Tapahtumat

Kun kirjaudut sisään näet tässä ilmoitukset sinua kiinnostavista asioista.

Kirjaudu sisään

Täällä yksi tällainen luuseri: lapsi pk:ssa, minä masentuneena kotona

Vierailija
07.12.2009 |

Tulkaahan ruoskimaan ja kivittämään!



Olen ollut kohta kuukauden sairauslomalla ahdistuksen ja paniikkikohtausten vuoksi. Ensi viikolla olisi tarkoitus mennä kokeilemaan pystynkö palaamaan töihin. Ajatuskin laukaisee paniikin.



En ole tänään saanut päivää käyntiin ollenkaan. Olen nukkunut. Sydän tykyttää, ahdistaa. En saa mentyä suihkuun, en saa siivottua, en pestyä pyykkiä. Paska olo. Pitää yrittää jotenkin ryhdistäytyä siihen mennessä kun haen lapsen päiväkodista.



Tulkaahan nyt kertomaan mulle te paremmin tietävät, kuinka lapseni olisi parempi olla täällä kotona nyt.

Kommentit (84)

Vierailija
61/84 |
30.11.2012 |
Näytä aiemmat lainaukset

Oma äitini oli monesti hoidossa masennuksen takia, kun olin lapsi. Mielenkiinnosta kyselen, millä tavalla minulle oiisi ollut parempi olla muualla hoidossa?

En ole koskaan ollut kodin ulkopuolella hoidossa. En kärsi masennuksesta enkä mielenterveysongelmista, minulla on tutkinto, vakituinen työpaikka ja perhe. Miksi lapsia ollaan aina ensimmäiseksi viemässä pois kotoaan ja vanhemmiltaan?

Eivät ne vieraat ihmiset ole välttämättä lapselle yhtään sen parempia hoitajia. Nykyään lasten arjelle on vain mahdottomat vaatimukset: pitää suunnilleen joka päivällle olla jotain ohjelmaa, ulkoilua monta kertaa päivässä, kaikki pitäisi leipoa ja kokata itse ja yhdessä lapsen kanssa. Vanhemman pitäisi olla askarteluohjaaja, urheiluseura-aktiivi ja viihdyttäjäklovni, ihan kuin se lapsi jäisi jostain paitsi jos ei päivittäin pääse luomutilalle lehmiä lypsämään. Kotona oleminen ei ole normaalia olemista, vaan "kotoilua", josta vanhemmat kerää suoritusmerkkejä facebookissa.

Lapsen kannalta hoidossa oleminen on hyvä ratkaisu, koska vanhempi ei välttämättä jaksa touhuta masentuneena lapsen kanssa.

Masennus voi iskeä meistä kehentahansa. Joku tapahtuma vaan on liikaa ja laukaisee masennuksen.

Olen ap:n kanssa samaa miletä että kyllä oma kroppa tietää millon asiat on pielessä.

Voimia kaikille...

Vierailija
62/84 |
30.11.2012 |
Näytä aiemmat lainaukset

elämästäsi niin sun pitää mennä terapiaan selittämään mitä taakkoja kannat, mitkä nuo oireet laukaisee. Ei ne tyhjästä tule, eikä myöskään itsestään mihinkään lähde. vastuutaan voi paeta itsesääliin valoamalla, napsimalla lääkkeitä yms. Jos oikeasti haluat voida paremmin- ja lapsen takia se on sun velvollisuutesi, etsi hyvä teraputti ja ala tehdä töitä jotta voit eheytyä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
63/84 |
30.11.2012 |
Näytä aiemmat lainaukset

Itselleni tuli tuollainen olo ja sitä kesti suunnilleen 2 viikkoa, mutta silti ihan kamalaa oli. Minulla sen laukaisi pitkään kestäneet parisuhdeongelmat, haastava lapsi ja läheisen sairastuminen. Jokaisella on oma raja, kaikki ei kestä samaa määrää paskaa. Toivon että olosi menee ohi, kunhan hyväksyt sen ja annat itsellesi aikaa, ja toivotaan, että ne antavat sulle aikaa töissä myös.



