Mitenköhän surullista elämä on esim yli 90-vuotiailla ihmisillä
kun kaikki ikätoverit läheltä ovat kuolleet, puoliso kenties on kuollut ja jäljellä on vain niitä nuoria ihmisiä, joiden kanssa ei voi jakaa sitä historiaa minkä itse on kokenut. Onkohan se ahdistavaa vai kykenevätkö he nauttimaan elämästä tuostakin huolimatta.
*miettii syntyjä syviä*
Kommentit (22)
mutta muistan kyllä, että mummoni sanoi, että yksi pitkän iän vitsaus on se, että muut (ikätoverit, vanhat ystävät) ovat jo menneet.
Toki hän nautti meistä nuoremmista, mutta ei se tietenkään ollut sama. Ja ymmärtääkseni hän oli kuitenkin tyytyväinen, kun oli saanut pitkän elämän (niin, että pää oli kunnossa) ja nautti siitä vaikka välillä kaipasikin vanhoja ystäviään.
ovat jo viiskymppisinä tuossa vaoheessa-
Tero
Hän on "tehnyt" omasta mielestään kuolemaa jo pitkään. Osittain varmaan toivookin sitä.
Omat sisarukset ovat kuolleet vuosia tai vuosikymmeniä sitten, kuten miehensäkin.
Terveys hiipuu vähitellen, mutta ymmärrys ei. En tiedä, olisiko dementoituneella helpompaa. Digiaikaan siirryttäessä luopui televisiosta. Lukee lehtiä ja kirjoja, ja kuuntelee radiota. Mietiskelee ja pohtii monia juttuja.
Kärsii kotipalvelun huonosta hoidosta, kiireestä ja nälästä (yli 12 h väli ruokailussa ja oma liikkuminen niin huonoa, ettei voi ruokaa valmistaa). Eniten häntä surettaa likaisuus, kun on tottunut pitämään itsensä puhtaana ja nyt on vain kerran viikossa pesu.
Omat lapset auttavat paljon, ja jälkipolvi on voimavara. Harmittelee, kun ei ole aikanaan ollut läheinen äiti tai isoäiti, vaan enemmän etäinen. Muistelee paljon vanhoja asioita. Kirjeet, kortit ja kyläilyt ovat tärkeitä.
Hän on "tehnyt" omasta mielestään kuolemaa jo pitkään. Osittain varmaan toivookin sitä.
Omat sisarukset ovat kuolleet vuosia tai vuosikymmeniä sitten, kuten miehensäkin.
Terveys hiipuu vähitellen, mutta ymmärrys ei. En tiedä, olisiko dementoituneella helpompaa. Digiaikaan siirryttäessä luopui televisiosta. Lukee lehtiä ja kirjoja, ja kuuntelee radiota. Mietiskelee ja pohtii monia juttuja.
Kärsii kotipalvelun huonosta hoidosta, kiireestä ja nälästä (yli 12 h väli ruokailussa ja oma liikkuminen niin huonoa, ettei voi ruokaa valmistaa). Eniten häntä surettaa likaisuus, kun on tottunut pitämään itsensä puhtaana ja nyt on vain kerran viikossa pesu.
Omat lapset auttavat paljon, ja jälkipolvi on voimavara. Harmittelee, kun ei ole aikanaan ollut läheinen äiti tai isoäiti, vaan enemmän etäinen. Muistelee paljon vanhoja asioita. Kirjeet, kortit ja kyläilyt ovat tärkeitä.
Sen takia ollutkin niin lastensa menoissa mukana. Onnellinen pirteä mummo joka nauttii siitä, että lapsia on jo viidessä polvessa. Jalat vaan huonot, mutta muuten juttu luistaa. On siis ollut jo vuosikymmeniä nuorempien kanssa.
" Ei voi jakaa sitä historiaa minkä itse on kokenut ",kirjoitat. Nuoret kuuntelemaan vanhusten tarinoita, sillä vain sillätavoin tieto kulkee sukupolvesta toiseen. Monissa kulttuureissa tämä on itsestäänselvyys ja hieno tapa saada vanhus tuntemaan itsensä vielä merkitykselliseksi.
ihmisten elinikä on pidentynyt huomattavasti eli yllättävän moni elää yli 90-vuotiaaksi.
miten hienoa niiden elämä on kun mitään ei muista. joka päivä on uusi tuntematon päivä uusine ihmisineen.
tosissaan.. en usko että se nyt niin 'karmeeta' on. Siinä vaiheessa on elänyt ja kuolema ei ole pelko. ja jos et tienny, elämä jatkuu sen nuoruudenkin jälkeen..
ja on vanhuksia joilla ei ole. Nämä johtuu monista syistä. Osa elää menneissä murheissa ja suruissa, eivät ole koskaan osanneet jatkaa elämää eteenpäin ja yleensä ne vanhana sitten nousee pintaan.
Sitten on taas niitä vanhuksia jotka ovat sinut menneisyytensä kanssa ja elävät hyvää onnellista vanhuutta. Vaikka osa heistäkin sanoo että voisivat jo jatkaa matkaa, kun tuntuu joskus että heidät on tänne unohdettu.
Vanhuksia kannattaa kuunnella, sieltä saa paljon viisaita neuvoja ja oppia.
" Ei voi jakaa sitä historiaa minkä itse on kokenut ",kirjoitat. Nuoret kuuntelemaan vanhusten tarinoita, sillä vain sillätavoin tieto kulkee sukupolvesta toiseen. Monissa kulttuureissa tämä on itsestäänselvyys ja hieno tapa saada vanhus tuntemaan itsensä vielä merkitykselliseksi.
ja "ehtivätkö" he?
