Mihinkään kuulumattomuuden tunne - kotiäitiydessa pahinta?
Mun mielestä pahinta tässä kotiäitiydessa taitaa olla se, ettei kuulu mihinkään :(. Paitsi omaan perheeseen tietty.
Uhmaikäisen temppuilut, jatkuva sottaisuus ja ainainen siivoaminen, univelka- ei, ne ei taida ola mitään verrattuna siihen, ettei ole muuta paikkaa ja roolia, kuin olla ÄITI ja puoliso.
Kyllähän leikkipuistoissa yms. tutustuu ihmisiin, ja vähän ehkä ystävystyykin, mutta meillä päin ainakin puistoissa yms väki vaihtuu, ihmiset tulee ja menee. Ja jos olet pidempään poissa em. paikoista, niin eipä siellä vissiin kovasti kaivata :(.
Tällaista vuodatusta. Mielipiteitä?
Kommentit (32)
Vieläpä korostaisin tuota äitinä olemista. On toki todella mukavaa olla äiti, mutta tällähetkellä tuntuu sen olevan ainut roolini. Tuo puolisona oleminenkin on jäänyt aikalailla taka-alalle. Välillä oikein räyhään miehelleni, kun tämä lukee lehtiä, pyörii netissä tai auton kimpussa työpäivän jälkeen minun jatkaen lapsen hoitoa... Tietysti hoidan lastamme mielelläni, mutta olen luopunut sen vuoksi kaikesta muusta mitä mieheni ei tunnu ymmärtävän. Ymmärrän sen, että hän haluaa "nollata" ajatuksiaan työpäivän jälkeen, mutta koska minä saan "nollata" omia ajatuksiani?
No aikamoista vuodatusta täälläkin... :)
Ollaan vaihdeltu puistoäitien kanssa puhelinnumeroita ja sitten on helppo laittaa tekstaria ja kysyä kahville tms. Siivoaminen ei ole minun vastuullani, vaan kotona kaikki siivoavat osansa.
mutta eri asiahan se on kuin jos olisi töissä: siellä kuuluu porukkaan, jos olet paikalla, sinulla on tehtävä, rooli, merkitys, jos olet poissa, niin sekin huomataan.
Kotiäitiydessä (tai työttömyydessä tms) ei välttämättä kuulu mihinkään, muualle kuin kotiin. Minusta se tunne on toisinaan aika ikävä. Kukaan ei kaipaa, kukaan ei odota mitään.
Kyllä minäkin olen puistotuttujen kanssa vaihtanut numeroita ja ollaan silloin tällöin yhteyksissä, lähinnä kuitenkin tavataan siellä puistossa. Ja jos vaikka parikin viikkoa ollaan oltu poissa, vaikka sairastelujen vuoksi, niin sittenhän ollaan. Joku saattaa ihmetellä että missähän ne on, mutta ei sen kummempaa.
Ja jos vaikka parikin viikkoa ollaan oltu poissa, vaikka sairastelujen vuoksi, niin sittenhän ollaan. Joku saattaa ihmetellä että missähän ne on, mutta ei sen kummempaa.
Jos me ollaan kipeinä, niin pistän läheisimmille puistotutuille tekstarin tyyliin "jippijai, korvatulehdus, tullaan varmaan vasta ensi viikolla taas puistoon". Jos vain häviää kuin pieru saharaa, niin ei kukaan ymmärrä kaivata.
on kirjoittanut kuin itsekin olisin voinut.ihan samoja tuntemuksia..
mä en meinaan töissäkään oikein kuulu mihinkään..
Kun lapset olivat pieniä, puistoissa pyöri lähinnä vai pph:t. Ei siellä kovinkaan usein äitejä näkynyt. Ne ystävyys-suhteet siis jäivät saamatta.