Vierailija
64/84 |
30.11.2012 |
Näytä aiemmat lainaukset

Oma äitini oli monesti hoidossa masennuksen takia, kun olin lapsi. Mielenkiinnosta kyselen, millä tavalla minulle oiisi ollut parempi olla muualla hoidossa?

En ole koskaan ollut kodin ulkopuolella hoidossa. En kärsi masennuksesta enkä mielenterveysongelmista, minulla on tutkinto, vakituinen työpaikka ja perhe. Miksi lapsia ollaan aina ensimmäiseksi viemässä pois kotoaan ja vanhemmiltaan?

Eivät ne vieraat ihmiset ole välttämättä lapselle yhtään sen parempia hoitajia. Nykyään lasten arjelle on vain mahdottomat vaatimukset: pitää suunnilleen joka päivällle olla jotain ohjelmaa, ulkoilua monta kertaa päivässä, kaikki pitäisi leipoa ja kokata itse ja yhdessä lapsen kanssa. Vanhemman pitäisi olla askarteluohjaaja, urheiluseura-aktiivi ja viihdyttäjäklovni, ihan kuin se lapsi jäisi jostain paitsi jos ei päivittäin pääse luomutilalle lehmiä lypsämään. Kotona oleminen ei ole normaalia olemista, vaan "kotoilua", josta vanhemmat kerää suoritusmerkkejä facebookissa.

Lapsen kannalta hoidossa oleminen on hyvä ratkaisu, koska vanhempi ei välttämättä jaksa touhuta masentuneena lapsen kanssa.

Masennus voi iskeä meistä kehentahansa. Joku tapahtuma vaan on liikaa ja laukaisee masennuksen.

Olen ap:n kanssa samaa miletä että kyllä oma kroppa tietää millon asiat on pielessä.

Voimia kaikille...


mun elämästä hävisi sen ansiosta vuosia, koska äitini ei pystynyt olemaan välillä ollenkaan vanhempi. Jos olisin ollut päiväkodissa, olisin saanut edes jonkinlaista käyttökelpoista vanhemman mallia. Lapselle on todella huono juttu, jos on vain masentuneen vanhemman kanssa.

Vierailija
65/84 |
30.11.2012 |
Näytä aiemmat lainaukset

lähtisi tuomitsemaan ap:ta, ihan oikein on että lapsi on hoidossa ja sinä saat rauhassa toipua. Kuukausi kuulostaa minusta aika lyhyeltä sairaslomalta tuollaiseen, eikö yleensä pitäisi olla paljon pidempi (tyyliin puoli vuotta)..? Itselläni keskivaikeasta masennuksesta lopullisesti toipumiseen meni lähemmäs 10 vuotta, ja vieläkin välillä pelottaa, että tämä on vain väliaikaista ja sairaus uusii :/



Lämmin halaus sinulle ap, ja kaikille kohtalotovereille!

Vierailija
66/84 |
30.11.2012 |
Näytä aiemmat lainaukset

ja voivottelette oloanne??? Ei se sillä lähde. Teidän pitää hakea apua= terapia ja ehkä myös apuna lääkeet. Masennus on pitkältä sitä, että on elämänsä aikana- usein lapsuudessa joutunut tumppaamaan tunteensa, ja siksi kaikki vihat, surut yms on siellä sisällä. Ihminen masentuu eli masentaa itsensä, koska se tunnetaakka on niin valtava ja elämä on sitten tosiaan vain ulkokultaista suoritusta tai selvitytmistä jollain keinoin. Ja lapsikaan ei saa kasvaa itsekseen, kun tunteet pitää vääntää milloin millekin mutkalle. Masennus paranee sillä että saa purettua ne paskat sisimmästään; silloin palaa myös elämänhalu ja kyky nauttia omasta elämästään. Tämä vaatii rohkeutta, mutta on ainoa tie.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
67/84 |
30.11.2012 |
Näytä aiemmat lainaukset

