Uskooko joku väitteeseen et "rakastaa lastani kuin omaansa"
Mä uskon et aikuinen ihminen voi tehdä päätöksen pitää huolta uuden kumppanin lapsista ja jollain tasolla oppia jopa pitämään niistä ihmisinä mut väite et rakastaa kuin omiaan on kyl niin suurta itsepetosta kuin vaan voi.En nyt tarkoita adoptioo jossa lapsia on odotettu yhteisvoimmin vuoskaudet vaan ihan perus uusperhekuvioo jossa naiset väittää et uus mies otti lapseni omakseen.Toimii tietty toisinkin päin.Ei kukaan voi rakastaa toisen lasta,ei vaan voi vaikka haluiskin eikä se tee kenestäkään pahaa ihmistä.Se on vaan biologiaa et oma jälkeläinen menee muiden edelle.Tietenkään kukaan ei uskalla mun lisäksi myöntää totuutta,sellanenhan kivitettäis "lapsivihaajana"
Kommentit (20)
Miehelläni on lapsipuoli aiemmasta liitosta, on ollut lapsen elämässä tämän ollessa vuoden vanha. En ole missään huomannut eroa, kuinka mies suhtautuu tähän lapsipuoleensa suhteessa omiin biologisiin lapsiinsa. Kälyni taas on ollut kasvattilapsi, ja äitinsä tuntuu olevan kiintyneempi näihin kasvattilapsiinsa kuin omiinsa. Toki omat lapsensa on jo vanhempia, ja on jo isomummo.
ei se oo odottamisesta kiinni, vaan siitä, että eletään yhteistä arkea, huolehditaan toisistamme ja tunnetaan toisemme kunnolla. Kyllä siinä rakkaus kasvaa niin omaa biolasta kuin perheen muitakin lapsia kohtaan.
tapasin nykyisen aviomieheni.
Yhteisiä lapsia meillä on kaksi.
Minun lapseni ovat jo aikusia mutta vaikka keskellä yötä voivat soittaa miehelleni ja hän ryntää auttamaan jos on hätä.
Luultavasti mies pystyy helpommin rakastamaan niitä kumppanin lapsia kuin toisisin päin.
Minä en ainakaan tykkää kenestäkään vieraasta (edes sukulais) lapsesta. Siedän kyllä.
kyllä
Rakkauteni ja kiintymekseni, ei ole riippuvainen yhteisestä biologiasta
voi olla jopa helpompaa rakastaa toisen lapsia.
En elä itse tälläisessä tilanteessa,ei ole lasta kellarissa piilossa,vaan olen kiinnostunut.Lähivanhemmuus joo mut entä jos kyseessä vaik alle kouluikäinen joka käy joka toinen viikonloppu.Onkohan niin et miehen on vaan rakastuessaan naiseen helpompi hyväksyä lapset kuin toisin päin.?
mutta voin täydestä sydämestäni sanoa, että voisin koska tahansa ottaa parhaan ystäväni tai veljeni lapset meille asumaan ja rakastaisin heitä aivan kuten omianikin. Rakastan heitä jo nyt todella paljon vaikka emme edes jaa arkea!
En usko olevani ainut laatuani, joten takuulla muutkin siihen pystyvät.
Olen muuten saanut sen kuvan, että miesten on helpompi hyväksyä vieraat lapset kuin naisten!
toisilta se onnistuu, toisilta taas ei, meitä kun on niin erilaisia :)
luulen, että jos uusperheessä vaan toisella on lapsia ennestään, sen lapsettoman on helpompi kiintäy toisen lapsiin, kun ei ole ns. vertailukohtaa...ymmärsikö kukaan ?
Oma isäni ei ole biologinen sellainen, mutta on ollut minulle kyllä varmasti läheisempi kuin oma biologinen monille. Jo 38 vuoden ajan, ja tiedän että on rakastanut minua, niin paljon tehnyt eteeni.
Joten puutaheinää tuo vaihe.
Ulkopuoliset kuvittelee, että kyseessä olisi ikään kuin jossain umpiossa oleva äitipuolen ja lapsipuolen suhde. Ettei kukaan muu siihen voisi vaikuttaa.
Ja että automaattisesti kaikki lapset tykkää kaikista aikuisista ja toisinpäin, kaikki aikuiset tykkää kaikista lapsista.
