Olenko liian itsekäs vai kannattooko sitä enään edes miettiä eroa?

sekin aika tulee vielä.



Nyt keskityt paranemaan ja annat lapsellesi sairautesi puitteissa mahdollisimman tavallisen, turvallisen ja mukavan kodin ja arjen, niinkuin tähänkin asti. Jos olet vakavasti sairas, tarvitset läheisen ihmisen tukea ja lapsi tarvitsee jotain tuttua ja turvallista ympärilleen. Kuka muu se oikeasti voisi olla kuin miehesi? Luuletko oikeasti, että kipeänä ja leikkauksista toipilaana voit mennä viipottaa ja bilettää ja elää sitä sinkkuaikaa? Et voi. Joten nyt keskityt parantamaan itsesi ja myöhemmin pohdit muita asioita.



Ja mieti lastasi. Mitä, jos nyt eroat ja muutat lapsesi kanssa pois. Väistämättä hän jollain tapaa erkaantuu isästään ja tämän hetkisestä kodistaan ja JOS kävisikin niin, että et selviäisi, lapsella olisi sopeutuminen sekä siihen asiaan, että paluuseen isän luokse jälleen. Kun hän ei välttämättä olisi sopeutunut vielä muuttoon sinunkaan kanssasi, eroon ja uuteen kotiin? Silti paluu "takaisin entiseen" ilman sinua olisi rankempi kuin jos hän menettäisi sinut nyt. Enkä sano tätä siksi, että epäilisin ettet parane, enhän edes tiedä, mikä sinulla on. Toivon vain, että ymmärrät laittaa asiat järjestykseen ja tajuat, mikä tällä hetkellä juuri nyt on tärkeintä. Voin kertoa, että sitä ei ole muutama sumuinen baari-ilta ja yhden yön pano. Ei. Tuttuus, tuki ja turvallisuus tulee nousemaan sinun kohdallasi vielä arvoon arvaamattomaan ja vain tyhmä luopuu siitä silloin, kun sitä kaikista eniten tulee tarvitsemaan ja vioittaa siinä sivussa vielä mennen tullen omaa rakasta lastaan.



Tiedän, että sulla on varmaan vielä pää pyörällä tuon sairastumisenkin takia, mutta vaikka olet sairas, ei ole pakko olla tyhmä ja ajattelematon.

että jos sinun on IHAN PAKKO lähteä tuosta suhteesta, on vain oikeus ja kohtuus, ettet ota lasta mukaasi. Oikeasti; vieraaseen asuntoon, uuteen kotiin, vakavasti sairaan äidin kanssa keskelle hoitoja ja eroon isästä? Ei. Lapsen ainakin on jäätävä isälleen, tuttuun ja turvalliseen ympäristöön.

Mutta koen itseni todella itsekkääksi, kun nyt edes ajattelen perheen rikkomista. Hajottaisin lapseni perheen ja veisin hänet uuteen kotiin samaan aikaan kun itse kävisin läpi rankkoja hoitoja. Ei minulla edes taida olla oikeutta tehdä sitä hänelle.

Et vain koe itseäsi itsekkääksi, vaan olet sitä myös, jos rikot tuossa tilanteessa perheesi. Ja olet oikeassa, sinulla ei ole oikeutta tehdä sitä, varsinkaan tuossa tilanteessa.

Koen olevani ihan onnellinen mieheni kanssa.

Haluaisin vain olla onnellinen...

Tiedäthän, että perusonnellinen on ihan riittävä! KUKAAN ihminen maailmassa ei ole läpeensä onnellinen joka päivä. Et edes sinä, et yksin etkä sen unelmien miehen kanssa.

sulla on 2v. lapsi, olet ÄITI. Paljonko se painaa tilanteessa, kun lapsesi kaipaa turvaa?

sulla on 2v. lapsi, olet ÄITI. Paljonko se painaa tilanteessa, kun lapsesi kaipaa turvaa?

kadotetun nuoruuden metsastaminen voi odottaa.. kun olet selvinnyt leikkauksistasi voit hyvilla mielin jattaa lapsen turvalliseen kotiin isansa kanssa ja lahtea etsimaan itseasi..

Sen oikeankin miehen kanssa arki voi mennä eteenpäin tasapaksuna.



Mutta älä nyt ala lapselta perhettäsi hajottamaan. Miten rankkoja hoidot ovat? Pystytkö lapsestasi huolehtimaan kunnolla?

Noita taisin juuri nyt tarvitakin, että havahtuisin tähän todellisuuteen... Kun sain kuulla sairaudestani aloin väkisinkin pohtia elämääni ja sitä mitä itse haluan, kait se jollain lailla on luonnollistakin... Kun pelkää kuolevansa alkaa miettiä sitä mitä ei ole saanut...



Kadotetun nuoruuden metsästys siis odottakoon, ehkä leikkausten ja hoitojen jälkeen en enään edes sitä kaipaa, ehkä sairaus kasvattaa minua myös ihmisenä. Ehkä sitä sitten oppisi arvostamaan sitä mitä on saanut. Aika näyttää, tärkeintä lienee nyt turvata lapselle mahd. turvallinen ja vakaa koti sairaudestani huolimatta.



Jotenkin jo tiesin itsekin, että en todellakaan voi nyt erota ja lähteä etsimään sitä jotain, tarvitsin siihen vain sen "varmistuksen". Kiitos!

ap

kaipaat nyt aikaa, jolloin olit nuori, vapaa JA terve. Vähän niinkuin loisit itsellesi menneisyydestä "tuttua" unelmamaailmaa, joka ei oikeasti ole savutettavissa.

Lohduksi sanon, että useimmat ihmiset joissain vaiheessa tuntevat, että tässäkö tämä nyt on ja sitten tuntuu tyhjältä. En uskalla edes arvuutella miten vakavan sairauden kohtaaminen ehkä lisää tuollaisia erilaisia tunteita.

Joku kirjoitti viisaasti, että ei mitenkään voi tuntea suurta onnea ja huumaa kaiken aikaa. Pitäkässä liitossa on erilaisa vaiheita, suuri rakkaus voi hävitä ja taas pulpahtaa esiin. Esimerkiksi kun huomaa saaneensa tukea puolisolta, voi tulla pintaan uudenlainen arvostus ja sen myötä uudenlainen rakkaus. Siitäkin huolimatta, että välillä koko puoliso on tuntunut ihan plaah-tyypiltä.

Onneksi sinulla on lapsi ja perhe. Olet saavuttanut paljon ja tärkeää. Voimia paranemiseen, siihen kannattaa nyt keskittyä samoni kun turvan antamiseen lapselle.

Noita taisin juuri nyt tarvitakin, että havahtuisin tähän todellisuuteen... Kun sain kuulla sairaudestani aloin väkisinkin pohtia elämääni ja sitä mitä itse haluan, kait se jollain lailla on luonnollistakin... Kun pelkää kuolevansa alkaa miettiä sitä mitä ei ole saanut... Kadotetun nuoruuden metsästys siis odottakoon, ehkä leikkausten ja hoitojen jälkeen en enään edes sitä kaipaa, ehkä sairaus kasvattaa minua myös ihmisenä. Ehkä sitä sitten oppisi arvostamaan sitä mitä on saanut. Aika näyttää, tärkeintä lienee nyt turvata lapselle mahd. turvallinen ja vakaa koti sairaudestani huolimatta. Jotenkin jo tiesin itsekin, että en todellakaan voi nyt erota ja lähteä etsimään sitä jotain, tarvitsin siihen vain sen "varmistuksen". Kiitos! ap