lähtisi tuomitsemaan ap:ta, ihan oikein on että lapsi on hoidossa ja sinä saat rauhassa toipua. Kuukausi kuulostaa minusta aika lyhyeltä sairaslomalta tuollaiseen, eikö yleensä pitäisi olla paljon pidempi (tyyliin puoli vuotta)..? Itselläni keskivaikeasta masennuksesta lopullisesti toipumiseen meni lähemmäs 10 vuotta, ja vieläkin välillä pelottaa, että tämä on vain väliaikaista ja sairaus uusii :/

Lämmin halaus sinulle ap, ja kaikille kohtalotovereille!


ei mene terapiaan- tai sit siihen menee tosiaan 10v- sekä sun että lastesi elämästä.

Vierailija
68/84 |
30.11.2012 |
Näytä aiemmat lainaukset

Ohhoh! Joku oli nostanut mun ketjun KOLMEN VUODEN takaa :) Asiat on menneet parempaan suuntaan. Mä olin sairauslomalla keskivaikean masennuksen vuoksi lopulta vajaa puolisen vuotta. Sitten palasin työelämään ja nyt olen käynyt terapiassa kohta kaksi vuotta. Asiat voivat järjestyä! Jälkikäteen ajatellen (mielenkiintoista muuten palata omaan mielenmaisemaansa kolmen vuoden taakse) mulla vaan osui liikaa asioita käsiteltäväksi samaan syssyyn ja romahdin. Jos jotain hyvää pitää hakea tuosta kolmen vuoden takaisesta romahduksesta, niin se oli lopullinen kimmoke hakeutua terapiaan. Mulla on siis krooninen taipumus keskivaikeisiin masennusjaksoihin ja sen hanskaamiseen etsin keinoja terapiassa ja tietty samalla järjestelen menneitä kokemuksia "ojennukseen".



Kiitos kaikille minua tsempanneille, silloin ja nyt! Ap on jo ihan eri nainen kun tuolloin epätoivossani kolme vuotta sitten. Kohtalotovereille sanoisin, että terapia todellakin on kannattava sijoitus omaan itseensä.



terkuin,

ap, kolme vuotta myöhemmin

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
69/84 |
30.11.2012 |
Näytä aiemmat lainaukset

Oli liioittelua. Olinhan minäkin joskus pari-kolme tuntia päivässä kerhossa, joten en ihan pelkästään masentuneen äidin kanssa neljän seinän sisällä kuitenkaan.



Joskus täytyy vain itse päättää, miten suhtautuu asioihin. Minulle sattui kahden sukulaisen kuolema samalle syksylle, kun lähdin kotoa opiskelemaan. Menetin muuton yhteydessä monta ystävää. Oli pakko vain mennä eteenpäin, koska muutakaan mahdollisuutta ei ollut.



Masentunut äitini on nyt mummo, jolle oma masennus ja muut sairaudet muodostavat elämän pääasiallisen sisällön. Pitäisikö minunkin nyt alkaa märehtiä mennyttä? Voisimme yhdessä äidin kanssa kirota paskaa elämää ja vertailla masennuslääkkeitä. Tai sitten voin keskittyä perheeseeni ja työhöni ja elämäni tärkeisiin ihmisiin, ja huolehtia itsestäni niin, että voin jatkossakin olla heille tukena.