Nyt kun olen ollut pidemmän aikaa kotona, niin tuntuu, että ihmiset jakaantuvat kahteen ryhmään. Toiset ovat kateellisia, kun mulla on varaa olla kotona ja toiset pitävät tyhmänä luuserina, joka ei halua tehdä töitä.
Onhan mulla oikeita ystäviäkin, mutta kaikki asuvat kauempana ja käyvät töissä eli päivisin mulla on aika yksinäistä.
Olet kyllä ihan oikeassa, tuo on varmaan kotiäitiyden huonoinpia puolia.
kun välillä en oo kotona! Pienin (11 kk) alkaa heti itkeä "jälkikäteisitkua" kun su-aamuna kömmin sängystä ja isän kanssa on pitänyt selvitä jo 2 tuntia...
itselleni tuli sitten lopulta paha depressio, ja kauan on kestänyt päästä takaisin jaloilleni. Nyt olen onneksi töissä.
Yksi pahimmista on juuri mihinkään kuulumattomuus. Tuntuu ettei kukaan kaipaa. Tai siis kaipaa tuo perhe, mutta heillekin olen lähinnä palvelija ja siivooja. Pakko siivota koko ajan tai sitten antaa vaan sotkun kasaantua. Vessaan en pääse yksin, koska lapsi änkeää mukaan enkä edes muista milloin olisin saanut juoda kahvikupin rauhassa. Ketään ei kiinnosta mitä minulle kuuluu. Töissä sentään joku edes joskus saattaa kysyä "mitä kuuluu". Mulla kotiäitiys on vienyt itsetunnon aivan täysin. Haluaisin vain kuolla.
Kiitos, että sain avautua. Tästä viestistä ei kyllä apua ole kellekään muulle.
Yksi pahimmista on juuri mihinkään kuulumattomuus. Tuntuu ettei kukaan kaipaa. Tai siis kaipaa tuo perhe, mutta heillekin olen lähinnä palvelija ja siivooja. Pakko siivota koko ajan tai sitten antaa vaan sotkun kasaantua. Vessaan en pääse yksin, koska lapsi änkeää mukaan enkä edes muista milloin olisin saanut juoda kahvikupin rauhassa. Ketään ei kiinnosta mitä minulle kuuluu. Töissä sentään joku edes joskus saattaa kysyä "mitä kuuluu". Mulla kotiäitiys on vienyt itsetunnon aivan täysin. Haluaisin vain kuolla.
Kiitos, että sain avautua. Tästä viestistä ei kyllä apua ole kellekään muulle.
Jos nyt suorastaan tekee mieli kuolla, kannattaisi varmaan hakea ammattiapua. Ja palata töihin kun se on mahdollista, kotiäitiys ei sovi kaikille - eikä siinä mitään. Olet sitten onnellinen työssäkäyvä äiti.
Kiitos 12. Lapsi on vasta 1-vuotias ja ajatus hoitoon viemisestä tuntuu pahalta. Oloni ei johdu synnytyksen jälkeisestä masennuksesta vaan nimenomaan tästä kotona olemisesta.
mä en meinaan töissäkään oikein kuulu mihinkään..
Olen totaalisen ulkopuolinen kaikessa, siltä tuntuu. Vanhat ystävyyssuhteetkin ovat "laimentuneet" kaveritasolle, eikä siinä mitään (kavereita tarvitaan!), mutta todella "uskottua ja samanhenkistä ystävää" on vaikeata löytää. Siis sellaista jonka kanssa voisi puhua ihan_mistä_vain, täysin aidosti ja omana itsenään, missä tunnetilassa tahansa.
Miten niin vain äiti ja puoliso. Eikö siinä ole jo paljon? Pitää olla aika riittämätön itsetunto jos tarvitsee jonkun ryhmän pönkittämään tietoisuutta kuulua johonkin.
Minusta kotiäitiydessä pahinta on meteli. Jossain tehtaassa samasta volyymitasosta saisi vaarallisen työn lisän.