Mutta etenkin viikonloppulasten ollessa kyseessä takana ja taustalla on myös se lasten biolioginen äiti, joka omalla asenteella, toiminnallaan pystyy vaikuttamaan ja vaikka tuhoamaan alkavan tutustumisen ja suhteen.
Lisäksi se tosiasia on, että lapset tulevat tapaamaan isäänsä. Heillä on ikävä isää, ei isän perhettä eikä sitä äitipuolta.
Pidin kyllä kovasti miehen lapsista, kävivät viikonloppuisin. Olisin halunnut tutustua ja luoda ns. suhteen heihin. Olin valmis naivisti "tykkäämään ja ottamaan vastuuta kuin omistani".
Lapset itse torpedoivat minun kaikki yritykseni alas hyvin tehokkaasti.
Jälkeenpäin lapsi kertoi, että äiti lähetti heidät tapaamisille kehoituksella olla ilkeitä minulla ja kiusata minun ja miehen yhteistä lasta, tuolloin vielä vauva.
Ja kyllä he sitä tekivätkin !! Mies uskoi vasta kun lapsensa kertoi äidin saatesanat - mutta myöhäistähän se siinä vaiheessa on, kun ikävä on jo tapahtunut.
On kuulkaa todella vaikea tykätä lapsesta, joka sikailee ruokapöydässä, nauraa päin naamaa ja jättää virnistellen tekemättä pyydettyä pientä asiaa (omat jäljet) tai tekee just kuten on kielletty ja siihen päälle koko viikonlopun ajan oma pieni itkee, "se putosi, en mä tiedä mitä tapahtu, se vaan alkoi yhtäkkiä itkeä..." jne. Kiusaaminen loppui vasta kun lapsi oppi puhumaan ja kertoi, mitä tapahtui ja miehen lapset saivat jäkätyssaarnan tai rangaistuksen - minulta, eivät koskaan isältään, koska tämä ei voinut uskoa, että hänen omat suloiset, ihanat, viehättävät (kouluiän kynnyksellä olevat ) lapset todella ilkeilisivät meidän yhteiselle 2-3 vuotiaalle!!!
Tänä päivänä - ei, minulla ei ole minkäänlaisia välejä miehen lapsiin.
Olen yrittänyt monta kertaa, aina nollannut itseni ja päättänyt aloittaa ikään kuin alusta... mutta aina, AINA ne lapset itse torpedoivat kaiken alas omalla välinpitämättömyydellä.
Pyysin kerran lasta piirtämään kartan, keitä hänen perheeseensä kuuluu. Siihen en kuulu minä, eikä meidän yhteiset lapset / heidän sisaruspuolensa, vaikka kyseinen lapsi oli asunut meillä kokoaikaisesti useamman vuoden tuossa vaiheessa. Siihen kuuluu tietenkin isä, ja sitten kaikenlaista muuta miehen puoleista sukua joihin yhteys saattoi olla harvakseltaankin, ja esim. äiti, jota lapsi ei ollut tavannut moneen vuoteen (eikä ollut minkäänlaisessa yhteydessä, ei kortteja ei tekstareita, ei puheluita) mutta minä, joka olen kuitenkin arjesta vastannut ja huolehtinut vaatteet, puolustanut koulukiusaamistapauksessa ym ym, minä en kuulunut hänen perheeseensä.
Sen jälkeen lopetin, en enää huolehdi millään tavalla , huolehdin omani, olen äiti heille. Miehen lapsella on oma verkostonsa ja oma perheensä, joihin turvautua. Olen ihminen, enkä voi kuluttaa itseäni enempää loppuun, koska minun on oltava jaksava normaalijärkinen äiti ennenkaikkea omilleni.
Miehen lapsi, tuossa vaiheessa kun perhemääritelmänsä piirsi, oli jo 15 v.
En elä itse tälläisessä tilanteessa,ei ole lasta kellarissa piilossa,vaan olen kiinnostunut.Lähivanhemmuus joo mut entä jos kyseessä vaik alle kouluikäinen joka käy joka toinen viikonloppu.Onkohan niin et miehen on vaan rakastuessaan naiseen helpompi hyväksyä lapset kuin toisin päin.?
Ei ole.
Se ei ole oikeasti niin yksioikoista, että minä vain rakastan tuota lasta ja sitten lapsi vastaa siihen hyvällä.
Ihmisiä ovat ne lapsetkin, eikä kaikkien kanssa toimi.