Vierailija
70/84 |
30.11.2012 |
Näytä aiemmat lainaukset

Hyvä kuitenkin että menee hyvin :)

Ohhoh! Joku oli nostanut mun ketjun KOLMEN VUODEN takaa :) Asiat on menneet parempaan suuntaan. Mä olin sairauslomalla keskivaikean masennuksen vuoksi lopulta vajaa puolisen vuotta. Sitten palasin työelämään ja nyt olen käynyt terapiassa kohta kaksi vuotta. Asiat voivat järjestyä! Jälkikäteen ajatellen (mielenkiintoista muuten palata omaan mielenmaisemaansa kolmen vuoden taakse) mulla vaan osui liikaa asioita käsiteltäväksi samaan syssyyn ja romahdin. Jos jotain hyvää pitää hakea tuosta kolmen vuoden takaisesta romahduksesta, niin se oli lopullinen kimmoke hakeutua terapiaan. Mulla on siis krooninen taipumus keskivaikeisiin masennusjaksoihin ja sen hanskaamiseen etsin keinoja terapiassa ja tietty samalla järjestelen menneitä kokemuksia "ojennukseen".

Kiitos kaikille minua tsempanneille, silloin ja nyt! Ap on jo ihan eri nainen kun tuolloin epätoivossani kolme vuotta sitten. Kohtalotovereille sanoisin, että terapia todellakin on kannattava sijoitus omaan itseensä.

terkuin,

ap, kolme vuotta myöhemmin

Ohhoh! Joku oli nostanut mun ketjun KOLMEN VUODEN takaa :) Asiat on menneet parempaan suuntaan. Mä olin sairauslomalla keskivaikean masennuksen vuoksi lopulta vajaa puolisen vuotta. Sitten palasin työelämään ja nyt olen käynyt terapiassa kohta kaksi vuotta. Asiat voivat järjestyä! Jälkikäteen ajatellen (mielenkiintoista muuten palata omaan mielenmaisemaansa kolmen vuoden taakse) mulla vaan osui liikaa asioita käsiteltäväksi samaan syssyyn ja romahdin. Jos jotain hyvää pitää hakea tuosta kolmen vuoden takaisesta romahduksesta, niin se oli lopullinen kimmoke hakeutua terapiaan. Mulla on siis krooninen taipumus keskivaikeisiin masennusjaksoihin ja sen hanskaamiseen etsin keinoja terapiassa ja tietty samalla järjestelen menneitä kokemuksia "ojennukseen".

Kiitos kaikille minua tsempanneille, silloin ja nyt! Ap on jo ihan eri nainen kun tuolloin epätoivossani kolme vuotta sitten. Kohtalotovereille sanoisin, että terapia todellakin on kannattava sijoitus omaan itseensä.

terkuin,

ap, kolme vuotta myöhemmin

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
71/84 |
30.11.2012 |
Näytä aiemmat lainaukset

kun tämä on niin hyvä maa, että säkin saat siellä kotona parannella oloasia ja lapsikin on hoidossa.

Mä ihan oikeasti ihmettelen, että mikseivät päättäjät jo huomaa, että jotakin on nyt pahasti pielessä ja jotakin pitäisi tehdä kun näinkin moni on kotona ahdistuneena paniikki yms muiden mielenterveysvaivojensa kanssa. Miksei Suomen nuoret naiset ja miehet pysy terveinä?

Aikuinen ihminen varmaan tietää, että ihmiset kuolee, sellaista se on. Varsinkin jos sairaus vie tai edes tapaturma. Ymmärrän kyllä jos väkivaltainen kuolema jää kaivelemaan tai jos itse on jollain tavalla ollut osallisena kuolemassa.

Mutta hyvä ystävä petti??? Just...

Oman terveyden menettämisenkin vielä ymmärrän. Mutta olen kyllä myös sitä mieltä, että surkeaa tekoa on suomalainen nainen, jos tuollaisesta romahtaa tuohon jamaan.

Vierailija
72/84 |
30.11.2012 |
Näytä aiemmat lainaukset

Joo, av:lla edelleen, aina silloin tällöin :D Mihkäs täältä kokonaan pääsisi! :)



Kylläpäs otatte mua päähän, jotka luulette tietävänne paremmin mitä mun pään sisällä oli meneillään tuolloin. Mä en ole kertonut yksityiskohtia enkä elämänhistoriaani ja silti tiedätte että olen heikko luuseri.



