Aika karua minusta...
Sairastuin masennukseen muutama vuosi sitten. Olen kuitenkin sinnitellyt työelämässä vielä ja muutenkin yrittänyt olla elämässä kiinni, mutta...Kaikki ystävät ja sisarukset ovat kaikonneet. Kukaan ei halua enää viettää kanssani aikaa, ei tehdä mitään yhdessä tai tulla kylään eikä kutsu minua kylään jne. Olen jäänyt siis täysin yksin. Lapsien kanssa sit yritetään joskus käydä ihmisten ilmoilla. Mies ei myöskään halua lähteä mihinkään minun kanssani, kulkee omissa menoissaan ja harvoin kotona näkee. Onko ketään samassa tilanteessa ja mikä avuksi? En haluaisi täysin erakoitua, jo lapsienkin vuoksi.
Kommentit (13)
Olen kutsunut kylään, mutta aina löytyy jokin syy, että he eivät voi tulla. Vastaavasti meitä ei kutsuta koskaan mihinkään. Olen ehdottanut elokuviin menoa, baarissa käymistä yms., mutta ei koskaan onnistu. Jotenkin olen jo niin väsynyt yrittään, että en vaan jaksa. Olen sit vaan lastern kans kotona, tai joskus käymme ostoksilla tai jossain lastentapahtumassa.ap
Ootko käynyt tuolla etsin ystävää-palstalla?
Joissakin kaupungeissa on ryhmiä esim. naisille. Sinne ja siletä uusi ystävä joka on ollut samassa tilanteessa
Etsiä ystäviä siis. Jotenkin se tuntuu vähän vieraalle, olen jo sen verran vanhempi, ettei minun nuoruudessani ollut nettiä. Tietokoneita kyllä oli, olen siis jo yli 40-vuotias. Ehkä sitä sit pitäisi kokeilla. Tuntuu vaan, että ihmiset vähän karsastaa tätä masennusdiagnoosia.
tuntuu varmasti kamalalta kun sukulaisetkaan eivät pidä yhteyttä. lisää varmasti surua ja pahaa mieltä.
Saatko hoitoa? Kunnon terapiaa ja mahdollisesti lääkitystä?
Valitettavasti minun on kuitenkin kerrottava se, minkä olen kokenut. Itse olen parantunut masennuksesta, sellaisesta, etten ollut kuin sängyn pohjalla. terapian avulla saatoin muuttaa ajatusmallejani ja kuvioita.
Kuitenkin, vaikka olen kokenut hyvin pitkän masennusajan (noin 10) vuotta, niin yhdestä ystävästäni, joka sairastaa masennusta, on tullut entinen ystävä. Hän on ilkeä, vaatii mahdottomia erityisesti muilta, on itsekeskeinen: esim meidän piti viettää yhdessä vanhempieni mökillä juhannusta, mutta hän loukkaantui, koska mieheni oli joutunut auto-onnettomuuteen sairaalahoitoon, enkä tietenkään halunnut lähteä. Oli hieman itsellä masennuksen takia ymmärrys kaukana, kun pelkäsin miehen kuolevan, ja toinen urputtaa, että lupauksiaan ei saa rikkoa.
ystävyydellä kysyn, että onkohan ollut jotain tuollaista käytöksessäsi? Jos on, niin tiedät mitä tehdä.
Mutta mielestäni en ole käyttäytynyt kovin itsekeskeisesti. Toki olen kertonut omasta sairaudestani siitä kysyville. En tiedä sitten onko se karkoittanut ihmiset, olisiko vain pitänyt olla hiljaa sairaudesta.
Minulla on lääkitys ja käyn terapiassa. Olo on hieman kohentunut, tosin edelleen on vaikeita aikoja, mutta yritän sinnitellä irti tästä suosta.
ap
harvempi haluaa tosiaan kaveerata sellaisen kanssa--ei ole oikein mukava olla sellaisen kanssa tekemisissä,jolla hatusta viiraa. karua puhetta,mutta niin se vaan on.
eivätkä ole lukuisista yrityksistä huolimatta palanneet elämääni.
Olen joutunut etsimään yhtä ihmistä lukuunottamatta täysin uuden tuttavapiirin. Täytyy tosiaan sanoa, että perusluottamus ihmisiin tuskin palaa koskaan, vaikka masennus on täysin voitettu.
harvempi haluaa tosiaan kaveerata sellaisen kanssa--ei ole oikein mukava olla sellaisen kanssa tekemisissä,jolla hatusta viiraa. karua puhetta,mutta niin se vaan on.
harvempi haluaa tosiaan kaveerata sellaisen kanssa--ei ole oikein mukava olla sellaisen kanssa tekemisissä,jolla hatusta viiraa. karua puhetta,mutta niin se vaan on.
Kaverien kaikkoamisen vielä jotenkin ymmärtää, vaikkei sekään ole kivaa, mutta sisarusten ja vanhempien kyllä luulisi seisovan toistensa/lastensa rinnalla.
Mutta jotenkin hämmästytti se, että kaikki kaikkosi. Ymmärrän, että jotkut pelkää, että "päädiagnoosi" tarttuu, mutt ei kai sentään kaikki ihmiset niin luule? ap
ja ala korjaamaan suhteita entiselleen. Masennuskin helpottaa, kun ihmissuhteet ovat kunnossa.