Olin rakastanut häntä jo pitkään, kun viimein saimme hänet meille asumaan. Adoptioprosessi oli siihen verrattuna kevyt, sillä meidät arvioitiin sekä lastenpsykiatrian poliklinikalla, sossujen toimesta että oikeudessa - ja useammin kuin kerran. Viisi vuotta se vei.
Mä uskon et aikuinen ihminen voi tehdä päätöksen pitää huolta uuden kumppanin lapsista ja jollain tasolla oppia jopa pitämään niistä ihmisinä mut väite et rakastaa kuin omiaan on kyl niin suurta itsepetosta kuin vaan voi.
Huh kun kalskahti korvaan tuo "oppia pitämään NIISTÄ ihmisinä"
Ihan kuin puhuisit jostain todella vastenmielisistä olennoista.
Se on vaan biologiaa et oma jälkeläinen menee muiden edelle.Tietenkään kukaan ei uskalla mun lisäksi myöntää totuutta,sellanenhan kivitettäis "lapsivihaajana"
Uskallan myöntää etten rakasta miehen lapsia yhtäpaljon kuin omiani.
Mutta se on mielestäni ihan loogista ja sallittuakin. Omani olen kohdussani kantanut, synnyttänyt ja vauvasta asti hoitanut. He ovat osa minua, rakkainta maailmassa.
Miehen lapsiin sen sijaan olen luonut suhteen ihan eri lähtökohdista. Pidin heistä kyllä heti ensi tapaamisella, ovathan he osa rakastaamaani miestä ja olen myös alusta asti PÄÄTTÄNYT suhtautua heihin positiivisesti ja vastaanottavaisesti, olen ns. valinnut "koko paketin"
Ajan kuluessa olen kiintynyt heihin kokoajan enemmän ja enemmän ja nykyään voin rehellisesti sanoa, että rakastan heitä.
Olet kuitenkin väärässä siinä, etteikö puolison lapset voisi olla ns. "samalla viivalla". Vaikka en rakasta heitä yhtälailla kuin omiani, kohtelen heitä kuitenkin tasa-arvoisesti perheessä. He ovat siten ihan samalla viivalla omieni kanssa, En suosi perheessä ketään erityisesti vaan kaikki toivottavasti tuntevat itsensä ihan yhtä tärkeiksi.
Väitteesi on mielestäni liian yksioikoinen, jokainen ottaa uusioperheen eritavoin ja varmasti on myös sellaisia ihmisiä jotka pystyvät rakastamaan puolisonsa lapsia kuin omiaan.
Paljon vaikuttaa oma asenne, luonne sekä varmasti se minkä ikäisiä puolison lapset ovat olleet kun perhe on yhdistynyt.
Ulkopuoliset kuvittelee, että kyseessä olisi ikään kuin jossain umpiossa oleva äitipuolen ja lapsipuolen suhde. Ettei kukaan muu siihen voisi vaikuttaa.
Ja että automaattisesti kaikki lapset tykkää kaikista aikuisista ja toisinpäin, kaikki aikuiset tykkää kaikista lapsista.
Mutta etenkin viikonloppulasten ollessa kyseessä takana ja taustalla on myös se lasten biolioginen äiti, joka omalla asenteella, toiminnallaan pystyy vaikuttamaan ja vaikka tuhoamaan alkavan tutustumisen ja suhteen.
Lisäksi se tosiasia on, että lapset tulevat tapaamaan isäänsä. Heillä on ikävä isää, ei isän perhettä eikä sitä äitipuolta.Pidin kyllä kovasti miehen lapsista, kävivät viikonloppuisin. Olisin halunnut tutustua ja luoda ns. suhteen heihin. Olin valmis naivisti "tykkäämään ja ottamaan vastuuta kuin omistani".
Lapset itse torpedoivat minun kaikki yritykseni alas hyvin tehokkaasti.
Jälkeenpäin lapsi kertoi, että äiti lähetti heidät tapaamisille kehoituksella olla ilkeitä minulla ja kiusata minun ja miehen yhteistä lasta, tuolloin vielä vauva.
