Tapahtumat

Kun kirjaudut sisään näet tässä ilmoitukset sinua kiinnostavista asioista.

Kirjaudu sisään

Olitteko heti ekstaasissa vauvastanne?

Vierailija
06.10.2010 |

Olen nyt sairaalassa, synnytin eilen aamulla kauniin tyttövauvan. Olemme käyneet läpi 5 vuotta vaikeita lapsettomuushoitoja, joten tämä lapsi on meille kuin ihme. Nyt kuitenkin huomaan kauhukseni, että yöllä kävi ahdistamaan aivan järkyttävästi. En haluaisi tietenkään perua vauvaamme, siitä ei ole kyse. En vain tunne suunnatonta rakkautta tuota pienokaista kohtaan, vaikka suloinen onkin ja päivällä en malttanut olla suukottelematta häntä. Onko tämä normaalia? Yöllä teki mieli vain itkeä, kun vauva makasi rinnallani ja imi tissiä. Onko muilla vastaavia kokemuksia? Pelkään, että sama tunne jatkuu kotona. Miehelle en uskaltanut sanoa mitään. Onkohan tämä normaalia baby bluesia? Kuinka nopeasti on teillä mennyt ohi? Nytkin taas alkaa tulla hirveä ahdistus, kun iltaa mennään eteenpäin. Itkettää, mitä tulikaan tehtyä.. Autakaa..

Kommentit (23)

Vierailija
1/23 |
06.10.2010 |
Näytä aiemmat lainaukset

mutta kyllä mulla heti aina ollut euforinen olo eli olen vain tuijotellut vauvojani ja suukotellut (ihan kuten sinäkin). se rakkauden tunne tulee kun tutustutte toisiinne ja vauva alkaa tuntua omalta persoonaltaan. Se ihastus muuttuu rakkaudeksi.

Vierailija
2/23 |
06.10.2010 |
Näytä aiemmat lainaukset

Oli toivottu lapsi ja kaikki meni hyvin, mutta ei se ollut mitenkään rakkautta ensi silmäyksellä. Ensimmäiset viikot vain hoidin vauvaa kuin vierasta olentoa ja sitten kun alkoi tulla vastavuoroista hymyä ym., alkoi äidinrakkaus todella roihuta minussa. Anna aikaa itsellesi äläkä anna toisten määritellä miltä "pitäisi" tuntua.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
3/23 |
06.10.2010 |
Näytä aiemmat lainaukset

En vieläkään, vaikka on jo 9-v ;)



Väsyneenä ja hormoneissa on kaikenlaisia mielialoja. Kyllä se siitä tasaantuu.

Vierailija
4/23 |
06.10.2010 |
Näytä aiemmat lainaukset

On tosi monenlaisia tunteita ja tuntemuksia ja luulen, että kaikki kuuluu normaaliin juuri synnyttäneen tunnemaailmaan. Itselläni on kaikkien lasten kohdalla syttynyt välitön tunne,mutta niin ei ole kaikille. Se tunne voi tulla, syventyä ja siihen tuntee pakahtuvansa. Itselläni rankat synnytykset ovat tehneet suunnattoman helpotuksen ja onnen siitä, että kaikki on päättynyt hyvin.



Juttele ihmeessä tunteistasi neuvolassa ja sairaalassa kätilöille. He varmasti osaavat kuunnella ja auttaa.elämässäsi on suuri suuri muutos ja suuret tunteet vievät sinua. Kaikkea hyvää teille ja paljon onnea vauvasta.

Vierailija
5/23 |
06.10.2010 |
Näytä aiemmat lainaukset

Tuossa vaiheessa on oikeasti hormoonit niin sekaisin, että tuo itkuisuus on enemmän kuin normaalia. Muistan ekani kanssa, kun mies sanoi kissa ja minä itkin, siis ollessamme sairaalassa :D Kyllä se siitä... Onnea vauvasta

Vierailija
6/23 |
06.10.2010 |
Näytä aiemmat lainaukset

Mä olin kyllä ensi alkuun lähinnä paniikissa. Sitten vaan väsyny. Jossain tuossa lapsen ollessa 6 kk alkoi tulla sellanen ihana lämmin rakkaus... Ja sitä on riittäny seuraavat 7 vuotta :)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
7/23 |
06.10.2010 |
Näytä aiemmat lainaukset

yhtäkkiä on uusi vieras ihminen siinä sun vastuullas ja hormonit jyllää. Se rakkauden tunne pulpahtaa esiin kun totut uuteen tilanteeseen ja saat viettää aikaa sen ihanan vauvasi kanssa. ONNEA.

