Lue keskustelun säännöt.
kauanko on kestänyt, että olet tottunut lähi-äitipuolena olemiseen?
13.04.2010 |
Mulla ei ole mitään mieheni lapsia vastaan, enkä missään nimessä haluaisi heidän asuvan missään muualla kuin meillä (äitinsä luona ei ole hyvä, en ala siitä sen tarkemmin erittelemään). Mutta silti huomaan, ettei lapset periaatteessa (hirveältä kuulostaa) merkitse minulle yhtään sen enempää, kuin vaikka naapurin lapset, jotka juuri ja juuri tiedän nimeltä.
Tai siis toki huolehdin heidän hyvinvoinnistaan, ja haluan heillä hyvää, hoidan heidän pk-viennit ja -haut lähes kokonaan (koska menen lähes aina myöhempään töihin ja pääsen aikaisemmin kuin mieheni), huolehdin ja hankin heille säänmukaiset ja muutenkin kivat vaatteet, teen ruokaa, vien esim. kirjastoon, leikkipuistoon jne. Mutta jotenkin vain tuntuu, että useinkin tulee sellainen "ihan sama" -fiilis noiden lasten kanssa. Haluaisin, että he olisivat todella tärkeitä minulle, ja niin toisaalta ovatkin, mutta toisaalta ei voisi vähempää kiinnostaa...
Omia lapsia minulla ei ole, odotan esikoistani.
Onko jollain ollut samanlaisia tunteita? Ovatko ne muuttuneet ja miten ja milloin?
Kommentit (3)
Mua kyllä aina hirvittää lukea teistä äitipuolista, jotka sanotte että ne miehen lapset on yhdentekeviä ja vaan se yhteinen merkitsee jotain. Mutta meillä se on just niin, että meille ei yhteisiä tulekaan sillä en omia lapsia halua. Nyt voin sitten tuhlata kaiken hellyyteni miehelleni ja hänen lapsilleen. He ovat mulle erittäin rakkaita, voin todella sanoa rakastavani heitä enkä haluaisi heistä ikinä luopua. Tämä tunne tuli tosi nopeasti, me löydettiin puolessa vuodessa meidän perheelle sopiva rytmi. Mä olen täysipainoinen kasvattaja siinä missä miehenikin.
Erona teihin: lapset ei asu meillä koko aikaa. Toki olen ollut koko ajan henkisesti varautunut, että jos lasten äideille jotain sattuu, on luonnollisin paikka lapsille meidän luona. Mutta en voi uskoa, että se muuttaisi tunteitani heitä kohtaan, vaikka hermot siinä varmasti menis.
Toivottavasti löydätte sydämistänne sen sopukan josta riittää rakkautta miestenne lapsille. He olisivat sen varmasti ansainneet. Kun teette yhteisiä lapsia ja rakastatte heitä avoimesti, mahtaa lapsipuolista tuntua hienolta nähdä mitä se äidin rakkaus vois olla. Sääliksi käy pikkuihmisiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ja sitä ennen etääitipuoli neljä vuotta.
Rehellisesti täytyy sanoa, että ensimmäiset yhteiset vuodet "vieraan" lapsen kanssa olivat minulle vaikeita. Yritin olla näyttämättä tätä lapselle ja onnistuinkin useimmiten. Olen myös ajatellut näitä asioita itsekseni sekä keskustellut asiasta ystävieni kanssa. Olen myös tietoisesti prosessoinut itseäni rakastamaan tätä lasta.
Nykyisin lapsen välit bioäitiinsä ovat valitettavasti viileät ja olen onneksi voinut osittain "korvata" hänen äidinkaipuutaan. Olemme erittäin läheisiä ja juttelemme paljon asioista. Hän on siis jo lähes aikuinen. Sain häneltä viime äitienpäivänä ihanan äitienpäiväkortin, mitä vieläkin muistelen lämmöllä.
Perheeseemme kuuluu siis minun, sinun ja yhteiset lapset. Todellinen uusioperhe siis!
Mulla on ihan samanlainen tilanne. Meillä on nyt yhteinen lapsi, jota kohtaan tunnen mitä suurinta rakkautta. Miehen lapsia kohtaan en ole ikinä enkä tulekaan tuntemaan samalla tavalla. Valitettavasti asia on näin.