..ei oikein kuulu mihinkään. Ei ole kuin se äiti-rooli, en olisi koskaan uskonut kuinka yksinäistä äitiys voikaan olla! Eikä kaikille ole helppoa luoda uusia kontakteja ja tutustua ihmisiin.
Minäkään en muista milloin olisin juonut rauhassa kahvikupillisen, uskomatonta! Pitäiskö meidän perustaa sellainen yksinäisten ja mihinkään kuulumattomien äitien ketju jossa vaihdetaan kuulumisa? Tai yrittää meidän tutustua toisiimme? Ketään Jyväskylästä?
sulle ap löydy tästä elämästä muita rooleja äitiyden ja puolisona olemisen lisäksi, kuin työrooli? Olethan sä ystävä, tytär, oman alasi ammattilainen jne. Ei niistä rooleista tarvitse luopua vaikka onkin kotona; ammattilainen voi olla järjestötoiminnassa ja vaikka ammattiliiton toiminnassa, ja ystäviä voi saada lisää juurikin siksi, että on kotiäiti - silloin ihmisiin tutustuu yli ammatti-ja kulttuurirajojen. Tietenkin, jos asuu pienellä paikkakunnalla jossa ei voi oikein toteuttaa itseään harrastusten kautta, ja jossa ei ole perhekahviloita tai perhekerhoja, niin toi on vaikeaa, mutta kaupungissa mikään ei estä olemasta välillä myös muuta kuin äiti.
Minä varmaan tulisin sekopäiseksi, jos en saisi välillä olla myös muissa rooleissa (teen järjestötyötä) ja jos en olisi aktiivisesti koonnut ystäväporukkaa kotiin jäädessäni (siis ennestään tuntemattomista ihmisistä). Varsinkin uusien ystävien saaminen vaatii aktiivisuutta ja on joskus aika työlästä, mut hei - eipä mulla nyt tässä juuri muutakaan tekemistä ole.
Tsemppiä ap, sulla on varmasti vaikka mitä mahdollisuuksia ottaa enemmän irti kotona olosta, et vain nyt huomaa niitä.
kaipaa kotiäitinä ja sitä että on se työrooli ja minä-rooli eikä vain äiti- ja puoliso-roolit.
Olin 6v kotona ja osan aikaa onnellinenkin, mutta viimeinen vuosi oli todella vaikea, masennustakin oli. Nyt olen töissä ja vaikka ei aina ole herkkua töissäkään, niin työyhteisöön kuuluminen on mukavaa ja se että on muutakin kuin vain äiti ja puoliso.
Työttömyyteen liittyy samantapaisia tunteita.
Kuulumisen tunne on eräs ihmisen perustarpeita.
On surullista, jos kotiäiti jää yksin.
Juuri tämän takia seurakunnatkin satsaavat perhetyöhön, erilaisiin perhekerhoihin, äiti-lapsi-ryhmiin, ensimmäisen lapsensa saaneiden ryhmiin jne. On myös perheleirejä ja retkiä.
Juuri se, että saa jakaa toisten kanssa sen elämänsä kuitenkin tärkeimmän asiansa, äitiyden, voi olla ratkaisevaa jaksamisen kannalta.
Pyrkikää tosiaan "tunkemaan" mukaan kaikkialle! tämäntapaisten kerhojen lisäksi avoimiin päiväkoteihin, puistoihin, muskareihin. Neuvoloissakin taitaa olla imetystukiryhmien lisäksi monenlaista perhekahvilaa. Näiden järjestettyjen lisäksi kannattaa satsata itsekin tietoiseen lähestymiseen. Kutsukaa ehkä joku silloin tällöin kahvikupposelle. Ehdottakaa vaikka vähän vieraammallekin reissua vaikka kotieläinpuistoon jos kotiin kutsuminen tuntuu liian hankalalta. Usein se vaatii alussa ylimääräistä jaksamista, ja tuntuu tahmealta, mutta palkinto tulee vasta ajan mittaan. Ihmissuhteet vaativat tilaa ja aikaa kehkeytyäkseen asteelle, jossa voi kokea kuulumista.