Vierailija
8/23 |
06.10.2010 |
Näytä aiemmat lainaukset

varsinkin esikoisen kanssa en osannut mitään muuta kuin itkeä. Kotona sitten äiti itki enemmän kuin vauva, varmasti maailman ainut pari jossa näin, esikoinen nimittäin ei koskaan itkenyt, onneksi en silloin tiennyt että se vasta vaarallista on, olisin itkenyt vielä enemmän.



Kuopusta suorastaan vihasin, miten joku pikkupaskiainen voi satuttaa niin paljon, vasta kun joku sanoi että ahdasta oli vauvallakin tajusin että eihän se vauvan vika ollut.



Jälkeen päin olen usein ajatellut kuinka itsekeskeisen typeriä vastasynnyttäneen ajatukset on.



Muutaman viikon jälkeen en kummallakaan kertaa osannut kuin ihmettellä mitäen ihania lapsia oltiin saatu aikaan.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
9/23 |
06.10.2010 |
Näytä aiemmat lainaukset

että tuossako tuo nyt on eikä oikein tuntunut miltään. Toki ihastelin, mutta en sen syvempää. Rakkaus kasvoi pikkuhiljaa. Kolmen kuukauden kohdalla jo huomasin rakastavani tosi paljon. Välillä itsekin itkeskelin, että mihin olen ryhtynyt ja tuntui pahalta. Etenkin yöt ooli pahoja, koska tuli valvottua ja mietittyä siinä samalla kaikenlaista. Helpotti kun vauva oli 3-4kk.



Toisen kohdalla olin varma, että nyt rakastun tulokkaasen heti kun tiedän mitä tuleman pitää. Ei siinä kuitenkaan niin käynyt vaan rakkaus kasvoi häneenkin pikkuhiljaa.



En voi ymmärtää miten jotkut itkeä pillittävät onnesta jo synnytyssalissa. Itselläni on aina ollut vain helpottunut fiilis kun vauva on ulkona ja synnytys ja raskaus on ohitse.



Äidin rakkaus on niin kummallista. Välillä pientä rakastaa tosi lujaa ja välillä jopa vihaa.

Vierailija
10/23 |
06.10.2010 |
Näytä aiemmat lainaukset

suorastaan ekstaasissa ensi sekunnista alkaen. Lapsi on ollut koko ikänsä kaikin puolin vaativin, mutta vienyt silti äidin sydämen erilailla kuin toiset lapset.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
11/23 |
06.10.2010 |
Näytä aiemmat lainaukset

Tuo on ihan normaalia. Itsekin tunsin ahdistusta vauvasta. Ajan kanssa opit tuntemaan vauvasi ja rakkaus kehittyy pikkuhiljaa. Eikä se rakkaus aina täydellistä tule olemaankaan. Kitinät, itkut, uhmat ja univaikeudet ärsyttävät myöhemmin, mutta sellaistahan se elämä yleensäkin on eli ei täydellistä. Mukavia hetkiä uuden vauvan kanssa, ota ihan rennosti ja anna tunteiden tulla, mutta älä jää huonoihin tunteisiin liikaa kiinni.

Vierailija
12/23 |
06.10.2010 |
Näytä aiemmat lainaukset

aluksi lapsi ol minulle vain vauva, jota hoitaa. Rakkaus syttyi myöhemmin. Enkä muuten mitenkään masentunut ollut.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
13/23 |
06.10.2010 |
Näytä aiemmat lainaukset

Rakastut kyllä :)

Vierailija
14/23 |
06.10.2010 |
Näytä aiemmat lainaukset

Minulla kävi esikoisen kanssa myös niin, että päivät meni ihan hyvin, mutta iltaa kohden minut valtasi epätoivo ja tuntui, ettei mistään tule mitään. Itkin sitten ensimmäiset kaksi viikkoa ja sitten helpotti.

