaan pidät huoltajuduen vain itselläsi, muuten voit joutua taistelemaankin siitä missä ja kenen kanssa lapsi asuu. Vauva tarvii sinua 24/7 ainakin niin kauan kuin imetät ja isä voi halutessaan tavata lasta sinun kotonasi. Nuo tuollaiset "anopit" ovat tuttuja minullekin, saman tien päätettiin kummit ja muut ja tein oman pääni mukaan: lapsi maistraattiin kirjoille, ei kummeja, oma sukunimeni. Pitkään yrittivät puuttua joka asiaan ja käyttäytyivät (ex anoppi ja appi) kuin lapsi olisi heidän. Pidä puolesi vaan, lapsi on SINUN, vaikka hänellä isäkin on. Voimia ja rohkeutta!!

Älä anna kenenkään jyrätä yli. Yksin olen ollut minäkin mutta kun siihen asennoituu niin ettei vertaile omaa tilannettaan muihin, pariskuntiin, vaan keskittyy nauttimaan vauvasta ja äitiydestä niin kyllä se siitä.

voisin olla henkisenä tukena. Tai vaikka sähköpostilla.

Miehiä kaveriksi isättömille lapsille, kurssitettu ja taustat tarkistettu.