Voimia kotiäideille, teette arvokasta - ja korvaamatontakin työtä.
sulle ap löydy tästä elämästä muita rooleja äitiyden ja puolisona olemisen lisäksi, kuin työrooli? Olethan sä ystävä, tytär, oman alasi ammattilainen jne. Ei niistä rooleista tarvitse luopua vaikka onkin kotona; ammattilainen voi olla järjestötoiminnassa ja vaikka ammattiliiton toiminnassa, ja ystäviä voi saada lisää juurikin siksi, että on kotiäiti - silloin ihmisiin tutustuu yli ammatti-ja kulttuurirajojen. Tietenkin, jos asuu pienellä paikkakunnalla jossa ei voi oikein toteuttaa itseään harrastusten kautta, ja jossa ei ole perhekahviloita tai perhekerhoja, niin toi on vaikeaa, mutta kaupungissa mikään ei estä olemasta välillä myös muuta kuin äiti. Minä varmaan tulisin sekopäiseksi, jos en saisi välillä olla myös muissa rooleissa (teen järjestötyötä) ja jos en olisi aktiivisesti koonnut ystäväporukkaa kotiin jäädessäni (siis ennestään tuntemattomista ihmisistä). Varsinkin uusien ystävien saaminen vaatii aktiivisuutta ja on joskus aika työlästä, mut hei - eipä mulla nyt tässä juuri muutakaan tekemistä ole. Tsemppiä ap, sulla on varmasti vaikka mitä mahdollisuuksia ottaa enemmän irti kotona olosta, et vain nyt huomaa niitä.
Itselläni ei ole onnistunut ihan uusien ystävyyssuhteiden luominen näin aikuisiän mittaan. Kavereita olen kyläl kerännyt paljonkin, ja ihan kiva sekin. Tai ehkäpä minulla on liian tarkka käsitys ystävyyden ja "kaveruuden" rajasta. Olen tämän todennut ennenkin... että joku pitää ystävyyssuhteeena sellaista joka minulle merkitsee "vain" kaveruussuhdetta. Ei mitenkään negatiivisessa mielessä. Mutta olen vain tottunut ajattelemaan että ystävyys on poikkeuksellista syvyyttä ja toisen hyväksymistä täysin sellaisena kuin on, vailla ehtoja (esimerkiksi tyyliin: "tykkään nähdä sua vaan kun oot iloisella mielellä ja sulla menee hyvin, en jaksa kuunnella kenenkään murheita" -sillä tällaista viestiä antavaa kaveria en voi täysin pitää luotettuna ystävänäni).
minä kyllä koen kuuluvani jonkinlaiseen äitikerhoon. Asun Helsingissä alueella, jossa on varsin monipuolinen ja aktiivinen hiekkalaatikkojengi. Sieltä olen löytänyt monenlaisia ystäviä, joiden kanssa vietän päiviä lapsia vahtien. Mukavaa ja yhteisöllistä.
Ymmärrän silti mitä tarkoitat. Välillä on muusta maailmasta irrallinen olo, kun ei mene minnekään, ei ole tärkeitä puheluita.. Suurin osa lapsia edeltäneistä ystävistäni on töissä tai opiskelee, rilluu iltaisin ja harrastaa. Itse en pääse mukaan juuri koskaan.
Minusta pahinta silti on unettomuus. Kun saan nukkua, minusta on ihanaa olla kotona äitinä. Jos en pitkään aikaan saa, en tykkää mistään ollenkaan.
Ollaan vaihdeltu puistoäitien kanssa puhelinnumeroita ja sitten on helppo laittaa tekstaria ja kysyä kahville tms. Siivoaminen ei ole minun vastuullani, vaan kotona kaikki siivoavat osansa.