Arvatkaa miltä tuntuu tuo haukkuminen kun kuitenkin ponnistin sieltä kotoa pohjamudistani takaisin työelämään ja maksan itseäni kipeäksi mulle elintärkeästä psykoterapiasta? Ei kukaan halua olla masentunut ja toimintakyvytön, ei todellakaan!



Noh, itsepä teidät silloin kolme vuotta sitten pyysin kivittämään :D Eli oma häpiä.



Mutta kiusallanikaan en anna periksi vaikka tällaiset masentujat pitäisi teidän mielestä kai viedä saunan taakse tai steriloida. Mä tein sen, nousin mudasta. Teen töitä, maksan veroja, hoidan perhettäni ja itseäni siinä sivussa. Olen aktiivinen yhteiskunnan jäsen nykyisin.



t:ap, "vuoden 2012 versiona itsestään"

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
73/84 |
30.11.2012 |
Näytä aiemmat lainaukset

Mielestäni on ihan oikein että lapsenne on hoidossa päivisin. Sinä voit huonosti etkä ole siinä kunnossa että jaksaisit hoitaa, leikittää ja seurustella lapsesi kanssa. Sun pitää ensin hoitaa itsesi kuntoon. Ei lapsellanne ole mitään hätää siellä hoidossa vaikka oletkin kotona! Toivottavasti voit kohta paremmin!


Vastuullinen vanhempi huolehtii itsestään. Toivottavasti ap saat itsesi kuntoon, pääset takaisin töihin ja pystyt huolehtimaan itsestäsi ja perheestäsi hyvällä mielellä! Tsemppiä!!!

Vierailija
74/84 |
30.11.2012 |
Näytä aiemmat lainaukset

kun tämä on niin hyvä maa, että säkin saat siellä kotona parannella oloasia ja lapsikin on hoidossa.

Mä ihan oikeasti ihmettelen, että mikseivät päättäjät jo huomaa, että jotakin on nyt pahasti pielessä ja jotakin pitäisi tehdä kun näinkin moni on kotona ahdistuneena paniikki yms muiden mielenterveysvaivojensa kanssa. Miksei Suomen nuoret naiset ja miehet pysy terveinä?

Aikuinen ihminen varmaan tietää, että ihmiset kuolee, sellaista se on. Varsinkin jos sairaus vie tai edes tapaturma. Ymmärrän kyllä jos väkivaltainen kuolema jää kaivelemaan tai jos itse on jollain tavalla ollut osallisena kuolemassa.

Mutta hyvä ystävä petti??? Just...

Oman terveyden menettämisenkin vielä ymmärrän. Mutta olen kyllä myös sitä mieltä, että surkeaa tekoa on suomalainen nainen, jos tuollaisesta romahtaa tuohon jamaan.


Onko niin pelottavaa ajatella että voi romahtaa nopeasti? Auttaako tuollainen negatiivinen lyttääminen niin että ei itse tarvitse pohtia tai pelätä omaa tai läheisen romahtamista? Mikä on tehnyt ihmisestä noin tekokovan pöyhkeilijän?

Mulle ainakin omien lasten syntymät olivat mielettömiä ja huikaisevia kokemuksia. Aivan samoin tulee vanhempien kuolemat olevan hurjan ahdistavia ja surullisia.

Onko ylläolevan kirjoittajat jotenkin tunneälyltään jääneet vajaiksi alisuorittajiksi? Eikö riitä kapasiteetti oikein tuntea mitään ja siksi muiden tuntee niin hitosti ahdistaa?

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
75/84 |
30.11.2012 |
Näytä aiemmat lainaukset

Onnittelut!



Täällä toinen masennuksen pohjamudista ponnistanut. Minulla siihen meni tosin pitempi aika. Ensimmäiset lääkärit eivät suostuneet kirjoittamaan lähetettä kelan terapiaan, koska en olisi sitä heidän mielestään kestänyt. Oma parantumiseni alkoi vasta, kun lääkäri vaihtui ja pääsin terapiaan. Monta vuotta meni minun mielestä lääkehuuruissa ihan hukkaan.