Kuopuksen synnyttyä ei tullut tuota epätoivoa ollenkaan vaikka pelkäsin, että taas pillitetään. Tsemppiä, kyllä se siitä ajan kanssa. :)

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
15/23 |
06.10.2010 |
Näytä aiemmat lainaukset

Itken täällä sairaalassa, kun luen teidän kommentteja. Kiitos tuesta koko sydämeni pohjasta! T. Ap

Vierailija
16/23 |
09.10.2010 |
Näytä aiemmat lainaukset

Olemme nyt kotona ja ahdistuksesta ei ole tietoakaan :)! Se on siis totta, että aika nopeasti nuo negatiiviset tunteet väistyvät ja vauvaan alkaa todella kiintyä. Tänään tunsin ekaa kertaa hetken pakahduttavaa rakkautta vauvaa kohtaan. Luulen, että sairaalaympäristö itsellään aiheutti minulle kamalan olon. Ehkä minulla on jonkin asteinen sairaalakammo. Vauvakin haisi mielestäni sairaalassa aivan sairaalalle. Nyt hän tuoksuu meidän kodille ja normaalille vauvalle :). Suloinen otus!



Ai niin, viimeisenä iltana sairaalassa sain ahdistuskohtauksen. Syke nousi aivan kattoon ja verenpaine (yläpaine) oli yli 190. Sain sitten Opamaxin ja tilanne rauhoittui miltei heti. Sain nukuttua, vauvan ottivat hoitohuoneeseen yöksi. No, en ollut nukkunut 3 yöhön, joten se kenties edesauttoi olotilan kehittymistä huonompaan suuntaan ja lopulta laukesi ahdistus-/paniikkikohtauksena. Miehellekin kerroin vihdoin olostani ja hän oli ja on edelleen hyvin ymmärtäväinen ja auttaa ihanan aktiivisesti vauvan kanssa.



Vauva valvottaa edelleen öisin,. mutta enää en siitä ahdistu, nukun sitten päivisin päikkäreitä vauvan kanssa samaan aikaan. Kotona saa olla ihan oma rytmi, ei niin kuin sairaalassa.



Nyt olo on helpottunut :). Kiitos kaikille tuesta ja omista tarinoistanne, ne helpottivat paljon hädän hetkellä.



Ap



Vierailija
17/23 |
06.10.2010 |
Näytä aiemmat lainaukset

Down came the rain

Vierailija
18/23 |
06.10.2010 |
Näytä aiemmat lainaukset

mutta olin itsekin yllättynyt siitä. Eihän ole oikeasti mitään järkeä siinä, että klo 07 sinulla on elämä johon kuuluu vaikka mitä tärkeää, ja sitten klo 07:01 kun vauva nostetaan rinnalle, kaikki muu katoaa täysin eikä mikään enää ole lähellekään yhtä tärkeää. Reaktio ei ollut älyllinen, se oli varmaan ihan hormonaalinen.



Se ei kuitenkaan vaikuta, mä olin molempien lasteni syntyessä niin tolkuttomassa hormonihumalassa että silmänräpäyksessä uusi tulokas oli mun elämäni tärkein asia. Eikä muuten ole mitenkään kovin poliittisesti korrektia että näin kävi myös kuopuksen syntyessä - siinä hetkessä tuntui että esikoinen ei enää ollutkaan ykkönen, vaan uusi vauva (mitä en ikimaailmassa olisi etukäteen uskonut, päinvastoin kuvittelin ettei toista vauvaa voisi todellakaan rakastaa yhtä paljon kuin ensimmäistä).



Onneksi hormonihumalakin on vain tilapäinen tilanne...

Vierailija
19/23 |
06.10.2010 |
Näytä aiemmat lainaukset

Ja mun mielestä asiasta voisi puhua enemmän. Aina vaan hehkutetaan sitä miten vauvaan rakastui heti ensisilmäyksellä.



Kyllä siinä muutama viikko meni, ennen kuin se "maaginen" yhteys tuli.

Vierailija
20/23 |
06.10.2010 |
Näytä aiemmat lainaukset

mutta kyllä mulla heti aina ollut euforinen olo eli olen vain tuijotellut vauvojani ja suukotellut (ihan kuten sinäkin). se rakkauden tunne tulee kun tutustutte toisiinne ja vauva alkaa tuntua omalta persoonaltaan. Se ihastus muuttuu rakkaudeksi.

jonain päivänä rakkaimmatkin ihmiset ottavat myös päähän... Mutta olen samaa mieltä edellsen kanssa, rakastaakseen pitää tuntea ihminen, silloin tunne on ns. vakaalla pohjalla.

Ap, nauti nyt ihanasta pallerostasi, äläkä murehdi turhia (helpommins anottu kuin tehty, tiedän...)!

Kirjoita seuraavat numerot peräkkäin: viisi kahdeksan seitsemän