Ja kyllä he sitä tekivätkin !! Mies uskoi vasta kun lapsensa kertoi äidin saatesanat - mutta myöhäistähän se siinä vaiheessa on, kun ikävä on jo tapahtunut.On kuulkaa todella vaikea tykätä lapsesta, joka sikailee ruokapöydässä, nauraa päin naamaa ja jättää virnistellen tekemättä pyydettyä pientä asiaa (omat jäljet) tai tekee just kuten on kielletty ja siihen päälle koko viikonlopun ajan oma pieni itkee, "se putosi, en mä tiedä mitä tapahtu, se vaan alkoi yhtäkkiä itkeä..." jne. Kiusaaminen loppui vasta kun lapsi oppi puhumaan ja kertoi, mitä tapahtui ja miehen lapset saivat jäkätyssaarnan tai rangaistuksen - minulta, eivät koskaan isältään, koska tämä ei voinut uskoa, että hänen omat suloiset, ihanat, viehättävät (kouluiän kynnyksellä olevat ) lapset todella ilkeilisivät meidän yhteiselle 2-3 vuotiaalle!!!
Tänä päivänä - ei, minulla ei ole minkäänlaisia välejä miehen lapsiin.
Olen yrittänyt monta kertaa, aina nollannut itseni ja päättänyt aloittaa ikään kuin alusta... mutta aina, AINA ne lapset itse torpedoivat kaiken alas omalla välinpitämättömyydellä.Pyysin kerran lasta piirtämään kartan, keitä hänen perheeseensä kuuluu. Siihen en kuulu minä, eikä meidän yhteiset lapset / heidän sisaruspuolensa, vaikka kyseinen lapsi oli asunut meillä kokoaikaisesti useamman vuoden tuossa vaiheessa. Siihen kuuluu tietenkin isä, ja sitten kaikenlaista muuta miehen puoleista sukua joihin yhteys saattoi olla harvakseltaankin, ja esim. äiti, jota lapsi ei ollut tavannut moneen vuoteen (eikä ollut minkäänlaisessa yhteydessä, ei kortteja ei tekstareita, ei puheluita) mutta minä, joka olen kuitenkin arjesta vastannut ja huolehtinut vaatteet, puolustanut koulukiusaamistapauksessa ym ym, minä en kuulunut hänen perheeseensä.
Sen jälkeen lopetin, en enää huolehdi millään tavalla , huolehdin omani, olen äiti heille. Miehen lapsella on oma verkostonsa ja oma perheensä, joihin turvautua. Olen ihminen, enkä voi kuluttaa itseäni enempää loppuun, koska minun on oltava jaksava normaalijärkinen äiti ennenkaikkea omilleni.
Miehen lapsi, tuossa vaiheessa kun perhemääritelmänsä piirsi, oli jo 15 v.
olla rakastava suhde lapsipuoleen.
Jopa tiedän, että oman lapseni äitipuoli rakastaa häntä aivan samalla tavalla kuin biologisesti omiaan.
Itse luulen, etten samaan kykenisi. Onneksi ei ole tarvinnut testata. :)
Kyllä rakastan mieheni lapsia kuin omiani, ovat asuneet meillä jo yli 10 vuotta.
Joten väite ei päde kaikkiin.
vilpittömästi uskon rakastavan puolisoidensa lapsia kuin omiaan. Ovat tulleet kuvioihin jo vauva-aikana, eikä biol. isät missään tekemisissä. Luulen sen olevan suurin tekijä.
Oman mieheni tiedän rakastavan lastani, mutta ei kuin omaansa - sen sanoo suoraankin, eikä siinä mitään. Tuli elämäämme, kun lapsi oli 6
Kymmenen vuotta tässä "uusperheessä" eletty, iloja ja suruja koettu, mutta rakkaudesta ei ole koskaan ollut puutetta. Lasta(mme) ei mies ole koskaan kaltoin kohdellut, aina on ollut käsitellyt rakkaudella, hoitanut, hoivannut ja suojellut.
Nykyään hän on myös paperilla lapsen isä, perheen sisäinen adoptio. Hän loukkaantuisi pahasti, jos kuulisi väitteesi. Tehnyt kaikkensa ja joku kehtaa epäillä hänen rakkauttaan.
huolehtiminen ja vatuunkanto on lähinnä velvollisuus jonka voi hoitaa moitteettomasti. Rakastamiseen en usko, ehkä jos on tullut lapsen elämään jo pienenä eikä ole omia lapsi niin ehkä silloin.
Olen toiminut lähi-äitipuolena kohta 12v ja lapsi tuntuu omalta.