Masennusta minun käsityksen mukaan ymmärtävän vain ne, jotka ovat sen sairastaneet. Muut voivat pitää ilkeät mölyt mahassaan. Masentuneen syyllistäminen ei todellakaan ainakaan häntä auta! Teidän itsetunnon pönkityksenne voi olla jonkun masentuneen kannalta kohtalokasta.

Vierailija
76/84 |
30.11.2012 |
Näytä aiemmat lainaukset

Meilläkin on näitä saikuttelijoita masennuksen takia pilvin pimein. Kun pomo panee jouluksi töihin, tulee heti masennus ja ahdistus ja sydän tykyttää ja saikulle.

Eräskin sanoi, että harmitti kun äidin kuolemasta ei saanut kuin kaksi viikkoa kun joku muu oli saanut kolme. Keksi sitten kyllä itselleen sitten sen masennuksen, että sai olla puoli vuotta pois. samaan aikaan kyllä lapset oli olleet mummillaan hoidossa kun rouva biletti ja kävi ulkomailla masentuneena miehensä kanssa.

Mitähän tästä tulisi jos me kaikki unettoman yön jälkeen laukattaisiin hakemaan pari kuukautta saikkua. Kyllä suurimmalle osalle naisia jossain vaiheessa tulee eteen, että kaveri on puhunut paskaa selän takana ja vanhemmat kuolee. Silti me kaikki ei voida jäädä kotiin syömään suklaata ja kirjoittelemaan nettiin ja hoidattamaan lapset päiväkodissa ja nauttimaan sairauspäivärahasta.

En kyllä kannata sitä palkatonta päivää ja palkan pienennystä saikulla. Mutta olen satavarma, että ap ja moni muukin masentunut olisi yhtäkkiä työkykyinen jos sairausajalta saisi vain murto-osan palkkaa.

että niin moni Suomessa voi huonosti, kun luen tätä viestiketjua. Empatian tunne tuntuu olevan monilla todella hukassa. Meidän tehtävämme tässä maailmassa on oikeasti olla aina sen pienimmän ja heikoimman puolella, emmekä voi tietää, koska itse olemme niitä pienimpiä. Ihmisen psyyke ei kestä kaikkea eikä tarvitsekaan. Kovuus ei ole hyve. Ihan oikeasti itkettää, kun ajattelen, miten kovia sanoja moni kirjoitti ap:lle. Jaksamista Sinulle ja älä mene töihin liian aikaisin! Lapsesi on hyvä olla päiväkodissa, älä sitä murehdi. Suuri halaus ja älä välitä ilkeistä ihmisistä. He ovat tietämättömiä, ehkä siis kuitenkin myös niitä pieniä ja heikkoja, joten koitetaan ymmärtää heitäkin! Jaksamista siis teillekin, ilkeistä sanoistanne huolimatta! T. Psyk.sh

Vierailija
77/84 |
30.11.2012 |
Näytä aiemmat lainaukset

Meilläkin on näitä saikuttelijoita masennuksen takia pilvin pimein. Kun pomo panee jouluksi töihin, tulee heti masennus ja ahdistus ja sydän tykyttää ja saikulle.

Eräskin sanoi, että harmitti kun äidin kuolemasta ei saanut kuin kaksi viikkoa kun joku muu oli saanut kolme. Keksi sitten kyllä itselleen sitten sen masennuksen, että sai olla puoli vuotta pois. samaan aikaan kyllä lapset oli olleet mummillaan hoidossa kun rouva biletti ja kävi ulkomailla masentuneena miehensä kanssa.

Mitähän tästä tulisi jos me kaikki unettoman yön jälkeen laukattaisiin hakemaan pari kuukautta saikkua. Kyllä suurimmalle osalle naisia jossain vaiheessa tulee eteen, että kaveri on puhunut paskaa selän takana ja vanhemmat kuolee. Silti me kaikki ei voida jäädä kotiin syömään suklaata ja kirjoittelemaan nettiin ja hoidattamaan lapset päiväkodissa ja nauttimaan sairauspäivärahasta.