Meidän naapuri ainakin leipoo, käy kaupassa ja hoitaa puutarhaa. Se käy myös eläkeläisten retkillä ym. Fillariakin ajaa vielä vaikka ikää yli 90 v.
Yli 90 v iässä kävi kanssani reissussa ja halusi ehdottomasti syödä hampurilaisen kun ei ole pitkiin aikoihin saanut sitä. Tykkäsi kovasti pitserian pitsasta kun sitä pääsi reissussa maistamaan jne.
Mummoni oli menettänyt miehensä jo yli 50 v ennen omaa kuolemaansa mutta ei tuntunut surkuttelevan sitä että oli ainoa ikäisiään jäljellä. Minusta mummo eli aina tätä päivää ja eli monissa asioissa nuorekkaammin kuin seuraava sukulpolvi ja nautti elämästään. Aina valmis kokeilemaan jotain uutta ja huumoria riitti.
hokea kuinka ennenvanhaan oli kaikki parempaa. Todella katkeran oloinen. Viimeist 25 vuotta tehnyt kuolemaa ja säälinyt sen johdosta itseään. Luultavasti käy kuin Hieno Åhlgrenille putousohjelmasta eli elää elää elääääää . Ei vanhuustee ihmisestä pyhimystä.
omakotitalossa äitini (85v) kanssa. Seuraa aikaansa lukemalla Hesarin päivittäin, katselee tekkarista erilaisia dokumenttija ajankohtaisohjelmia sekä uutisia. Seuraa telkkarista myös urheilua. Tekee paljon pihatöitä. Ikävöi kovasti poikiamme (6v ja 7v) jollemme ole viikkoon ehtineet visiitille. Poikien kanssa pelleilee, juttelee, tekee palapelejä ja toimii sählymaalivahtina, juosta ei peleissä jaksa, mutta "vetelee" maaleja sille, joka haluaa treenata maalivahdin hommia jne.
Suunnittelee tulevaa, joskin viime vuosina on joutunut ajattelemaan sitä, ettei ihan loputtomiin taida elää. Viime kesänä sai vakavan sairauskohtauksen, josta elvytettiin. Tässä atakissa katosi joitain asioita muistista, mikä harmittaa isääni kovasti...
Elämänhalua tai onnellisuus ei varmastikaan ole pelkästään iästä kiinni.
Oma mummoni eli hyvän, pitkän elämän mutta oli kyllä surullinen jo vuosikymmeniä kun omanikäiset pikkuhiljaa kuolivat pois tai dementoituivat.
Toiselle mummille joka yli yhdeksänkymppisenä oli kova pala kun pikkusisko kuoli (87v). Pikkusisko oli se viimeinen joka "muisti", ts. oli elänyt saman lapsuuden ainakin osittain.
Tällä mummilla oli syviä ystävyyssuhteita, mutta hän itse sanoi että on vaikeaa esim. puhua sotamuistoista 20v nuoremman kanssa. He eivät muista sitä samaa kokemusta siinä elämäntilanteessa.
Suvun kanssa tietysti (tai toivottavasti) muodostuu erilaisia ihmissuhteita, mutta 1:1 ystävyys ja kumppanuus samassa elämänvaiheessa olevan kanssa on myös tärkeää.
Jos elää pitempään kuin muut, saattaa tässä suhteessa elämään jäädä aukko, ikävä kyllä.
Hänellä on dementoiva sairaus, joka on muuttanut häntä siten, että kaikki kriittisyys ja pahantuulisuus on sulanut pois ja hän on aina onnellinen, hyväntuulinen ja ystävällinen kaikille. Hänellä oli useita luokkatovereita (hyviä ystäviä) vielä hengissä ihan siihen asti kunnes hän ei enää osannt käyttää puhelinta eikä halunnut lähteä kotoa (sairauteen liittyen elämänpiiri kaventui). He olivat aktiivisia, retkeilivät tapailivat usein ja juttelivat puhelimessa.
Jokaisella yli 90-vuotiaalla erilaista. Miksi kokemaansa historiaa ei voi jakaa nuorempien kanssa?
Itseasiassa tutkimusten mukaan ihmisen onnellisuus ei korreloi ikään tai toimintakyvyn hiipumiseen vaan ennemminkin lapsuuden turvallisuudentunteen määrään/ varhaiseen vuorovaikutussuhteeseen.
Ikääntynyt voi olla jopa onnellisempi, kuin esim. 30-vuotias.
Tyttäriensä pitäisi olla auttamassa joka päivä. Hekään eivät ole ihan nuoria enää. Hyvässä fyysisessä kunnossa, muisti ei aina ihan pelitä.
Jouluna piti maljapuheen siitä, kuinka ei toivo kellekkään pitkää elämää.
Vietti kunnioitettvan ja mukavan vanhuuden.
Toinen 90v oli loppuun asti iloinen.
Eräs taas kuoli n. 57 vuotiaana jehovan todistajana ja ahdistuneena.
sukututkija
Omituinen kysymys. Oma mummo asui elämänsa samalla paikkakunnalla jakaen sitä elämäänsä. Itse olen muuttanut noin 20 kertaa. En ole ksokaan saanut jakaa sitä historiaa jonka olen kokenut, ikätoverieni kanssa.
Silti sitä eletään päivä kerrallaan. Joskus ahdistaa, joskus ei.