En kyllä kannata sitä palkatonta päivää ja palkan pienennystä saikulla. Mutta olen satavarma, että ap ja moni muukin masentunut olisi yhtäkkiä työkykyinen jos sairausajalta saisi vain murto-osan palkkaa.

Joo joo. Ap tässä. Mä menetin sen työpaikan, mihin en pystynyt kolme vuotta sitten paniikki-ahdistus-unettomuus -voinnillani menemään. Purkivat työsuhteen. Olin vajaa puoli vuotta poissa työelämästä kaikenkaikkiaan, Kelan sairauspäivärahalla ei paljoa ylimääräistä pakollisten menojen jälkeen jäänyt, mutta selvittiin pahimman yli perheemme talouden romahtamatta. Etsin uuden työpaikan ja sitä myötä mulla on varaa maksaa itse terapiani, jota kroonisiin keskivaikeisiin masennusjaksoihin taipuvaisena (sukurasite) todella tarvitsen.

t: ap, kolme vuotta tämän ketjun aloituksesta myöhemmin

Vierailija
78/84 |
30.11.2012 |
Näytä aiemmat lainaukset

Varmasti on henkilöitä jotka ovat väärin perustein sairaslomalla "selkävaivoja", ihmeellisesti ajoittuvia "flunssia" ym. Nämä lusmuilijat eivät ole oikeasti selkävaivaisten, flunssaan oikeasti sairastuneiden eivät oikeasti masentuneiden vastuulla. He ovat siipeilijöitä. Ihan sama mikä diagnoosi siinä saikkulapussa on.



Älkää sotkeko lusmuilua ja masennusta. Ei ole kyse samasta asiata. Toinen niistä on oikea sairaus, joka voi viedä hengen. Toista voi harrastaa vaikka millä "otsikolla".

Vierailija
79/84 |
30.11.2012 |
Näytä aiemmat lainaukset

kun tämä on niin hyvä maa, että säkin saat siellä kotona parannella oloasia ja lapsikin on hoidossa. Mä ihan oikeasti ihmettelen, että mikseivät päättäjät jo huomaa, että jotakin on nyt pahasti pielessä ja jotakin pitäisi tehdä kun näinkin moni on kotona ahdistuneena paniikki yms muiden mielenterveysvaivojensa kanssa. Miksei Suomen nuoret naiset ja miehet pysy terveinä?


Suomessa ihmiset valittaa koko ajan kaikesta. Suurimmassa osassa maailmaa asiat on PALJON huonommin, mutta ihmiset on onnellisimpia kuin Suomessa. Se ei johdu muusta kun siitä että Suomalaiset on valittajia.

Kaikilla Suomalaisilla on ihmiset kaikki perustarpeet. Siitä on hyvä lähteä. Monessa maassa ihmisillä ei ole mitään.

Vierailija
80/84 |
30.11.2012 |
Näytä aiemmat lainaukset

huonona päivänä makaa sängyssä 10 asti vauvan kanssa. Taapero leikkii siinä ympärillä. Siirrytään alakertaan ja katotaan telkkaa. Makaan lattialla vauvan kanssa ja taapero leikkii siinä. Pistän taaperolle jotain muroja sitten lapsi muutaman tunnin päiväunille. Makoilen vauvan kanssa. Taapero herää. Mennään alakertaan. Väen väkisin teen iltaruokaa ja mies tulee kotia. Saan omaa aikaa noin tunnin ja sitten iltahommat ja nukkumaan.



Parempana päivänä mennään ulos ja kerhoonkin.



Päivähoitoon ei ole meillä ei ole varaa. Mutta tällästä tosi huonoa on ollu vasta kuukauden. Lääkitys on kinkkinen joten jonotan psykiatrille.

Kirjoita seuraavat numerot peräkkäin: seitsemän neljä viisi